Santeri Lindholm: Paluu kiireiseen syksyyn

Edellisestä kirjoituksesta on aikaa jo kolmisen kuukautta ja se johtuu vain siitä, että pidin lähes yhtäjaksoisen yli kahden kuukauden kesäloman. Sellaista ei minulla olekaan ollut noin 20 vuoteen. Tai tarkalleen ottaen puolet siitä oli kodin hyväksi tehtävää työtä niin kutsutun isäkuukauden muodossa, jota ei kai ole sopivaa kutsua lomaksi, mutta yhtä kaikki työpaikalla en juurikaan ole juhannuksen jälkeen ollut.

Kesä oli viileä kuten edellisessä kirjoituksessa taisin toivoa ja senkin vuoksi olen tietysti käynyt ahkerasti kalassa. Kalantulon suhteen kesän huippuhetkiä on ehdottomasti ollut, kun juhannuksen jälkeisellä viikolla Kivalo-opiston kurssilla valmistuneeseen veneeseen nostettiin Tornionjoesta ensimmäinen kyseisellä veneellä saatu lohi. Veneen laitojen leveyttä selvästi pidempi kala olikin itse tehdyn veneen arvolle sopiva neitsytkala. Tuota lohta lukuunottamatta kalastuskesä on kuitenkin ollut melko haastava. Kuha on ollut heinäkuun puolivälin jälkeen kadoksissa enkä ole elokuussa onnistunut saamaan kuin alamittaisia. Isohaaralla olen myös kokeillut jonkun kerran soutaa lohikalaa mutta vavat eivät ole taipuneet. Toki lohensoutukin on enemmän kestävyyslaji ja muutaman illan kestänyt tyhjänpyynti on vielä täysin hyväksyttävää kenelle tahansa. Kalaa padon alla on kuitenkin näkynyt elokuun alkupuolelle saakka todella paljon ja sitä kautta myös rokastajat ovat ilmaantuneet kellon tarkkuudella joka päivä illan hämärtyessä kalastuskieltoalueelle. Ilmeisesti valvonta on ollut viimeaikoina melko vähäistä tai sitten runsas kalantulo vain pistää yrittämään seurauksista välittämättä.

Iso kala pistää nuoren kalakaverin mietteliääksi

Kesän hellejakso osui heinäkuun loppupuolelle ja minun kannaltani se ei olisi voinut osua huonompaan aikaan, sillä se osui tarkalleen perinteisen pohjoisen kalareissumme päälle. Retki suuntautui tälläkin kertaa Norjan puolelle mutta lohenpyynnin sijaan menimme tunturiin kalastamaan taimenta. Ensimmäistä kertaa lensin myös vesitasolla kalapaikoille, koska yksi viikko ei riitä kalastukseen, jos kohteeseen pitäisi kävellä 40 kilometriä suuntaansa. Ikinä en ole tunturissa uinut niin usein ja niin lämpimässä vedessä, nukkunut niin huonosti ja hikoillut niin paljon. Teltta oli jatkuvasti kuin sauna ja vaatteita joutui sääskien vuoksi pitämään 30 asteen helteeseen nähden riittävästi. Ikinä en myöskään ole kalastanut niin kauniissa joessa saamatta minkäänlaista havaintoa mistään järkevän kokoisesta lohikalasta. Etukäteen oli toki tiedossa, että joen kalakanta on isokokoista ja harvalukuista mutta helle lämmitti veden ja ajoi ne vähätkin taimenet pois koskista. Taimenten sijaan joka puolelta tuli loputtomasti haukia ja ahvenia, joiden molempien keskipaino oli noin 800 grammaa. Hauet olivat siis pieniä ja ahvenet järkyttävät suuria. Reissun loppupuolella taimenetkin, ne yli kolmekiloiset, löytyivät ja niitä saivat retkikunnastamme kaikki, paitsi minä, joten ei niistä sen enempää.

Tunturissa ahvenen koko on kohdallaan, kun niitä ei mahdu savupönttöön kuin kaksi

Minulla on ollut pari tavoitetta tälle kesälle, joista ensimmäinen oli saada Kukkolankosken vaellussiika perholla. Yritin sitä jo viime vuonna mutta sain “tyytyä” harjuksiin vaikka lippomies nosti vierestä samana aamuna reilut 150 siikaa. Silloinkin kaikki lippoajat pitivät siian saamista perholla melko haastavana. En kuitenkaan lannistunut vaan lähdin tänä vuonna uuteen koitokseen. Ja kuinkas ollakaan jo siinä vaiheessa, kun vierestä oli lipolla nostettu vasta arviolta kolmekymmentä siikaa, niin vavassa tuntui tärppi ja sain vetää haaviin reilu 30 senttisen siianrääpäleen. Sen jälkeen sain vielä toisenkin tärpin mutta tartutus ei onnistunut. En muista, että koska viimeksi olisin ollut yhtä ylpeä ja tyytyväinen parin tunnin uurastuksella saadusta mokomasta sintistä mutta tavoitteen saavuttaminen, oli se sitten pieni tai suuri, tuntuu tietysti aina hyvältä. Niitä siis saa myös muuten kuin haavilla, ettäs tiedätte. Ottiperhona oli sama jäniksenkarvasta tehty kuulapää, mihin harjuksetkin ovat ihastuneet. Tuon yhden kerran jälkeen en ole käynyt kokeilemassa, vaikka siikaa ja harjusta saa Tornionjoella pyytää syyskuun puoliväliin saakka.

Perheen kesken olemme retkeilleet kesän aikana jonkin verran lähiseudulla, kuten eläinpuisto Arkadiassa ja Laitakarin saaressa, tuossa Kemin erikoisuudessa, sillä harvassa paikassa saari on rakennettu ristiin pinotuista laudoista. Laitakarissa on myös lampaita maisemaa hoitamassa ja tänä vuonna muutamat niistä ovat olleet oikein erikoisen kesyjä. Ne tulevat syliin eivätkä lähde pois niin kauan kuin niitä vain jaksaa rapsuttaa. Kävimme myös ulkomailla, Luulajassa, jonka vanhaa kaupunkia ja museota voin suositella erityisesti lapsiperheille, sillä lapsille (ja toki aikuisillekin) molemmissa riittää tekemistä yllin kyllin. Ulkomaillehan Kemistä pääsee puolessa tunnissa eikä Luulajaankaan ole kuin parin tunnin ajomatka.

Perheen kanssa olemme myös käyneet marjassa, tai ainakin olen itse raahannut vähintään yhtä lasta mukana joka kerta, kun olen marjaan lähtenyt. “Salainen” hillasuomme antaa hillavuodesta riippumatta näköjään aina puoli litraa hilloja sen lisäksi mitä lapsi tai kaksi ehtii syödä ja niin myös tänä vuonna. Sen sijaan mustikan sato näyttäisi olevan Kemin lähialueilla surkea. Saimme usean reissun yhteistulokseksi noin kolme litraa mustikoita ja luovutin sen jälkeen, kun viimeisen reissun tuloksena poimurin pohjalla ropisi ehkä pari desiä mustikoita yli tunnin etsimisen jälkeen. Puolukoita näyttäisi kuitenkin tulevan kohtuudella ja ne alkavat pikkuhiljaa olemaan sen verran kypsiä, että niitä kannattaa alkaa poimimaan. Lapset eivät onneksi tee eroa, että syövätkö ne metsässä mustikoita vai puolukoita, molemmat häviävät mättäästä yhtä nopeasti. Vanhempi lapsi toivoo myös hartaasti joka kerta, että nähtäisiin metsässä karhu tai susi ja olen yrittänyt olla kannustava tuossa toiveessa vaikken itsekään ole ikinä nähnyt sutta ja karhustakin vain jäljet ja nekin Espoossa. Epäilen myös, että karhun tai suden näkemisen edellytyksenä pitäisi metsässä osata olla hiljempaa mutta kun siellä tulee jatkuvasti eteen aivan mahdottomasti muuta ihmeteltävää ja kyseltävää kuin harvalukuiset suurpedot.

Kädessä kulkevasta ämpäristä huolimatta marjat menevät yksitellen suoraan sinne minne pitääkin.

Kalalajien osalta alkaa olla jo haastavaa kerryttää uusia lajeja. Kesäkuukausien saldona viisi uutta lajia: kuha, lohi, siika, säyne ja mutu. Kokonaislajimäärä siis 14 ja viiteentoista lajiin pääsemiseksi ei tarvita kuin taimen isohaaralta tai kiiski ensijäiltä. No katsotaan, että mitä vielä keksitään. Kuukauden kalastusvinkkinä kerron kuitenkin, että nyt vesien viilentyessä alkaa ahvensesonki ja siihen kannattaa osallistua, kunhan perehtyy ensin hieman jigikalastuksen saloihin. En ole tälle vuodelle vielä ehtinyt aloittaa totista ahvenen pyyntiä, mutta aikaisempien syksyjen perusteella soppakaloilta ei voi kolmen tuuman hopeisella tai ruskealla kalajigillä välttyä ja keskipaino on ollut mukavat noin 300 grammaa. Hyvällä eli tyynellä kelillä suurin vaikeus on ottaa vain sen verran kalaa, että ne jaksaa kohtuullisessa ajassa käsitellä paistokuntoon. Rannalta en ole paikkoja ehtinyt etsiä mutta veneellisen ei tarvitse mennä Laitakaria kauemmas. Toki kalaa on tullut selkäsaaren itäpuolelta käytännössä kaikista paikoista, mistä olen kokeillut, eli missä vain on jyrkkää penkkaa, vedenalaista niemennokkaa, salmea tai matalikkoa ja yli kolme metriä vettä. Kausi kestää jäiden tuloon saakka mutta sen jälkeen en ole isompaa kalaa löytänyt, sulivat jäät sitten pois tai jäivät pysyviksi.

Kuhaa pyytäessäkin ahvenia tulee välillä riesaksi asti mutta vasta syksyllä ahven parveutuu kunnolla ja alkaa syömään.

Syys- ja lokakuu tapaakin sitten olla kiireisintä aikaa vuodesta. Ahven ja hauki tulevat matalaan ja niitä pitäisi ehtiä lyhenevän päivän aikana kalastaa. Sen lisäksi illat pimenevät, jolloin tuulastusvarusteet voi myös kaivaa esiin varastosta. Eli kalaan pitäisi ehtiä mutta samaan aikaan alkaa myös lähes kaikkien riistaeläinten metsästyskausi. Sorsajahti on jo meneillään ja kanalinnustus alkaa ensi viikolla. Kemissä on melko paljon kaikille vapaita sorsastusalueita ja esimerkiksi Kemin kirkonkylän osakaskunta myy lupia kemijokisuistoon. Sorsajahdissa olen jo käynytkin ja tänä vuonna pelkästään jousen kanssa. Saalis on jäänyt yhteen ja voi hyvin olla, ettei niitä enempää tulekaan. Jostain syystä sorsat muuttavat tältä alueelta pois syyskuun puoliväliin mennessä, eikä niitä näy enää siinä vaiheessa syksyä, kun olen etelässä asuneena vasta tottunut aloittamaan totisen metsästyksen.  Kanalintukannat ovat kuitenkin tänä vuonna voimissaan, joten niiden perässä on tarkoitus kulkea ainakin enemmän kuin viime syksynä.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Santeri Lindholm: Kevät etenee

Eduskuntavaalit olivat ja menivät. Jotkin puolueet menestyivät toisia paremmin ja toiset taas huonommin kuin joku muu. Kevään valtakunnanpolitiikan suurimman tappioni taisin kuitenkin itse kokea siinä, kun hallituksen ennenaikainen eroaminen pysäytti monet etenevät lakihankkeet mukaan luettuna metsästysasetuksen muuttamisen niin, että myös hirvi kuuluisi jousella metsästettävien riistalajien joukkoon. Käsittääkseni asetuksen muutos ei edelleenkään ole mahdoton metsästyskauden alkuun mennessä mutta epätodennäköiseltä uudistuksen tulo tälle vuodelle nyt jo vaikuttaa. Ehkäpä juuri tästä johtuen en ole maaliskuun jälkeen saanut raahattua itseäni jousiammuntaharjoituksiin Pohjan Jousen ammuntahallille tai Ristikankaalla olevalle ulkoradalle. Toinen paljon todennäköisempi syy ammuntaharjoittelun vähäisyyteen ovat olleet siihen tarkoitukseen liian hienot kevätillat, jotka kutsuvat ennemmin kalaan kuin radalle, varsinkin kun jousimetsästyskauden alkuun on vielä puolisen vuotta aikaa.

Jäät eivät ole vielä lähteneet, kuten viime tekstissä ennustin, mutta ei se paljosta ole enää kiinni. Virtaavat salmet ovat pitkälle auki ja Isohaaran tulvaluukutkin avattiin jo ennen vappua. Tänä vuonna kävin viimeisen kerran pilkillä Kemin edustalla huhtikuun puolivälissä. Olisi sinne jäiden puolesta vielä ainakin viikkoa myöhemminkin voinut mennä, mutta en enää ehtinyt. Pääsiäisen jälkeen olenkin jo käynyt virkistämässä perhonheittotaitoa kahdenkäden vavalla sekä virvelöimässä siellä, missä avovettä on ollut. Saalis ei ole toistaiseksi päätä huimannut, mutta viime vuosina koko maassa yleistynyt saukko on ilahduttanut esityksillään lähes joka paikassa. Viimeksi oikein pariskuntana Kraaselin sillan kupeessa.

Avovesikauden avauskala

 

 

Sain huhtikuun alussa myös harrastuksiini liittyvän virka-apupyynnön, kun eräs kaupungin virkamies tarvitsi parikymmentä kalaa töihin vietäväksi. Minulla on pilkkireiästä laskettava sateenvarjotyylinen katiska, jolla tämä asia kuulemma piti hoitaa. Itse en ollut kovinkaan luottavainen koko projektiin, sillä katiskan aikaisemmat käyttökokemukset eivät ole olleet kovin lupaavia. En siis ollut saanut sillä koskaan yhtään mitään. Kysymykseen, että miten katiskan nosto tapahtuu kairanreiästä, jos se on täynnä kalaa, vakuuttelin, että niin paljon kalaa siihen ei ui, että nostaminen olisi ongelma. Katiska laskettiin särkipitoisimpaan paikkaan mitä tiesin mutta ensimmäisen yön aikana siihen ei uinut mitään ja sitten koko homma unohtui viikoksi. Lähdimme lopulta koko perheen voimin hakemaan katiskan pois vielä, kun jäille uskalsi mennä. Kotona vakuuttelin lähtiessä, ettei hauskaan kevätretkeen kauaa aikaa mene, joten lähestyvä lasten iltapala-aika ei olisi lähdön esteenä.

Katiska ei kuitenkaan noussut reiästä. Ei noussut, vaikka kuinka monta kertaa yritin, eri kulmista ja vähän voimaakin käyttäen. Arvelin sen sotkeutuneen johonkin risuun tai vanhaan verkon naruun ja siksi tyssäävän puoliväliin avantoa. Koska mukana ei ollut tuuraa jääsahasta puhumattakaan, ei auttanut kuin yrittää kairata toinen reikä niin, että avantojen reunat risteävät. Tehtävä ei ole kovin helppo, kaira kun pyrkii luiskahtamaan vanhaan reikään ja samalla piti tietysti varoa katkomasta katiskan narua. Lopulta se onnistui mutta ei katiska noussut kahdestakaan rinnakkain olevasta kuuden tuuman avannosta. Tällä välin lapset alkoivat silminnähden kaipaamaan jo iltapalaa. Lisäsin siis voimaa ja lopulta jään päälle tuli hiukan revenneen katiskan mukana puolensataa isohkoa särkeä sekä kolme noin vajaan parin kilon madetta, mitkä olivat käyttäneet aikansa särkiä täynnä olevassa katiskassa varsin tehokkaasti. Ei mikään ihme, etteivät ne mahtuneet kaikki kerralla normaalista pilkkireiästä. Katiska toimii sittenkin, mutta hieman paikkailua se nyt vaatii, ennen kuin sen voi käydä uudestaan laskemassa pyyntiin. Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia osa Koivuharjun koulun oppilaista osaa kuulemma nyt perata normaalin suomukalan lisäksi myös mateen, joten aivan turhaa vaivannäkö ei ollut. Olisipa minunkin lapsuudessani ollut alakoulussa vastaavaa opetusta! Tosin minun kohdallani jo silloin opettaja olisi voinut joutua oppilaan rooliin…

Kevät on lintujen bongauksen sesonkia mutta vaikka olenkin tänä keväänä saanut uutena elämänpinnana bongattua lapinpöllön Kemintullista, niin tänä vuonna ajattelin kokeilla kalojen bongausta eli fongausta. Se on muutaman vuoden takainen muotivillitys, minkä tunnetuin tapahtuma on Helsingissä järjestettävä kalamaraton-kilpailu. Fongaus on ollut tavoitteena useana vuonna mutta ehkä blogiin tulevat kirjaukset antavat itselle sitä vaadittavaa motivaatiota esimerkiksi ruutanan tai kivisimpun pyydystämiseen. Tarkoituksena on siis saada Kemistä ja sen lähikunnista vuoden aikana mahdollisimman monta kalalajia vapavälineillä. Tätä kirjoittaessa on vuodenvaihteesta lukien noussut 6 lajia: hauki, ahven, särki, made, harjus ja kirjolohi. Katsotaan täyttyisikö vaikkapa 15 lajin tavoite vuoden loppuun mennessä.

Huhtikuista katiskasaalista

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.