Santeri Lindholm: Huhtikuu

Riekonpyytäjä tähtää lumisessa maisemassa puussa olevaa riekkoa.Kun minua pyydettiin kirjoittamaan ”Ihmekaupungin ihmisiä” -blogiin, niin menin vastaamaan myöntävästi vaikka en ole koskaan kirjoittanut blogia, mielipidekirjoituksia tai oikeastaan mitään muutakaan julkaistavaksi tarkoitettua tekstiä. Facebookkiakin olen päivittänyt viimeksi noin puoli vuosikymmentä sitten. Toki tämän hetkisen työni puolesta kirjoituksiani joskus julkaistaan, mutta ne ovat sellaisia, että suuri yleisö niitä ei huvikseen jaksaisi lukea. Tai minä en ainakaan.  Koska blogin aiheena ovat ihmekaupungin ihmiset, niin se ilmeisesti tarkoittaa, että minun pitäisi kirjoittaa itsestäni. Siispä yritetään!

Olen asunut nyt noin kolme vuotta Kemissä ja sitä ennen Kauniaista lukuun ottamatta kaikissa pääkaupunkiseudun kunnissa sekä Rovaniemellä. Kun muutimme Kemiin, niin suurin osa tuttavistani ihmetteli asiaa mutta totesi yleensä aina vastausta odottamatta, että sehän on varmaan harrastusmahdollisuuksien puolesta hyvä paikka minulle, kun se on pohjoisessa. Olen vastannut kaikille, että ei tämä nyt harrastusmahdollisuuksien puolesta minulle välttämättä perillä ole, mutta on tämä 700 kilometriä lähempänä. Toki Kemissä voi metsästää ja kalastaa ja olen sitä paljon tehnyt. Onnistumisia ja oikeastaan suuria yllätyksiäkin on mahtunut mukaan jopa pienen kaupunkimme rajojen sisäpuolelta. Mutta niin on voinut metsästää ja kalastaa kaikkialla muuallakin missä olen asunut, lähes takapihalla ja jopa Helsingissä, joten ei siinä niin suurta eroa ole. Kemissä mahdollisuuksia on kuitenkin enemmän ja kaikille tarjolla olevia paikkoja on ilahduttavan paljon.

Ainakin näin Etelä-Suomesta kotoisin olevalle huhtikuu täällä on piinallista aikaa. Aurinko toki paistaa (jos paistaa) ja räystäät tippuvat mutta jäät on ja pysyy sekä meressä että joissa. Lisäksi takatalvi ja sakea lumisade yllättää yleensä vielä moneen kertaan aina kun kuvittelee, että kohta harjakone lakaisee tiet puhtaaksi ja saa kaivaa pyörän esille. Asiaa sen tarkemmin tutkimatta väittäisin perstuntumalla, että kevät etenee täällä noin kuukauden myöhemmin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla.

Ei keväässä tietysti itsessään mitään vikaa ole. Kyllä lämmittävässä auringonpaisteessa on aivan mukavaa istua vaikka pilkillä, mutta kun huhtikuun puoliväliin mennessä aurinko on paistanut lämmittävästi hankien keskellä jo kuukauden. Liika on liikaa varsinkin, kun hieman tuloskeskeisenä ihmisenä en osaa käydä pilkillä vain huvikseen enkä ole ehtinyt Kemissä asumisen aikana etsiä pilkkipaikkoja, joista saisi hyvällä todennäköisyydellä järkevän kokoista ahventa. Lisäksi ahvenpilkki vaatii yleensä yli kolme tuntia aikaa ja nimenomaan aamupäivästä, eikä se yleensä myöhäisiltaan osuva niin sanottu henkilökohtainen vapaa-aika kohtaa tämän sesongin kanssa.

Keväällä myös hiihtokelit olisivat hienoimmillaan ja latukin lähtee meren jäälle sadan metrin päästä kotiovelta mutta jotenkin en vain ole tänäkään talvena ehtinyt edes aloittamaan. Kävin kuitenkin viime viikolla riekon pyynnissä Käsivarressa (kuva) ja viidessä päivässä tuli hiihdettyä sen verran, että voin hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa hiihtäneeni tänäkin talvena vähintään sata kilometriä. Pyytämiseksi reissu muuten menikin, sillä neljä päivää kestänyt yhtäjaksoinen kova tuuli ja toistuvat lumipyryt pitivät linnut arkoina, eikä niitä saatu kuin sen verran, että tarkoituksella alimitoitetut eväät saatiin täydennettyä. Retken onnistumista ei onneksi kuitenkaan mitata sillä, paljonko lihaa tai kalaa sieltä pystyy raahaamaan kotiin.

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin Kemissä asumisessa hyviä puolia on ehdottomasti se, että kaikki on lähellä. Maaliskuiselle riekkometsällekin pääsee reilun viiden tunnin ajamisella ja kotiin ehtii yöksi nukkumaan, vaikka aamulla olisi herännyt kämpästä, joka on niin kaukana maantiestä, että puhelinkin löytää vain Norjan puhelinverkon, jos sitäkään. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulta lähteneen matkaseurani reissu kesti kaksi täyttä ajopäivää kauemmin.

Seuraavaksi odottelen, että pälvet leviävät metsän reunoissa niin paljon, että kauriiden talviruokinnan voi lopettaa ja sula pitenee Isohaarassa niin, että siihen kehtaa työntää veneen ja alkaa soutamaan. Keväistä taimenen soutua en olekaan vielä ehtinyt kokeilemaan lainkaan ja tulevana keväänä tavoitteena on myös löytää kudun jälkeen paremman kokoista haukea jostakin. Jäät tuskin kuitenkaan lähtevät vielä ennen seuraavaa blogitekstiä, joka on toukokuun alussa.

Santeri

Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Posted in Ihmekaupungin ihmisiä.