Anna Huhtilainen: Kun kuuntelen kemmii

Olen lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Menin itse asiassa kouluunkin kuusivuotiaana, ja yksi vahvimmista perusteluistani asialle oli, että: ”Miksi miun pitäis enää odottaa, kun osaan jo lukea, kirjoittaa ja laskea?!” Niinpä. Onneksi vanhempani olivat helposti ympäripuhuttavissa, ja niinpä istuin koulunpenkillä elokuussa 1995 viikko kuusivuotissyntymäpäivieni jälkeen.

Kiinnostukseni äidinkieleemme on aikojen saatossa vain kasvanut. Olen opiskellut yliopistossa muiden aineiden ohella suomen kieltä ja kirjallisuutta ja toiminut sittemmin äidinkielen opettajanakin. Erityisesti sanat, ilmaukset ja etymologia niiden taustalla kiehtovat. Tälläkin saralla Kemissä asuminen on ollut mielenkiintoista. En ehkä ole omaan kieleeni täältä vielä kovinkaan monia ilmaisuja omaksunut, mutta joka kerta sellaisiin törmätessäni havahdun, että ai niin, nyt ollaankin eri puolella Suomea.

Kaikki alkaa tervehtimisestä, luonnollisesti. Hei on kuulunut itselläni lähinnä virallisten sähköpostien aloitukseen, mutta täällä sitä tuntuu käyttävän niin lapset kuin aikuisetkin myös tuttavallisena tervehdyksenä. Kuulosti alkuun ihan pimiältä! Omaan moikkailijan suuhuni kun nimittäin tuntuu istahtavan vain lähdön hetkellä sanottavat heiheit, ellen silloinkin huikkaa moikkaa.

Ko minulta ensimmäistä kertaa kysyttiin mistä olen pois, en rehellisesti sanottuna olisi osannut vastata, ellei toinen osapuoli olisi oitis jatkanut tiedustelemalla, että mikä sai tulemaan Kemiin. Siinä vaiheessa hoksasin, että nyt lienee tarkoitus kertoa siitä, mistä olen tänne tullut. No ihan perin juurin Kitteeltä – ja tokihan sannoin tämän pohjoiskarjalaiseen tapaan vähintään tuolla tuplateellä ääntäen. Häätyy piettää lippua korkealla omista juuristaan!

Näin kitteeläisittäin sanottuna tälleen alakusyksysenä iltana on kiva kerätä kaverit kassaan, ottoo evväät mukkaan ja lähttee turisemmaan vaikka Takajärven luavulle

Naapurimme pikkupoika pohti kerran poristessamme, mitä tapahtuu jos autolla peruuttaa kadullemme tuolloin parkkeerattua kaivinkonetta pahki. Koska en ymmärtänyt kysymystä, en tiennyt mitä vastata etten nyt ihan mettään mene. Hunteerasin hetken, ja opettajaidentiteettini onneksi keksi keinot ja vasiten heitti saman kysymyksen pojalle takaisin 😀 Selvisi, että huonostihan siinä kävisi. Myönnetään, että vähän hirisin perään omaa tietämättömyyttäni: olisihan tuo pitänyt heti äkätä. Mutta kaikkea sitä oppii täsä uuesa kapungisa!

Odotan parhaillaan esikoistamme ja nyt lasketun ajan lähestyessä tuttavieni kanssa praatatessani moni on kysellyt, vieläkö olen ehijänä ja joko kämpilä on kaikki valmiina vauvaa varten? Kyllä, yhtenä kappaleena olen ainakin vielä tätä tekstiä kirjoittaessani, ja meän kotimmekin on jo sillä mallillaan, että vauva voi tulla milloin parhaakseen näkee 🙂 Ja entäs sitten ne raskausoireet? Onko ollut vaikea laittaa nukkumaan tai muuta tyypillistä? Kiitos, kaikki on sujunut oikein hyvin mitä nyt viimeisillä viikoilla on ollut hieman unihaasteita. Kuulunee kuitenkin juttuun eli en valita lainkaan.

.
Saapi nähä
, vieläkö Pohjois-Karjalan tyärenä itsekin joku päivä puhun sujuvaa kemmii täsä ihmekaupungisa,
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Posted in Ihmekaupungin ihmisiä and tagged , , , .