Santeri Lindholm: Made in Kemi

Kaikki mateenkalastukseen liittyvät jutut tulee suomessa aloittaa nokkelalla “made in” -otsikoinnilla. Siksipä tämäkään blogi ei ole poikkeus vaikka tässä pitää nyt korostaa, että tietääkseni minua ei ole tehty Kemissä, vaan jossain ihan muualla. Keskitalvi on mateenkalastuksen sesonkia tai ainakin mateen syömisen sesonkia. Madetta saisi kyllä vuoden ympäri jos asiaan perehtyy ja pilkilläkin paremmin vähän myöhemmin keväällä kudun jälkeen, kun niillä on taas nälkä. Mutta koska nyt on sesonki, niin tulee elää sesongin mukaan ja jättää mateet sitten maaliskuussa rauhaan.

Tänä vuonna ensimmäinen made piti pyytää virvelillä pohjaongella, kun jäitä ei ollut vaikka ranta olikin jo lumessa.

Mateen pilkintäpaikat ovat yleensä jollakin tapaa varjeltuja salaisuuksia kuten kaikkien muidenkin kalojen parhaat apajat. Mutta täällä Kemissä parhaat paikat eivät ole niin salaisia, etteikö niitä voisi kertoa kaikille, sillä ne sijoittuvat Kemijokisuuhun nelostien sillan molemmin puolin (itäpuolella Kemin puoli ja länsipuolella Keminmaan puoli) ja jokainen sillan ylittävä autoilija kyllä näkee otsalamppujen valon, ainakin jos osaa katsoa. Voi tietysti olla, että täällä on vieläkin parempia paikkoja, jotka ovat oikeasti salaisia, mutta niitä ei ole kukaan minulle kertonut enkä kyllä ole kokenut tarpeelliseksi etsiäkään. Sillan yläpuolelta on vähintään yhden mateen saanut joka kerta kun siellä on käynyt ja alapuoleltakin useimmiten. Jos ei halua jäädä ruuhkapaikoille, niin Kemijokea ylöspäin mentäessä käytännössä jokaisen padon alapuolelta pitäisi mateita löytyä, samoin etelään mentäessä vaikkapa Iijoelta ja pohjoisesta Tornionjoeltakin luulisin paikkoja löytyvän vaikka patoa siinä ei onneksi olekaan ottipaikkaa osoittamassa. Kukkolankoskella niitä pyydetään merroillakin talvisin. Kuulemma myös Ruotsin Kalix-joelta tulee mateita hyvin samoilta paikoilta kuin siikaakin siellä pilkitään.

Mateen pilkinnässä käytetään suhteellisen järeitä välineitä ja vavaksi käy vaikka puukapula, jonka ympärille paksu siima kiedotaan. Itse kalastus tapahtuu pilkkiä pohjassa pomputtelemalla ja kun tärppi tulee, niin vastaiskun jälkeen kala kiskotaan pahemmin väsyttelemättä kylmemmälle puolelle jäätä. Jos tärppiä ei kuulu, niin reikää kannattaa vaihtaa aika usein. Parin metrin ero avantojen välillä voi olla hämmästyttävän suuri. Ennen vanhaan pilkkeinä käytettiin kaiken maailman koukkuvirityksiä, kuten madeharaa, jonka tarkoitus on tartuttaa ohi uiva made siitä mihin se sattuu osumaan. Sittemmin joku huomasi kyseisen tyylin olevan lain vastaista rokastusta ja nykyään madetta pilkitään isoilla pilkeillä tai painavilla mademorreilla syötin kera. Tyypillistä näille on pilkin suuri paino ja iso koukku. Mademorreja on helppo valaa vaikka uudenvuoden tinasta ja muotiksi käynee vaikka tuikkukynttilän kuoret mutta itse olen parina viime kautena siirtynyt kokonaan käyttämään pelkkää painoa ja se yläpuolella vallitsevaan käytäntöön nähden aika pientä irtonaista koukkua. Asiaa voisi perustella tässä enemmänkin, mutta listaan syiksi ennen kaikkea herkkyyden, edullisuuden ja helpon saatavuuden. En pidä itseäni erityisen kokeneena mateen pilkkijänä, mutta tällä omalla ratkaisullani olen aina saanut kalaa vähintään yhtä hyvin kuin satunnaiset kanssapilkkijätkin.

Syöttinä mateelle käytetään lähinnä kalaa. Kuulemma myös katkaravulla voi onnistua, mutta ainakaan minulla se ei ole koskaan toiminut. Syötin on hyvä olla niin tuore kuin mahdollista eikä syötin lajilla tunnu olevan mitään väliä. Kaikki pilkillä tulevat pikkukalat olisivat täydellisiä syöttejä mutta ainakaan minä en juuri ehdi keskitalvella päiväsaikaan pilkille. Onneksi citymarketin kalatiskin muikku tai maiva on toiminut aivan yhtä hyvin. Kun tuoreita muikkuja on saatavilla, ostan niitä yleensä kourallisen ja pakastan niitä sopivissa 5-10 muikun erissä pienissä muovipusseissa. Pilkille lähtiessä sitten vaan pussi puoleksi tunniksi tiskipöydälle jääkylmään veteen sulamaan ennen lähtöä.

Jos joku tämän kirjoituksen innoittamana lähtee kokeilemaan, niin muistutan vielä siitä, että Kemijokisuussa virtaa (tietysti, sehän on joki) ja sen vuoksi jääolosuhteet varsinkin sillan yläpuolella vaihtelevat jopa päivässä. Sillan yläpuoli ei tänä talvena ole vielä jäätynyt mutta venesatamassa jäätä kyllä riittää kevääseen saakka. Sielläkään ei tule lähteä liian keskelle jokea, vaan pysytellä ainakin alkuun siellä, missä muutkin ovat pilkkineet. Jäljet kyllä erottuvat ja paras paikka on se vanha avanto, jonka ympärillä on eniten verta. Helmikuun 8. päivä Keminmaan venesatamassa kisataan myös oikein mateenpilkinnän Lapin mestaruudesta, jossa osallistua voivat kaikki halukkaat. Kilpailut on myös oivallinen mahdollisuus tutustua tähän lajiin, kunhan vain matkii vain muiden tekemisiä. Kaiken lisäksi vielä ehtii pari viikkoa harjoitella!



Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Posted in Ihmekaupungin ihmisiä and tagged , , , .