Anna Huhtilainen: Sisunkasvatuskausi

Suomalaisena olisin kenties poikkeus sääntöön, jos en puhuisi tai kirjoittaisi marraskuun aikana säästä. Toisaalta siihen velvoittavat jo tämä loppusyksy ja alkutalvi itsessään – siis missä on se loska, rapa, musta maa ja muut marraskuun tunnusmerkit? Toisaalta, enpä niitä varsinaisesti ikävöi eli antaapa ollakin siellä mihin ne tämän syksyn osalta ansiokkaasti unohtuivat.

Muistan esimerkiksi tasan vuoden takaa erään iltakävelyn, kun kirosin miehelleni karmeaa säätä. Hän oli nimittäin saanut minut ylipuhuttua mukaansa lenkille, vaikka vettä tuli päin naamaa ja tuuli tuiversi milloin mistäkin suunnasta. Vaikka kova kävelijä olenkin, jossain menee omakin rajani: yksin en olisi lähtenyt tuolloin yhtään mihinkään.

Säähän on tunnetusti asia, johon meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Mutta kieltämättä monena marraskuuna on tullut pohdittua, että mitä järkeä tässä nyt on? Asua tieten tahtoen maassa, jossa tähän aikaan vuodesta riittää kunnon valoa maksimissaan kuusi tuntia ja ei muuta kuin vähenee vain. Minkä ihmeen takia kidutamme itseämme täällä: onhan jo ihan bilsantuntien oppien mukaista, että kaikki elävä tarvitsee tiettyjä asioita kuten valoa? Niin ja vettä, josta ei kylläkään usein tähän aikaan vuodesta ole ollut pulaa – ainakaan rännän olomuodossa. Kun tuohon lisää vielä lämmön, niin vähintään sauna on napsautettava päälle jotta tätä pyhää kolminaisuutta saa jotenkin pidettyä yllä. Etenkin täällä pohjoisessa ja meren kupeessa siinä kuuluisassa “ainatuuleessa”.

Mutta palataanpa hetkeksi tuolle vuoden takaiselle kävelylenkille, jolloin säätä kirotessani mieheni heitti vertauksen puustoon: Suomessa puut eivät ehkä kasva yhtä nopeasti kuin jossain lämpimämmässä (ja ilmastoltaan sellaisessa, jonne olisin voinut ottaa äkkilähdön än yy tee nyt) maassa, mutta sitäkin vahvemmiksi ja järeämmiksi ne täällä kehittyvät. No joku selitys tähänkin piti olla, mietin siinä läpimärkänä, mutta hyvän pointin hoksanneena.

Eli jospa oppisimme ottamaan tämän vuodenajan vain sellaisena luonnetta vahvistavana kautena? Että huraa: kun tästä on taas selvitty, niin tuntuupa kesä sitten ihan erityisen mukavalta! Tai oikeastaan jo kevät. Tai se päivä, kun pimeän aika alkaa vähetä ja valo ottaa uudestaan valtaa.

Tai oikeastaan jo nämä päivät, kun olemme tainneet saada yllättävän aikaisin Kemiinkin pysyvän lumipeitteen tätä sisunkasvatuskauttamme valaisemaan.

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Posted in Ihmekaupungin ihmisiä and tagged , .