Santeri Lindholm: Made in Kemi

Kaikki mateenkalastukseen liittyvät jutut tulee suomessa aloittaa nokkelalla “made in” -otsikoinnilla. Siksipä tämäkään blogi ei ole poikkeus vaikka tässä pitää nyt korostaa, että tietääkseni minua ei ole tehty Kemissä, vaan jossain ihan muualla. Keskitalvi on mateenkalastuksen sesonkia tai ainakin mateen syömisen sesonkia. Madetta saisi kyllä vuoden ympäri jos asiaan perehtyy ja pilkilläkin paremmin vähän myöhemmin keväällä kudun jälkeen, kun niillä on taas nälkä. Mutta koska nyt on sesonki, niin tulee elää sesongin mukaan ja jättää mateet sitten maaliskuussa rauhaan.

Tänä vuonna ensimmäinen made piti pyytää virvelillä pohjaongella, kun jäitä ei ollut vaikka ranta olikin jo lumessa.

Mateen pilkintäpaikat ovat yleensä jollakin tapaa varjeltuja salaisuuksia kuten kaikkien muidenkin kalojen parhaat apajat. Mutta täällä Kemissä parhaat paikat eivät ole niin salaisia, etteikö niitä voisi kertoa kaikille, sillä ne sijoittuvat Kemijokisuuhun nelostien sillan molemmin puolin (itäpuolella Kemin puoli ja länsipuolella Keminmaan puoli) ja jokainen sillan ylittävä autoilija kyllä näkee otsalamppujen valon, ainakin jos osaa katsoa. Voi tietysti olla, että täällä on vieläkin parempia paikkoja, jotka ovat oikeasti salaisia, mutta niitä ei ole kukaan minulle kertonut enkä kyllä ole kokenut tarpeelliseksi etsiäkään. Sillan yläpuolelta on vähintään yhden mateen saanut joka kerta kun siellä on käynyt ja alapuoleltakin useimmiten. Jos ei halua jäädä ruuhkapaikoille, niin Kemijokea ylöspäin mentäessä käytännössä jokaisen padon alapuolelta pitäisi mateita löytyä, samoin etelään mentäessä vaikkapa Iijoelta ja pohjoisesta Tornionjoeltakin luulisin paikkoja löytyvän vaikka patoa siinä ei onneksi olekaan ottipaikkaa osoittamassa. Kukkolankoskella niitä pyydetään merroillakin talvisin. Kuulemma myös Ruotsin Kalix-joelta tulee mateita hyvin samoilta paikoilta kuin siikaakin siellä pilkitään.

Mateen pilkinnässä käytetään suhteellisen järeitä välineitä ja vavaksi käy vaikka puukapula, jonka ympärille paksu siima kiedotaan. Itse kalastus tapahtuu pilkkiä pohjassa pomputtelemalla ja kun tärppi tulee, niin vastaiskun jälkeen kala kiskotaan pahemmin väsyttelemättä kylmemmälle puolelle jäätä. Jos tärppiä ei kuulu, niin reikää kannattaa vaihtaa aika usein. Parin metrin ero avantojen välillä voi olla hämmästyttävän suuri. Ennen vanhaan pilkkeinä käytettiin kaiken maailman koukkuvirityksiä, kuten madeharaa, jonka tarkoitus on tartuttaa ohi uiva made siitä mihin se sattuu osumaan. Sittemmin joku huomasi kyseisen tyylin olevan lain vastaista rokastusta ja nykyään madetta pilkitään isoilla pilkeillä tai painavilla mademorreilla syötin kera. Tyypillistä näille on pilkin suuri paino ja iso koukku. Mademorreja on helppo valaa vaikka uudenvuoden tinasta ja muotiksi käynee vaikka tuikkukynttilän kuoret mutta itse olen parina viime kautena siirtynyt kokonaan käyttämään pelkkää painoa ja se yläpuolella vallitsevaan käytäntöön nähden aika pientä irtonaista koukkua. Asiaa voisi perustella tässä enemmänkin, mutta listaan syiksi ennen kaikkea herkkyyden, edullisuuden ja helpon saatavuuden. En pidä itseäni erityisen kokeneena mateen pilkkijänä, mutta tällä omalla ratkaisullani olen aina saanut kalaa vähintään yhtä hyvin kuin satunnaiset kanssapilkkijätkin.

Syöttinä mateelle käytetään lähinnä kalaa. Kuulemma myös katkaravulla voi onnistua, mutta ainakaan minulla se ei ole koskaan toiminut. Syötin on hyvä olla niin tuore kuin mahdollista eikä syötin lajilla tunnu olevan mitään väliä. Kaikki pilkillä tulevat pikkukalat olisivat täydellisiä syöttejä mutta ainakaan minä en juuri ehdi keskitalvella päiväsaikaan pilkille. Onneksi citymarketin kalatiskin muikku tai maiva on toiminut aivan yhtä hyvin. Kun tuoreita muikkuja on saatavilla, ostan niitä yleensä kourallisen ja pakastan niitä sopivissa 5-10 muikun erissä pienissä muovipusseissa. Pilkille lähtiessä sitten vaan pussi puoleksi tunniksi tiskipöydälle jääkylmään veteen sulamaan ennen lähtöä.

Jos joku tämän kirjoituksen innoittamana lähtee kokeilemaan, niin muistutan vielä siitä, että Kemijokisuussa virtaa (tietysti, sehän on joki) ja sen vuoksi jääolosuhteet varsinkin sillan yläpuolella vaihtelevat jopa päivässä. Sillan yläpuoli ei tänä talvena ole vielä jäätynyt mutta venesatamassa jäätä kyllä riittää kevääseen saakka. Sielläkään ei tule lähteä liian keskelle jokea, vaan pysytellä ainakin alkuun siellä, missä muutkin ovat pilkkineet. Jäljet kyllä erottuvat ja paras paikka on se vanha avanto, jonka ympärillä on eniten verta. Helmikuun 8. päivä Keminmaan venesatamassa kisataan myös oikein mateenpilkinnän Lapin mestaruudesta, jossa osallistua voivat kaikki halukkaat. Kilpailut on myös oivallinen mahdollisuus tutustua tähän lajiin, kunhan vain matkii vain muiden tekemisiä. Kaiken lisäksi vielä ehtii pari viikkoa harjoitella!



Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Lähdetäänhän lähiostoksille?

Erityisesti vasta menneen kulutusjuhl…anteeksi, joulun, alla meitä kuluttajia muistuteltiin tuon tuosta, miten tärkeää on suosia paikallisia palveluita ja jättää eurot omaan kotikuntaan. Tiedän sivunneeni asiaa monissa blogiteksteissäni, mutta mielestäni ihan perustellusta syystä. Kukapa Kemiin tulisi ostoksille, ellemme me kuntalaiset itse etunenässä näyttäisi mallia? Toisekseen aihe nousi jälleen mieleeni siksi, että kirjoitan tätä tekstiä Pohjois-Karjalasta synnyinpaikkakunnaltani Kiteeltä käsin: eurojen valuminen muualle näkyy täälläkin. Samat ilmiöt siis toistuvat pienehköltä paikkakunnalta toiselle – etenkin vielä pienemmälle – siirryttäessä.

Tässä vaiheessa tammikuuta, kun ensimmäiset uudenvuodenlupaukset saattavat alkaa jo rikkoutua, haastan meistä jokaisen tekemään vielä yhden pienen, mutta kerrannaisvaikutuksiltaan suuren ja suhteellisen helposti pidettävän sellaisen: kannatetaan tänä vuonna mahdollisimman paljon lähiostamista. Oletko mukana? 🙂

Saako jo hieman odottaa ensi syksyn sadonkorjuumarkkinoita?

Lähiostoksilla kaupoissa tapaa tuttuja asiakaspalvelijoita, jotka parhaassa tapauksessa tietävät asiakkaan maun ja osaavat palvella sen perusteella aidon henkilökohtaisesti. Itsekin tietää, mistä mikin tuote löytyy, joten oikealle hyllylle suuntaaminen on helppoa. Toisaalta on mukava jäädä tutkiskelemaan mahdollisia uutuuksia ja yllättyä iloisesti, kun jokin kehäkolmosen tienoilla trendannut tuote löytyy myös täältä päin Suomea. Kun päästään kassalle asti, jonot eivät usein päätä huimaa – ah mitä luksusta meille (kaikkea muuta paitsi ilmaisten ämpäreiden ;)) jonottamista inhoavalle kansalle!

Kun liikkeitä ei ole tuhat ja yksi, kauppakierros on halutessa hyvin ripeästi tehty. Ellei sitten jää hiplailemaan tavaroita ja vaatteita, kun ei tarvitse ihastella kivaa paitaa pelkästään ruudulta ja tavata sen materiaalilappua pohtien, että miltä se tällainen kangas nyt mahtaakaan kädessä ja päällä tuntua. Jos äskettäin hankitun kodinkoneen kanssa tulee ongelmia ja on turvauduttava takuuseen, laitetta ei tarvitse lähetellä itse sinne ja tänne. Voi vain astua sisään ostospaikkaan ja hoitaa asiaa sieltä eteenpäin ja vieläpä chattibotin sijaan elävän asiakaspalvelijan avulla.

Kun mennään asiaan hieman syvemmälle ja puhutaan paikallisten tuottajien tuottamista tuotteista, päästään teemassa vielä seuraavalle tasolle. Lähituotteet eroavat jo ajatuksen tasolla bulkkivastaavistaan: hunaja saadaan paikallisista pörriäisistä ja käsityöt ovat takuulla uniikkeja. Lähituote on myös mukava lahjaidea, jolla ilahduttaa niin lahjan saajaa kuin paikallista tuottajaakin. Unohtamatta sitä hyvää mieltä, jonka itsellekin saa tuettuaan paikallista yrittäjyyttä ja sitä kautta palveluiden säilymistä omalla seutukunnalla.

En kuitenkaan väitä olevani puhdas pulmunen ja jättäväni itsekään kaikkia rahojani Kemiin aina paikkakunnalla ollessani. Myönnän, että vaihtelu virkistää ja nettishoppailu on joskus ihan liian helppoa kotisohvalta käsin. Jonkin huippuhuipputarjouksen bongatessani mieleni pohtii asian automaattisesti kovien arvojen eli rahapussini kantilta. Mutta toisaalta: kun tekee suurimman osan ostoksista omalta paikkakunnalta, voi hyvällä omallatunnolla joskus myös poiketa periaatteistaan ja katsoa mitä muualla on tarjolla.

”Ostamalla suomalaisia tuotteita luodaan Suomeen uusia työpaikkoja. Jos jokainen suomalainen ostaisi kympillä kuussa lisää suomalaisia tuotteita tai palveluita, syntyisi 10 000 vuosityöpaikkaa. Se on paljon.”

Näihin Suomalaisen Työn Liiton sanoihin on hyvä päättää tämä blogiteksti. Mihin paikalliseen ostokseen sinä sijoittaisit yhden kympin kuussa lisää? Lupaan itsekin pohtia tätä jo nyt ja toteuttaa, kunhan reissuiltani Kemiin palailen 🙂

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Hyvää arkea myös alkaneeseen vuoteen

Hyvää alkanutta uutta vuotta ja vuosikymmentä, ihmekaupunkilaiset ja Ihmekaupungin ihmisiä seuraavat! Käsi ylös, jos olet jälleen kerran huomannut ja ehkä ääneenkin todennut ajan kuluvan huimaa vauhtia. Rohkenen veikata, etten ole täällä ainoana käsi pystyssä 🙂

2019 oli ensimmäinen kokonainen kalenterivuoteni Kemissä. Moni muualla asuva tuttuni on kysellyt, että miltä nyt tuntuu ja miten elämä on lähtenyt rullaamaan – onhan tässä kokemusta jo kokonaisesta vuodenkierrosta Kemin (ainakin viime)talven paukkupakkasineen ja huhtikuun puolelle jatkuneine hiihtokausineen, kesästä merellisine tuoksuineen sekä syksystä ruskineen. Ilolla olen vastannut, että: ”Kiitos, elämä on rullannut oikein hyvin!” Syyskuussa saamamme perheenlisäyksen takia ihan erityisen hyvin, mutta ihan noin niin kuin muutenkin.

Kulunut vuosi vahvisti edelleen käsitystäni siitä, että Kemistä löytyy kaikki mitä arkeeni tarvitsen. Tärkeimmän tukikohdan eli kivan kodin lisäksi on isompaa ruokakauppaa, kuntosalia, uimahallia, lenkkipolkua, hiihtolatua, elokuvateatteria, kirjastoa, kampaajaa, kahviloita, kulttuurielämyksiä… Mainittakoon tässä samalla myös se, että nettikauppoihinkin olen joutunut turvautumaan vain harvan kerran, mistä kuuluu kiitos kemiläisille kivijalkakauppiaille ja muille yrittäjille 🙂

Palaan jälleen siihen ajatukseen, että mitäpä muuta ihminen arjessaan oikeastaan tarvitsisikaan – saati ennättäisi tehdä töiden ja kotitöiden ohella kuin mitä meillä on Kemissä aivan käden ulottuvilla? Itselleni ei vielä kertaakaan ole tullut tylsää ainakaan siitä syystä, että paikkakunnaltamme puuttuisi jotain olennaista. Reissuunkin kun halutessaan pääsee kulkupelillä jos toisella: harvalla paikkakunnalla lentokenttäkään on näin lähellä kuin meillä ja naapurimaahankin pääsee vähintään näppärästi. Toki rajalla olen kasvanut itsekin, joskin tuolla itäisellä mistä ei ihan samalla tavalla houkuttanut lähteä hyppäämään naapurin puolelle 🙂

Jos tekemisen puute on meinannut iskeä, on kyse silloin ollut omasta mielikuvituksestani tai lähinnä sen puutteesta. Kannattaa muuten vilkaista Santerin blogitekstiin, mikäli mielit itsellesi keskitalvisia, kirjoittajaa lainatakseni outojakin huvituksia luonnonhelmassa. Kuvitanpa itsekin tämän tekstini parilla viimetalvisella otoksella Martimoaavan Keski-Penikoilta oikein tuplamuistutuksena siitä, miten hienoja retkeilymaastoja ja -maisemia aivan Kemin lähettyviltä löytyy!

Ja kuten edellisessä tekstissäni joulun alla kirjoitin: ihmiset. Ihmisillä on ollut suuri vaikutus Kemissä viihtymiseemme. Pohjoiskarjalaiseen makuun ehkä hieman hitaasti lämpeävät, mutta kun samalle aaltopituudelle päästään ja yhteinen huumori löytyy, sitä mukaa hälvenevät myös maantieteelliset erot luonteenlaadussa.

.
Näistä lähtökohdista on hyvä ponnistaa alkaneeseen vuoteen. Tuokoon 2020 mukanaan myötäisiä merituulia ihmekaupungillemme ihmisineen – kantakaamme jokainen itse kortemme kekoon! 🙂

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Keskitalven oudot huvitukset

Kun viime kirjoituksessani totesin, että kuuden viikon päästä on jo yhtä valoisaa kuin tekstin julkaisuajankohtana, niin nyt siihen ajankohtaan on enää viikko. Ja seuraavan blogitekstin aikana se hetki on jo viikkoja takana päin. Kevättä kohti mennään siis ja vauhdilla! Mutta mitä täällä voi tehdä keskitalvella?

Kemiin muuttoni jälkeen minun ylivoimaisesti suurin huvitukseni sydäntalvella on ollut mennä iltasella yksin ulos metsään istumaan, olla korostetun liikkumatta ja tuijottaa pimeää metsänreunaa. Ja sitä teen mielelläni tuntitolkulla kerrallaan. Erityisen tärkeää on olla liikkumatta, varsinkin aivan tyynellä ilmalla, joskin täytyy todeta, että päätä välillä varovasti kääntelen ja noin puolen tunnin välein vilkaisen kelloa. Lisäksi yli 10 asteen pakkasella heiluttelen varovasti varpaita lähinnä sen vuoksi, että tiedän onko niissä tuntoa jäljellä. Nautin joka minuutista enkä millään malttaisi lopettaa, vaikka olenkin aina määritellyt itselleni kotiinlähtöajan (on pakko, muutenhan sieltä ei tule lähdettyä ollenkaan pois). On minulla toki myös taljajousi sylissä, joten homma ei ole aivan niin järjetöntä, kuin miltä se ensivaikutelmalta varmaan kuulostaa. Kestävyys- ja mielenhallintalaji, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Saaliin saamisen kannalta tämä talvi on kuitenkin ollut ylivoimaisesti hankalin verrattuna kolmeen edelliseen. Toki myös lunta on huomattavasti vähemmän kuin aikaisempina vuosina mutta johtuuko eläinten kanssa kohtaamisen vähyys lumen vähyydestä, ajan- tai kärsivällisyyden puutteesta vaiko jostakin muusta jäänee arvoitukseksi. Ainakin, jos lumipeite ei tuosta kasva kymmeniä senttejä helmikuulle mentäessä.

Itsenäisyyspäivän aikoihin kävin myös parin ystävän kanssa tutustumassa Martimoaapaan. Metsähallitushan myy tuolle suurelle soidensuojelualueelle pienriistalupia ja tarkoituksena olikin käydä saapastelemassa jäätyneellä suolla etsimässä mahdollisia latvalintuja. Teeren ja Metson metsästysaika kun loppui tänä vuonna vasta 10. joulukuuta. Koska Kemistä suli kaikki lumet pois ennen reissua eikä lisääkään tullut kuin muutama sentti, niin ohjeistin etelästä saapuvaa seuruetta, että suksia ei näköjään tarvita. Ei niitä Kemissä tarvittukaan mutta parin kymmenen kilometrin päässä Simossa lunta olikin 10-15 senttiä enemmän ja suunniteltu yli 10 kilometrin lenkki typistyi olosuhteiden sanelemana muutamaan hassuun kilometriin. Kahdessa kerroksessa oleva hieman kova hanki, jonka alla oli pahimmillaan sula suo. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Suksien kanssa meno olisi ollut yhtä juhlaa, mutta niitä ei nyt ollut mukana. Kirkas päivä ja luonnontilainen aapasuo oli kuitenkin komeaa katseltavaa. Tänne ei enää valtatien tai tehtaan humina kuulunut ja sai pitkästä aikaa kuunnella vain omien korvien tinnitystä. Puolen tunnin automatkan päässä kotiovelta.

 

Martimoaavalla keskipäivän aurinko ei itsenäisyyspäivänä jaksanut nousta enää kovin korkealle.

 

Jäniksiä näytti jälkien perusteella olevan Martimoaavalla runsaasti mutta haulikkomiehen eteen juossut vitivalkea pupu oli tällä kertaa ampujan refleksejä ripeämpi. Myös suolta löytynyt noin kymmenen riekon parvi lämmitti mieltä, sillä niitä ei näin etelässä enää juuri tapaa. Se kun on soiden lintu ja soita täällä ei suojelualueiden ulkopuolella juuri ole. Märkää ojitettua metsää vain. Muista kanalinnuista löytyi vain muutama jälki, mutta kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin kierros oli murto-osa tarkoitetusta enkä olosuhteiden vuoksi juuri muuta odottanutkaan. Tulipahan ulkoiltua. Martimoaapa on melko suosittu retkeilyalue pitkospuineen, tupineen ja laavuineen ja lupaehdoissa olikin maininta retkeilijöiden huomioon ottamisesta metsästäessä. Koska valitsimme lähtöpaikaksi yleisten parkkipaikkojen ja pitkospuiden ulkopuolella olevan osan laajaa suoaluetta, ei muista retkeilijöistä ollut jälkeäkään. Kukapa sinne nyt noin hankalassa kelissä olisi viitsinyt mennäkään.

Nyt olisi muuten madeaika ja jos haluaa mätiä bliniensä päälle, niin mateet pitää täällä pyytää tammikuussa. Helmikuun puolella saamani mateet ovat yleensä olleet jo kuteneita mutta silloin yleensä toki jo paremmalla syönnillä. Made ei nimittäin poikkea muista eläjistä siinä, että sitäkään ei kutuaikana ruoka erityisemmin kiinnosta. Parhaat mateen pilkkipaikat Kemijokisuussa ovat tosin vielä sulana mutta onnistuisi niiden pyynti rannaltakin. Palataan mateen pilkintään seuraavalla kerralla ja toivottavasti saaliskuvan kera.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Kohtaamisia kuusen alle – parhaat lahjat löytyvät arjen spontaaneista hetkistä

Näin joulunalusaikana ihmismielet täyttyvät ystävyydellä ja hyvyydellä. Antamisen ilo on läsnä eikä lähimmäisenrakkauttakaan säästellä. Vaikka ihmiset hulinoivat kiireissään ja lahja- sekä kinkkuvalvojaisia vietetään yötä myöten – ainakin kaikissa idyllisissä tunnelmakuvissa – aikaa tuntuu olevan ystävvällisyydellekin enemmän kuin vuoden 11 muun kuukauden aikana.

Olen itse aineettomien joululahjojen puolestapuhuja. Tänä vuonna niitä, joskin perinteisistä kuusen alle laitettavista sellaisista hieman poikkeavia, on sattunut kohdalleni harvinaisen paljon pitkin kuluvaa joulukuuta. Tai sitten olen ollut normaalia valppaampana, kuten tonttujen joulun alla kuuluukin 😉

Aineeton lahja kun voi olla paljon muutakin kuin lahjakortti palveluun x tai rahan lahjoittaminen puolestani hyväntekeväisyyskohteeseen y. Parhaat lahjat ovat arjen pienissä, spontaaneissa kohtaamisissa. Omalle kohdalleni niitä on osunut viime aikoina erityisen paljon vaunulenkeillä, yllätys yllätys.

Eräänä aamuna olin kävelemässä tai oikeammin taistelemassa eteenpäin aiemmin kevyenliikenteenväylänä tuntemallani tieosuudella, jonka oli nyt peittänyt usean sentin lumipeite. Ennen uloslähtöä olin järkeillyt, että tuo päätie olisi varmaan jo aurattu kellon käydessä pitkällä aamupäivää. Oletukseni ei kuitenkaan osunut oikeaan, minkä saattoi hetkellisesti huomata myös ilmeestäni, joka epäilemättä näytti leppoisan päiväkävelyn tunnelmoinnin sijaan enemmän siltä kuin olisin ollut tekemässä kuntosalilla kelkantyöntöä. ”On tainnut konemies nukkua pommiin!”, huikkasi vastaantulija. Vaihdoimme siinä muutaman sanan ja jos fyysinen olotilani ei varsinaisesti keventynytkään, niin muutama vitsaileva sanamme sai väkisinkin hymyn huulilleni.

Toisena aamuna olosuhteet olivatkin jo suotuisammat, mikä mahdollisti täysin omiin ajatuksiini uppoutumisen kun joka askeleella ei tullut manailtua vaikeakulkuista maastoa. Yhtäkkiä vierestäni kuului pienen pojan äänellä: “Hei Anna!” Tunnistin heti pojan erääksi viime lukuvuonna sijaistamani luokan oppilaaksi ja voi miten hyvä mieli tulikaan! Tervehdys oli vieläpä varustettu niin leveällä hymyllä, että erotin sen tuossa pilkkopimeässäkin aamussa. Toivon, että sain vastattua puoliksikaan yhtä iloisesti, että: “Moi! Hyvää koulupäivää!”, kun poika pyöränsä takavaloineen jo vilahti ohitseni.

Ja tunnetusti ei kahta ilman kolmatta. Tällä viikolla vaunutellessani pitkin Kemin katuja eräs vastaantulija pysähtyi kohdalleni ja aivan spontaanisti toivotti siunattua joulua. ”Kiitos samoin!”, ja meidän molempien päivä oli varmasti yksiä hymyjä rikkaampi.

Ei näissä kohtaamisissa sinänsä mitään elämää suurempaa tapahtunut, mutta niiden aikaansaama hyvä mieli tuntui sitäkin paremmalta. Pohjimmiltaan hyvin arkiset kohtaamiset ovat niitä, jotka kantavat sekä muistuttavat, ettei yksikään kaunis sana tai ele mene koskaan hukkaan. Ja mikä parasta, meillä kaikilla on varaa tällaisten lahjojen antamiseen!

.
Siunattua joulua ja spontaaneja ystävällisiä kohtaamisia joulusi alle ja sen jälkeenkin toivottaen

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Oi maamme Suomi

Ja näin olemme taas päässeet vuodenkierrossa joulukuuhun. Ajatuksissa pimeimmät päivät ovat taittuneet ja nyt kausivalojen välkkeessä mennäänkin jo kohti kevättä. Vielä on kuitenkin juhlia juhlittavana ja pyhiä hiljennyttävänä. Ensimmäisenä huominen itsenäisyyspäivä, joka pysäyttää kiitollisuuden äärelle yhä uudestaan ja uudestaan.

Olen matkustellut maailmaa paljon ja asunutkin ulkomailla. Meille suomalaisille itsestäänselvät asiat saavat aivan toisenlaisen merkityksen, kun yhtäkkiä käykin olemassa hetken saati pidemmän ilman niitä. Lopputuloksena se, etten sittenkään vaihtaisi elämää ulkomaiden edullisempiin ravintoloihin tai ympärivuotisiin rantakeleihin vaikka ne sopivina annostuksina mukavaa vaihtelua ovatkin 🙂

Meillä Suomessa kraanasta tulee puhdasta vettä, luontoon pääsee kun ulko-oven avaa, ja kauppaan voi kulkea kävelytietä pitkin. Verojen maksaminen välillä sapettaa, mutta tiedän saavani niille myös vastinetta, vaikka aina en osaa sitä hoksatakaan. Ja tämä kaikki koko pitkän maamme matkalta, kuten olen saanut myös Kemissä asuessamme huomata. Muutimme tänne 700 kilometrin päästä, mutta lääkäriin pääsemme täälläkin yhtä lailla kuin kirjastoon ja uimahalliinkin. Liikuttiinpa missä ja mihin päin maatamme tahansa, tietyt perusasiat ovat ja pysyvät – palveluiden määrä voi toki vaihdella noin niin kuin periaatteessa. Tiedän, etteivät edellämainitsemani asiat ole suoranaisessa syy-seuraussuhteessa maamme itsenäisyyteen, mutta näin juhlapäivän aattona niitä tulee kuitenkin pohdittua tavallistakin suuremmalla kunnioituksella. Itsenäisyyspäivänä ei tee mieli valittaa pientäkään vähää mistään turhanpäiväisistä asioista.

Yksi useista upeista suomalaisista maisemista: Iitin Hiidenvuori itsenäisyyspäivänä pari vuotta sitten

En koskaan unohda sitä tarinaa, miten jo edesmennyt sotaveteraaniukkini kertoi uineensa taskukello suussaan Vuoksen yli vihollisen luotien suihkiessa ihan hänen päänsä vierestä. Ja miten itse pääsin pitelemään lapsena tuota samaista taskukelloa käsissäni monet kerrat. Se oli jotain, mitä en koskaan voinut käsittää, enkä koskaan tule käsittämäänkään. Pystyn vain olla äärettömän kiitollinen, jälleen kerran, ja laittamaan omia pieniä maallisia murheitani hieman uuteen perspektiiviin.

Rauhallista itsenäisyyspäivää toivottaen

Anna


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Vilkaisu verkkoon

Kun kerron olevani freelancer-sisällöntuottaja ja ennen kuin itse ehdin tarkentaa esittelyäni, saan lähes väistämättä kysymyksen: ”Siis mitä sie niinku oikein teet?” Lienee harjoiteltava hissipuhe, joka alkaisikin mieluummin mahdollisimman konkreettiselta tasolta edeten vasta sen jälkeen mihinkään termeihin – ainakaan tuollaiseen lontoonkieliseen.

Yksinkertaistettuna teen kaikkea teksteihin ja visuaalisuuteen liittyvää, pääasiassa verkossa. Liekö ammattitautini vai mikä, mutta välillä tulee vilkaistua ei-asiakkaankin puolelle ns. sillä silmällä. Tai sitten ihan vain tavallisena kuluttajana.

Jos yrityksen verkkosivuilla esitellään vielä vuoden 2020 kynnyksellä kevään 2018 uutuuksia, melkein toivoisin tuossa olevan kirjoitusvirhe. Isänpäivämenut lienevät tältäkin marraskuulta jo syöty vaikka eräänkin ravintolan etusivulla sellaista vielä kovasti markkinoidaan. Yhdys sana virheet TAI HUUTAMISEN TUNTEEN SYNNYTTÄVÄ CAPS LOCK saavat helposti painamaan oikean yläkulman rastia. Valkoinen, saati vihreä tai sininen teksti mustalla pohjalla synnyttää kyllä kivan kontrastin, mutta auttamatta särkee silmiä vähintään yhtä tehokkaasti. Ja jos laajennetaan vielä hieman, niin nykyisin tulisi olla itsestään selvää, että sivuston on skaalauduttava kivasti perinteisten näyttöpäätteiden lisäksi myös mobiililaitteille.

Havainnollistava esimerkki: kiva kuva, mutta kuinka ajankohtainen?

En halua olla liian kriittinen, mutta. On tutkittu, että kuluttaja tekee päätöksensä verkkosivuilla viipymisestään muutamassa sekunnissa. Samojen sekuntien sisällä ratkaistaan usein myös se, päätyvätkö omat eurot kyseiselle yritykselle vaiko eivät. Harmillisinta on, että palvelu tai tuote on usein kunnossa, mutta omasta yrityksestä ulospäin annettava kuva ja sitä kautta mahdollinen myynti onnistutaan tyrimään muista syistä.

Edelleenkään en halua olla liian kriittinen, mutta. Mielestäni yrittäjät tekisivät palveluksen sekä itselleen että koko seutukunnallemme huolehtimalla olevansa siellä missä asiakkaansakin, myös vasta tulevat sellaiset: yksinkertaisimmillaan joko Facebookissa, Instagramissa tai molemmissa. Jos yritystä ei löydy verkosta ajantasaisin tiedoin, sitä ei ole olemassa ainakaan uusasiakashankinnan näkökulmasta. Jos taas löytyy ja vieläpä persoonallisella ja ajanmukaisella otteella, paikallisenakin tulee varmemmin piipahdettua kahville ja pullalle. Näitäkin esimerkkejä kun paikkakunnaltamme toki löytyy ilahduttavan paljon 🙂

…etteivät eurot turhaan matkustaisi meiltä poispäin 🙂

Jos verkkosivulla tai Facebookin uusimpana julkaisuna roikkuu vielä mainitsemani isänpäivämenu, Kemin ohikulkijastakin tulee todennäköisemmin kirjaimellinen ohikulkija kuin paikkakunnallemme euroja jättävä kuluttaja. Lopulta pienelläkin panostuksella saattaisi saada sekä oman että naapurin kassan kilahtamaan ja ovipumpun käymään entistä aktiivisemmin 🙂

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Sisunkasvatuskausi

Suomalaisena olisin kenties poikkeus sääntöön, jos en puhuisi tai kirjoittaisi marraskuun aikana säästä. Toisaalta siihen velvoittavat jo tämä loppusyksy ja alkutalvi itsessään – siis missä on se loska, rapa, musta maa ja muut marraskuun tunnusmerkit? Toisaalta, enpä niitä varsinaisesti ikävöi eli antaapa ollakin siellä mihin ne tämän syksyn osalta ansiokkaasti unohtuivat.

Muistan esimerkiksi tasan vuoden takaa erään iltakävelyn, kun kirosin miehelleni karmeaa säätä. Hän oli nimittäin saanut minut ylipuhuttua mukaansa lenkille, vaikka vettä tuli päin naamaa ja tuuli tuiversi milloin mistäkin suunnasta. Vaikka kova kävelijä olenkin, jossain menee omakin rajani: yksin en olisi lähtenyt tuolloin yhtään mihinkään.

Säähän on tunnetusti asia, johon meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Mutta kieltämättä monena marraskuuna on tullut pohdittua, että mitä järkeä tässä nyt on? Asua tieten tahtoen maassa, jossa tähän aikaan vuodesta riittää kunnon valoa maksimissaan kuusi tuntia ja ei muuta kuin vähenee vain. Minkä ihmeen takia kidutamme itseämme täällä: onhan jo ihan bilsantuntien oppien mukaista, että kaikki elävä tarvitsee tiettyjä asioita kuten valoa? Niin ja vettä, josta ei kylläkään usein tähän aikaan vuodesta ole ollut pulaa – ainakaan rännän olomuodossa. Kun tuohon lisää vielä lämmön, niin vähintään sauna on napsautettava päälle jotta tätä pyhää kolminaisuutta saa jotenkin pidettyä yllä. Etenkin täällä pohjoisessa ja meren kupeessa siinä kuuluisassa “ainatuuleessa”.

Mutta palataanpa hetkeksi tuolle vuoden takaiselle kävelylenkille, jolloin säätä kirotessani mieheni heitti vertauksen puustoon: Suomessa puut eivät ehkä kasva yhtä nopeasti kuin jossain lämpimämmässä (ja ilmastoltaan sellaisessa, jonne olisin voinut ottaa äkkilähdön än yy tee nyt) maassa, mutta sitäkin vahvemmiksi ja järeämmiksi ne täällä kehittyvät. No joku selitys tähänkin piti olla, mietin siinä läpimärkänä, mutta hyvän pointin hoksanneena.

Eli jospa oppisimme ottamaan tämän vuodenajan vain sellaisena luonnetta vahvistavana kautena? Että huraa: kun tästä on taas selvitty, niin tuntuupa kesä sitten ihan erityisen mukavalta! Tai oikeastaan jo kevät. Tai se päivä, kun pimeän aika alkaa vähetä ja valo ottaa uudestaan valtaa.

Tai oikeastaan jo nämä päivät, kun olemme tainneet saada yllättävän aikaisin Kemiinkin pysyvän lumipeitteen tätä sisunkasvatuskauttamme valaisemaan.

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kun katsoo kaupunkii kärryttelijän silmin…

…niin nähdä voi sen näppäryyden…

Terveisiä vauva-arjesta! Ensimmäiset neljä viikkoa ovat hujahtaneet kuin siivillä. Aika on mennyt hyvin pitkälti kotona ”pesien”, uudenlaiseen elämään totutellen ja opetellen – mutta kaikista eniten siitä nauttien. Arki on mennyt ennalta odotetusti positiivisesti mullin mallin, kun taloon tulla tupsahti uusi pieni perheenjäsen, jonka tarpeet ja niiden täyttäminen on nyt prioriteeteissa numero yksi.

Mutta mahtuu elämään myös paljon aiemmasta tuttua. Sellaisia oman perheemme juttuja, jotka ovat olleet meille tärkeitä jo ennen vauvan tuloa. Yksi niistä on ehdottomasti päivittäinen liikunta: nyt erilaisia salilla tehtäviä tehotreenejä enemmän on kulutettu Kemin katuja vaunulenkkien muodossa. Tai no, treenistähän nämä kärryttelytkin lienee voi ottaa puhelimen askelmittarin näyttäessä 15 000-20 000 päivittäistä otettua askelta sitten sairaalasta kotiutumisen.

Ehkä muistattekin, että olen kirjoittanut hyötyliikuntafaniudestani ennenkin. Siinä missä aiemmin keskityin katselemaan maisemia ja poikkesin pururadalta polulle jos toisellekin, kiinnittyy vaunujen kanssa huomio helppokulkuisuuteen. Reitit tulee valittua niin, että niiden varrelle sattuisi mahdollisimman vähän ”ylläreitä” ja että jossain on aina joku risteys, josta voi poiketa oikotietä kotiin jos vauva keksisikin ettei vaunussa ole kivaa. Puuta koputtaen näin ei onneksi ole vielä käynyt, vaan lapsemme ei paljon mieluummin muualla tuntuisi olevankaan – paitsi syömässä 😉

Vaunulenkkeily on siis avannut silmiäni monella tapaa. Tähän asti en ole juuri tarvinnut miettiä esteettömyyttä, mutta nyt se on itsellenikin arkipäivää. Erilaiset luiskat ja liuskat, liukuovet ja perinteisten ovien avauspainikkeet, jotka olen mieltänyt aiemmin usein vain liikuntarajoitteisten avuksi, ovatkin nyt osa omaa arkipäivääni. Hissi vastaan rappuset -tilanteeseen en ole vielä törmännyt, mutta voi olla että tämän karavaanini kanssa joudun vielä nöyrtymään kyseisen asetelman edessä kerran jos toisenkin – mutta sitä kai tämä vanhemmuus on, hyvin opettavaista senkin suhteen että joskus saattaa joutua joustamaan periaatteistaan ja jättämään jonkun askeleen kerryttämättä ihan vain käytännön syiden vuoksi.

Okei, kyllä maisemia on tullut ihailtua myös vaunujen kanssa 🙂

.
Kiitokset siis esimerkiksi Kemin kirjasto ovenavauspainikkeineen, että olen päässyt vaunulenkkien varrella jo pariin kertaan sivistämään tätä uutta tulokastamme 😉

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Ouluun emme olisi ehtineet

Vain muutama tunti ennen parin viikon takaisen blogitekstini ilmestymistä olin synnyttänyt esikoisemme tähän maailmaan. Yllätin itsenikin, että sinnittelin supistusten kanssa kotona niin kauan, että sairaalaan saapuessamme lääkäri oli jo käytävällä vastassa kertoen, että meitä oltiinkin jo osattu odottaa. Olo(suhteide)ni pakosta hyvin pikaisesti tehty tsekkaus osoitti kaiken olevan ponnistusta vaille valmiina, joten ei muuta kuin suoraan saliin. Lääkäriä ei itse synnytykseemme tarvittu, mutta hänen huikkaamansa ”Ouluun ette olisi ehtineet!” antoi lisätsemppiä itselleni: nyt oltiin jo niiiiiiin lähellä!

Tosiaan, Ouluun emme olisi ehtineet. Emme myöskään Rovaniemelle. Poikamme syntymä oli sellainen 36-minuuttinen säpäkkä tapaus, nimittäin.

Viiden minuutin automatkalle synnytyssairaalaan ei onneksi mahtunut ihan hirveän paljon töyssyjä ja hidasteita – joskin aivan tarpeeksi kun supistusten kohdalle sattuivat, kirjaimellisesti. Lyhyt ajomatka ei kuitenkaan ollut ainut asia, mistä kiittelin omalla paikkakunnalla sijaitsevaa synnytyssairaalaa.

Synnytyssairaalaa, jossa
… h-hetken koittaessa ja tulostamme soittaessa toivotettiin iloisesti tervetulleeksi, eikä käännytetty toiseen yksikköön täyden potilaspaikkatilanteen vuoksi
… pääsimme tilanteen niin vaadittua suoraan saliin, emmekä joutuneet odottelemaan saati synnyttämään esimerkiksi liinavaatevarastossa
… meidät muistettiin ja meitä puhuteltiin heti alusta lähtien omilla nimillämme
… henkilökunnalla oli aikaa olla läsnä, tukea ja neuvoa meitä uusia vanhempia niin paljon kuin ikinä tarvitsimme ja ensikertalaisina halusimme
… henkilökunnasta laitoshuoltajasta lähtien jokainen käytävällä vastaantuleva kysyi, miten perheemme voi
… aina sairaalaympäristöä kammoksuneena totesin nauttineeni olostani ja saamastamme asiantuntevan napakasta, mutta äärettömän sydämellisestä kohtelusta
… työtä tehdään selvästi sydämellä oman työpaikan liipaisimella olosta huolimatta – tai kenties juuri sen takia

.
Etukäteen olin kuullut ja lukenut synnäristämme aikamoisiakin tarinoita. Onneksi en antautunut niiden vietäväksi, vaan halusin tehdä johtopäätökseni oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Ja kyllä kannatti.

Ottamatta poliittisesti kantaa synnytyssairaalamme toiminnan jatkumiseen, kommentoimatta maamme ”vauvapulaa” tai sukeltamatta omaa synnytyskokemustani syvempiin pohdintoihin, totean, että Kemissä synnytin ja kehtaan sanua!

.
KIITOS Mehiläinen Länsi-Pohjan osasto 2 C:n henkilökunnalle sydämellä tekemästänne työstä ja siitä välittämisenne määrästä, jolla saitte ainakin tämän uuden vauvan, uuden perheen, kokemaan itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan!

Anna perheineen

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kummastuttavia havaintoja Kemissä

Viimeksi kirjoittelin miten kuuntelen kemmii ja ohessa ehkä alan sisäistääkin sitä hiljalleen 😉 Koska täälä ihmekaupungisa uutta ei ole ollut pelkästään murre, lienee tasapuolisuuden nimissä listattava muitakin huomionarvoisia asioita ylös. Maantieteellinen maisemanvaihdos ”karttalehdeltä” toiselle (lue eteenpäin, niin ymmärrät 🙂 ) on tuonut mukanaan nimittäin paljon muitakin havaintoja kuin pelkän kuuloaistin varassa olevat sellaiset.

Vilkaistaanpa siis!

– Ruotsiin on lyhyt matka, mikä tuntui etenkin alussa tosi hassulta ennen aivan itärajalla asuneena, joskaan ei koskaan -naapurissamme vierailleena. Ensimmäisellä Haaparannan-reissullani vuosi sitten yllätti myös rajanylityksen helppous (lue: huomaamattomuus) sekä se, ettei Ikean kassalle olisikaan tarvinnut syöksyä suinpäin ryntäillen, koska niin, kellohan oli rajan toisella puolella tunnin vähemmän kuin Suomen ajassa ollut, jo sulkemisaikaa näyttänyt puhelimeni

– punalaputettuja tarjoustuotteita on ruokakaupoissa ihan superpaljon! Pakastimemme vetoisuus alkaa pistää jo tarjoushaukan harrastuksia vastaan 😀

–  Kemiin ei ole vieläkään, tänäkään syyskuuna, tullut ensilunta, vaikka etelämmässä asuvat ystäväni ovat jälleen asiaa jo ehtineet tiedustelemaan

– kotiovestamme ulos astuessani en edelleenkään pystyisi heti sanomaan, missä päin Suomea olen. Saaristossa ja metsissä eron kyllä huomaa, kun luonto on selvästi karumpaa ja kitukasvuisempaa

– kuntosaleja löytyy seutukunnalta vaikka muille jakaa! Ihmettelen, miten kaikille riittää kävijöitä, mutta hieno juttu kun näyttää riittävän 🙂

– säätiedotusta katsoessani silmäni alkavat jo hiljalleen hakeutua muualle kuin Itä-Suomeen. Alkuun television iltauutisten jälkeisen säätiedotuksen Pohjois-Suomen osuus ehti vilahtaa ohitse kerran jos toisenkin, kun en vain millään meinannut tottua…

– kuluneen vuoden aikana olen saanut ymmärtää, ettei monikaan paikallinen koe asuvansa Pohjois-Suomessa, saati Lapissa, vaan Keski-Suomessa  missä Kemi itse asiassa maantieteellisesti taitaa sijaitakin. Omasta taustastani kertoessani Kitee ja Savonlinna tuntuvat olevan monelle jo etelää, ja viimeisin asuinpaikkani Kouvola sijaitsevan käytännössä Helsingin rajanaapurina 🙂

– Kemissä tuulee lähes koko ajan paitsi silloin harvoin, kun ei tuule. Tosin, jos ja kun vielä vuosi sitten kiinnitin huomiota koviin puhureihin, nykyisin tyyni keli saa melkein hämmentymään

– ja purjeveneitä! Niitä täällä merenrannalla riittää itäsuomalaisen järvenrantakasvatin ihmetykseksi asti

Mutta niin vain kaikki asiat lopulta arkipäiväistyvät. Siltä tuntuu viimeistään nyt, kun en enää joka kerta ihmettele miksi navigaattorin koti-käsky vie ”outoon” osoitteeseen. Tai itse asiassa kun sitä navigaattoria en enää edes ihan joka kerta tarvitse käyttää 😉

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kun kuuntelen kemmii

Olen lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Menin itse asiassa kouluunkin kuusivuotiaana, ja yksi vahvimmista perusteluistani asialle oli, että: ”Miksi miun pitäis enää odottaa, kun osaan jo lukea, kirjoittaa ja laskea?!” Niinpä. Onneksi vanhempani olivat helposti ympäripuhuttavissa, ja niinpä istuin koulunpenkillä elokuussa 1995 viikko kuusivuotissyntymäpäivieni jälkeen.

Kiinnostukseni äidinkieleemme on aikojen saatossa vain kasvanut. Olen opiskellut yliopistossa muiden aineiden ohella suomen kieltä ja kirjallisuutta ja toiminut sittemmin äidinkielen opettajanakin. Erityisesti sanat, ilmaukset ja etymologia niiden taustalla kiehtovat. Tälläkin saralla Kemissä asuminen on ollut mielenkiintoista. En ehkä ole omaan kieleeni täältä vielä kovinkaan monia ilmaisuja omaksunut, mutta joka kerta sellaisiin törmätessäni havahdun, että ai niin, nyt ollaankin eri puolella Suomea.

Kaikki alkaa tervehtimisestä, luonnollisesti. Hei on kuulunut itselläni lähinnä virallisten sähköpostien aloitukseen, mutta täällä sitä tuntuu käyttävän niin lapset kuin aikuisetkin myös tuttavallisena tervehdyksenä. Kuulosti alkuun ihan pimiältä! Omaan moikkailijan suuhuni kun nimittäin tuntuu istahtavan vain lähdön hetkellä sanottavat heiheit, ellen silloinkin huikkaa moikkaa.

Ko minulta ensimmäistä kertaa kysyttiin mistä olen pois, en rehellisesti sanottuna olisi osannut vastata, ellei toinen osapuoli olisi oitis jatkanut tiedustelemalla, että mikä sai tulemaan Kemiin. Siinä vaiheessa hoksasin, että nyt lienee tarkoitus kertoa siitä, mistä olen tänne tullut. No ihan perin juurin Kitteeltä – ja tokihan sannoin tämän pohjoiskarjalaiseen tapaan vähintään tuolla tuplateellä ääntäen. Häätyy piettää lippua korkealla omista juuristaan!

Näin kitteeläisittäin sanottuna tälleen alakusyksysenä iltana on kiva kerätä kaverit kassaan, ottoo evväät mukkaan ja lähttee turisemmaan vaikka Takajärven luavulle

Naapurimme pikkupoika pohti kerran poristessamme, mitä tapahtuu jos autolla peruuttaa kadullemme tuolloin parkkeerattua kaivinkonetta pahki. Koska en ymmärtänyt kysymystä, en tiennyt mitä vastata etten nyt ihan mettään mene. Hunteerasin hetken, ja opettajaidentiteettini onneksi keksi keinot ja vasiten heitti saman kysymyksen pojalle takaisin 😀 Selvisi, että huonostihan siinä kävisi. Myönnetään, että vähän hirisin perään omaa tietämättömyyttäni: olisihan tuo pitänyt heti äkätä. Mutta kaikkea sitä oppii täsä uuesa kapungisa!

Odotan parhaillaan esikoistamme ja nyt lasketun ajan lähestyessä tuttavieni kanssa praatatessani moni on kysellyt, vieläkö olen ehijänä ja joko kämpilä on kaikki valmiina vauvaa varten? Kyllä, yhtenä kappaleena olen ainakin vielä tätä tekstiä kirjoittaessani, ja meän kotimmekin on jo sillä mallillaan, että vauva voi tulla milloin parhaakseen näkee 🙂 Ja entäs sitten ne raskausoireet? Onko ollut vaikea laittaa nukkumaan tai muuta tyypillistä? Kiitos, kaikki on sujunut oikein hyvin mitä nyt viimeisillä viikoilla on ollut hieman unihaasteita. Kuulunee kuitenkin juttuun eli en valita lainkaan.

.
Saapi nähä
, vieläkö Pohjois-Karjalan tyärenä itsekin joku päivä puhun sujuvaa kemmii täsä ihmekaupungisa,
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Universuminkansalainen Kemissä

Elokuun alussa tuli kuluneeksi vuosi Kemiin muutostamme. En edelleenkään koe itseäni kemiläiseksi – mutta en toisaalta myöskään ”minkään muunkaan paikkakuntalaiseksi”. Juureni ovat Pohjois-Karjalassa mutta muuten en osaa itseäni lokeroida, eikä liene tarvettakaan. Eräs äskettäin itsekin paikkakunnalta toiselle muuttanut ystäväni totesikin viisaasti: ”Ehkä olemmekin emme edes maailman- vaan universuminkansalaisia.” Tällä hän viittasi siihen, että on oikeastaan aika helpottavaa, kun itseään ei tarvitse leimata asuinpaikkakuntansa mukaan. Kun elämäänsä asennoituu avoimin mielin, pystyy kodin tehdä sinne, missä milloinkin on. Naulan kantaan!

Kun mietin kulunutta vuotta, olen kohdannut tässä muutto- ja kotiutumisasiassakin monenlaisia ihmisiä ja asenteita. Siinä missä “uutta alkuamme” ja sen luomia mahdollisuuksia on hehkutettu, olen saanut myös joitain kommentteja kirjaimellisesti Perämeren no-siitä-teidätte-kyllä-mistä-reiästä. Huumoria, kyllä, mutta silti aika mielenkiintoinen ensireaktio etenkin paikkakuntalaisilta itseltään.

Vaikka Kemistä tuskin saa leivottua mitään maailman täydellisintä paikkaa (toisaalta, saako mistään muustakaan paikkakunnasta tai onko sellaista edes olemassa?), niin itse miettisin pari kertaa ennen tuollaisen mielipiteen esittämistä. Etenkin tässä tilanteessa, kun aiemmat piirimme ja ennen kaikkea perheemme sekä muut läheisemme – oikeastaan koko aiempi elämämme – ovat täysin eri puolella Suomea. Vaikka noiden kommenttien antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin kyllähän ne aina jollain tasolla jäävät kaikumaan omaan mieleen, halusipa tai ei.

Mutta kun elämäänsä ei perusta liikaa toisten mielipiteille, ainakin meille Kemi on ollut – muutamia ei ehkä niin mukavalla tavalla esitettyjä kummasteluja muuttoomme liittyen lukuun ottamatta – aiempien asuinpaikkakuntiemme lailla oikein hyvä. Tärkeimpänä tietysti oma ihana koti. Toisekseen mielenkiintoiset työt ja harrastukset sekä niiden mukanaan tuomat ihmiset ja muut kontaktit. Harrastukset, Kouvolan vuosien jälkeen aivan veden äärellä oleminen ja luonto ylipäätään. Ulko-ovelta lähtevät lenkkipolut ja pienet mustikkamättäät. Valoisuudellaan yllättänyt kesä. Oma rauha ja sopivan eloisa asuinalue sopusoinnussa keskenään, ainakin kasvotutuiksi tulleet naapurit ja rutiineiksi muodostuneet ruokakauppareitit. Silti vielä paljon uusia kadunkulmia ja oikopolkuja opittavaksi. Tiivistetysti: oikeastaan aika lailla kaikki, mitä ihminen arkeensa tarvitsee.

.
Toivotetaanhan kaikki uudet tämänkin maan-, maailman- ja universuminkolkan kokijat ilolla tervetulleiksi :),
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Marjaterapiaa

Ihmisiä kuunnellessa tuntuu, että lähes kaikki elävät jo syksyä. Hei, elokuuhan on vielä virallisestikin kesää – ja vaikka sää antaa viitteitä jo muusta, aion nauttia tästä meneillään olevasta vuodenajasta loppuun saakka. Niinpä voin vielä kirjoittaakin kesäisestä teemasta, eikö? 😉

Marjat ja marjanpoiminta ovat olleet itselleni aina todella tärkeä juttu. Tai okei, jälkimmäisestä en voi sanoa että aina, koska kuulemani mukaan lapsena lähdin kyllä äitini ja mummini seuraksi metsään mutta lähinnä marjansyöntimielessä. Varhaisaikuisuuden kynnyksellä intoni marjanpoimintaan syttyi ihan uuteen liekkiinsä, kiitos mansikoiden. Niistä nimittäin taisi tulla makunsa lisäksi lemppareitani myös kokonsa eli keruuastian nopean täyttämisensä vuoksi 😉 Tuossa iässä aloin myös aidosti ymmärtää lähimarjojen arvon niin ravitsemuksellisesti, eettisesti kuin taloudellisestikin. Sen jälkeen minua ei olekaan saanut pois mansikkamailta ja metsästä tai lapsuuskotimme viinimarjapensaiden ja omppupuiden ääreltä.

Marjaterapia on itselleni yksi paras kesän ja syksyn aktiviteetti. Lisäksi mustikka-, puolukka- ja tyrnilähetyksiä tulee kotiväen vierailuiden yhteydessä ihanasti pitkin vuotta, ja talven mansikat sekä niiden poimintaseura ovat olleet jo useampana vuonna joululahja äidiltäni.

Niinpä mansikat poimittiin ja pakastettiin tänäkin kesänä Itä-Suomen reissullamme. Myös viinimarjojen kanssa kävi onni, sillä sentään mustien kanssa olin räksiä nopeampi. Mutta Kiteeltä Kemiin lähtiessä oli suorastaan haikea katsella melkeinmuteiihan-tyyppisellä kypsyysasteella olleita kahdeksaa omppupuutamme. Reissua olisi ollut ihana venyttää vielä hetki myös mustaherukoiden alaoksille kypsymään jääneen sadon vuoksi. Heti ajomatkalla olikin otettava puhelu kotipuoleen ja muistutella, että pensaista ja puista saa vielä paljon irti.

Viime kesänä oli viittä vaille, ettemme jääneet ilman marjoja. Oli marjasatoihinkin vaikuttanutta kuuluisaa käristyskupolia ja kovasti työllistäneitä muuttohommiamme toiselta puolelta Suomea asti. Niinpä muuton suoritettuamme päädyin kyselemään Facebookissa pitkin Meri-Lapin annetaan, lahjoitetaan, kirppistellään -ryhmiä, josko jollain oli jäämässä viinimarjoja yli omien tarpeiden. Eräs juuri sairaalaan joutunut rouva laittoikin viestiä, että hänen pihaltaan saisi käydä poimimassa vaikka kaikki talteen. Juuri paikkakunnalle muuttaneena ja etenkin yhteydenottajan omassa haastavassa tilanteessa tuollainen hyväsydämisyys lämmitti todella! Tässä taas mainio esimerkki siitä, miten hyvän voi laittaa kiertämään vaikkapa sitten marjojen muodossa – ja samalla tietämättäänkin luoda mukavan mielikuvan sekä seutukunnasta että sen ihmisistä 🙂

.
Vaikka en vielä tulevia pimeitä ja kylmiä talviaamuja haluakaan miettiä, niin on niissä onneksi jotain mitä (puuron kylkeen) odottaa,

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Vihreä ja kestävä kemiläinen arki

Itselleni juuri alkanut elokuu tuntuu vielä täysipainoiselta kesäkuukaudelta, vaikka tiedän sen tarkoittavan monelle paluuta arkeen kesälomien jälkeen. Toki omakin mieleni alkaa pikkuhiljaa kääntyä jos ei vielä syksyn, niin ainakin loppukesän suuntaan – mutta edelleen joka ikisestä lämmittävästä auringonsäteestä nauttien.

Arkeenpaluu on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan omia rutiineita. Olisiko kesän jäljiltä tarpeen tehdä muutoksia, vai jatkuuko elämä siitä mihin se keväällä jäi? Jätän nyt ruokavaliorempat ja uudet hittiliikuntalajit iltapäivälehtien sivuille, vaikka nostankin puheeksi hyvin arkisen asian.

Miten sinä huomioisit ympäristöasioita entistä paremmin alkavana syksynä? Mikä on oma osuutesi kohti vihreämpää ja kestävämpää Kemiä, joksi meidät on kuntatasolla sertifioitu? Kaikkivoipa ei kenenkään meistä tarvitse olla, mutta pieniä tekoja voimme arjessamme jokainen tehdä.

Kesällä tämä on ollut erityisen helppoa! 🙂

Meille ihmisille on tyypillistä joko-tai-tyyppinen ajattelu. Hetkittäin haluamme kaikkimullenythetipaikalla, kun toisinaan tekisi mieli mennä sieltä missä aita on matalin tai sitä ei enää edes ole. Mutta elävänä esimerkkinä voin todeta, että ympäristöasioiden yhdistämisessä omaan arkeen on olemassa myös välimallin ratkaisuja. Ainakin täällä nousee heti yksi käsi ylös!

Mielestäni taloudessamme on oltu suhteellisen tiedostavia kuluttajia – ja myönnettäköön, että myös ympäristön kuluttajia – jo vuosia. Silti omia silmiä tuli hieraistua vuosi sitten omakotitaloasumisen aloittamisen myötä: kun muuttolaatikoina erinomaisesti palvelleet banaanilaatikot oli viety asianmukaisesti pahvinkeräykseen, alkoi seuraavaksi pullistella sekajäteastiamme. Kuten monessa muussakin perheessä, erityisesti käyttämämme maitotaloustuotteet erityisesti rahkan ja raejuuston muodossa saavat ensin vatsat ja sitten pakkauksillaan myös sekajäteastian helposti ja nopeasti täyteen. Niin tosiaan, joku muovinkeräyskin taisi olla olemassa?

Viime syksystä lähtien kierrätyspisteet esimerkiksi isompien marketien edustoilla ovatkin olleet viikoittaisten kauppareissujemme ensimmäisiä etappeja. Kun homma on tehty näin helpoksi, tulee omia entisiä kierrätystapoja pohdittua jopa hieman häpeillen. Sinne meni samaan pussiin niin poltettavat kuin muovitkin, mikä ei tulisi enää kuuloonkaan. Lasi- ja metallijätteet sekä kotikeräyspaperin olen lajitellut niin kauan kuin muistan, mutta nyt kuvioihin astui myös muovi. Ja kartonki.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ai mikäkö? Se, että parempia valintoja tulee tehtyä nykyisin vähän huomaamattakin jo kaupan hyllyllä. Kyllä meillä edelleen syödään muovipikareihin pakattuja maitotuotteita, koska materiaalivaihtoehtoja ei juuri ole, mutta esimerkiksi hedelmät ja vihannekset tulee ostettua niin vähillä kääreillä kuin mahdollista.

Myös muilla valinnoilla on merkitystä 🙂

Miten sinä teet arjestasi (lue: askel kerrallaan koko maailmasta) vihreämmän? Liian pieniä tekoja ei ole olemassakaan, kun puhutaan ekologisista valinnoista paremman huomisen luomiseksi. Itse koen jokaviikkoisen jätteidennakkelun oikeista luukuistaan jopa jollain tavalla puhdistavana rituaalina. Herättelevänäkin, koska onhan roskan määrä aivan valtava.

Vihreämpiä valintoja jatkuvasti itsekin harjoitellen,
Anna

.
ps. Kaikki Kemistä löytyvät Rinki-ekopisteet saat haettua tämän linkin takaa.
.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.