Santeri Lindholm: Kesäkuun 1. odotellessa

Lähes välittömästi edellisen blogitekstin jälkeen kevät suorastaan räjähti silmille. Jäät lähtivät viikossa ja viikkoa siitä eteenpäin kaikuluotain näytti pintaveden lämpötilaksi jo +14 astetta. Huoli viime kesän helteiden toistumisesta alkoi välittömästi mutta onneksi sen jälkeen kevät on edennyt normaalimpaan tahtiin. Ei lämmössä mitään vikaa ole, mutta kyllä yli 23 astetta on turhan paljon ja mikä olennaisinta, niin vesien lämpeneminen yli kahdenkymmenen asteen ei tee hyvää kalojen ruokahalulle, ehkä kuhaa lukuun ottamatta.

 

Aikainen veneilykauden aloitus olikin tärkeää. Viikkoa myöhemmin punakylkirastaalla olisi ollut kaikki munat samassa veneessä (minun kanssani)

 

Heti jäiden lähdön jälkeen kävin yhden aamupäivän etsimässä kutuun valmistautuvia haukia mutta niitä ei näkynyt. Kraaselin sillan vieressä kaikuluotaimen näytölle piirtyi kuitenkin tiheään ahvenilta näyttäviä kaikuja ja jigin heittely vahvisti epäilyn oikeaksi. Kävin uudemmankin kerran mutta kutevat tai kutuun valmistautuvat ahvenet eivät olleet erityisen kiinnostuneita syömään. Vaikka kalaa oli paikalla todella runsaasti, niin saalis jäi aina vain neljän hengen perheen yhdellä kertaa syötävään määrään. Sama tulos oli myös viikkoa myöhemmin, kun ahvenia löytyi yhtä runsaasti Laitakarin viereiseltä matalikolta.

Uhosin edellisissä teksteissä, että aion yrittää ehtiä loppukeväästä haukia kalastamaan mutta huonolta se nyt näyttää. Isohaarasta on kuulopuheiden mukaan tullut runsaasti taimenta ja sitä pitää tietysti yrittää, vaikka toistaiseksi tulos on jäänyt pariin tukevaan tärppiin. Muiden saamia kaloja on saanut kyllä ihastella oikeastaan joka kerta kun siellä on käynyt. Lauantaina alkaa myös hulluus nimeltä lohenkalastus, kun Tornionjoen kalastuskausi alkaa 1. kesäkuuta. Se tulee viemään kaiken vapaa-ajan ja ajatukset johonkin juhannukseen saakka, jolloin yleensä viimeistään alkaa kyllästyttämään tyhjän pyytäminen ja voi taas siirtyä muiden kalojen kalastukseen. Vesi on Tornionjoessa tänä vuonna jo alkuun melko matalalla, mikä kuulemma rannalta perholla pyytävälle on alajoella huonoin mahdollinen olosuhde, joten ehkä pääsen jonnekin muualle kalaan jo tavanomaista aikaisemminkin. Viikonloppuna aion kuitenkin löytää itseni joko Kukkolan- tai Matkakoskelta ja siihen saakka Tornion- ja Simojoessa nousevien kalojen määriä täytyy tietysti kytätä lähes reaaliajassa luonnonvarakeskuksen nettisivuilta.

Lohenkalastus joessa on muuten varsin järjetön harrastus jos sitä oikein alkaa tarkastelemaan. Siinä nimittäin yritetään saada lohi syömään perho tai uistin, vaikka kala ei itse asiassa pysty lainkaan syömään joessa ollessaan. Sen mahalaukku surkastuu umpeen jo merellä, jotta se ei joessa söisi omia poikasiaan. Eli perusajatuksena on saada ruokahaluton ja -kyvytön kala syömään jotakin. No, haasteita pitää olla.

 

 

Kun lastenhoidolta ei meinaa päästä kalaan, niin lapset pitää ottaa mukaan. Fongauksen osalta ruutanapiste tuli odotetun helposti Ruutin sorsalammesta ja Kiikelin sillan pielestä tuli särkien ja yhden ahvenen lisäksi myös salakka ja seipi, joten vuoden lajimäärä on tällä hetkellä 9. Onkiseurana samaan aikaan noin puolitoista- ja neljävuotiaat lapset on vielä vähän haastavia, nuoremmasta kun pitää pitää käytännössä koko ajan kiinni ja samalla laittaa vanhemmalle lapselle matoa koukkuun ja irrottaa kalaa, mitä nousikin vähähaarasta taukoamatta. Hyvin se sujui kuitenkin ja uskottelen itselleni, että kaikilla oli myös hauskaa.

 

Fongauksessa saaliin koolla ei ole mitään väliä, joten pikkusormen mittainen seipikin on arvokas saalis

 

Annan ja Eijan pyöräilyä koskevia tekstejä lukiessa meinasin itsekin laittaa tähän loppuun pienen haasteen. Nimittäin pääkaupunkiseudulta tänne muuttaneena hätkähdyttävän suuri ero pyöräilykansassa oli kypärän käyttö. Siinä missä pääkaupunkiseudulla hyvin harvoin näkee pyöräilijöitä ilman kypärää, niin täällä se on päinvastoin. Haasteeksi ajattelin siis esittää, että yritäpä löytää pyöräilykypärää käyttävä aikuinen Kemistä. Mutta vaalipäivänä äänestämästä tullessa näin sellaisia yhdellä silmäyksellä heti kaksi kappaletta ja koko ajatus kuivui kasaan. Ja toki on varmasti niin, että kansanterveyden kannalta on parempi, että ihmiset pyöräilevät ilman kypärää kuin että eivät pyöräile ollenkaan. Ei sen kypärän käyttöä kuitenkaan niin nolostella tarvitsisi. Kypärän käytännöllisyyden huomaa viimeistään silloin, kun sen jysäyttää kerran täydestä vauhdista asfalttiin.

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Posted in Ihmekaupungin ihmisiä and tagged , , .