Anna Huhtilainen: Maankatsomustani avartamassa

Olen tullut tulokseen, että ihmiselle tekee hyvää vaihtaa asuinpaikkaansa elämänsä aikana. Kenties useamman kerran, kenties vähän kauemmaksikin. Joskus kotiseudullensa palaten tai ehkä uuden sellaisen matkansa varrelta löytäen.

Ensimmäiset 18 vuottani asuin Kiteellä, mutta sen jälkeiset 11 vuotta ovat vieneet minua maailman eri kolkkiin. Jos haluan pitää esittelyni lyhyenä, kerron päätyneeni tänne pohjoiseen kolmen K:n taktiikalla: Kitee – Kouvola – Kemi. Eräs tuttuni heittikin, että: ”Mihis meinasitte seuraavaksi? Kenties Keravalle?” Naurahdin, että eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä kuljettaa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin juuri johonkin yhtä kiehtovaan pontikka-betoni-punainen-kohteeseen kuin tähänkin mennessä, eli sinänsä tuo seuraava ehdotettu K voisi olla hyvinkin todennäköinen 😉 Mutta olkoon se oma tarinansa ja vasta sitten, jos ja kun sen aika joskus on.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Niin tekee myös asuminen, ja väittäisin, että vielä astetta enemmän. Ei pelkästään siksi, että pääsisi kiinni paikallisten ihmisten mielenmaailmaan tai alueellisiin tapoihin/murteisiin/ilmiöihin, vaan myös siksi, että nämä pysyvämmät reissut opettavat hurjasti itsestä ja omasta maailman- ja maankatsomuksesta. Kyllä, määrittelin jälkimmäisen juuri nyt viralliseksi sanaksi.

Vietimme pääsiäisviikonlopun Ylläksellä ja ensimmäistä kertaa minulle alkoi konkretisoitua muutama asia, joista olen kuullut kemiläisten puhuvan.

Ensiksikin: vaikka olemme Kemissä maakunnallisesti Lapissa, niin emme olla the Lapissa – vaikka Kouvolasta muuttaneen mielestä oikeastaan olemmekin. Pari tuntia pohjoisempaan ajeltuamme tuntureita katsellessani aloin hahmottaa mistä tässä the Lappi -hommassa on oikeasti kyse. Eihän samanlaisia maisemia vielä näillä meidän korkeuksilla tosiaan näe.

Toiseksi olen kuullut monen kemiläisen toteavan, että: ”Keskellä Suomeahan tässä asutaan.” No, edelleen Kouvolasta muuttanut ei ole oikein osannut päätellä, onko tuo tarkoitettu vitsinä vai vitsinä. Mutta myönnettäköön, että aika lähellä totuutta tämä on, kun yhtään Suomen karttaa vilkaisee. Se on vain oma maantieteellinen ajatteluni, joka on vuosien varrella muovautunut hyvin erilaiseen kartankatselukulmaan.

Kolmas huomioni menee eteläsuomalaisille. Hiihtoon hurahtaneena olisin itsekin positiivisesti kateellinen meille ja sijainnillemme. Kun tunturiin pääsee kolmessa tunnissa, niin onhan se huonommallakin matikalla laskettuna 10 tuntia vähemmän kuin pääkaupunkiseudulta. Ennen tällaiseen reissuun olisi saanut varata pari päivää jo itse ajomatkoihin, jotka nyt sujahtivat kuin itsestään. Ihan huippua!

Tarkoitukseni ei ole synnyttää vastakkainasetteluja, vaan tuoda ilmi omia positiivisia huomioitani. Vaikka tietyissä asioissa eteläisempää Suomea kaipaankin, ”täällä kaukaisuudessa”, kuten eräs helsinkiläinen kaverini viime syksynä asian ilmaisi, asumisessa on paljon hyviä puolia. Ei pelkästään se, että täältä pääsee näppärästi pois (ainakin sinne Lappiin ;)), vaan se, että olen huomannut jo nyt vajaan vuoden Kemissä asuttuani saaneeni huomattavasti lisää perspektiiviä tämän maailman katseluuni. Eli siihen maankatsomukseeni, jonka aiemmin tässä tekstissäni viralliseksi termiksi lanseerasin.

Näkökulmanottokykyään jatkuvasti treenaten,
Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kahdeksan kuukautta Kemissä

”Vielä toissapäivänä tähän aikaan en yhtään tiennyt, millä mielellä olisin nyt palaamassa Kouvolaan. Sillä, että: a) voi kunpa voitaisiin jo jäädä tänne Kemiin, vai b) voi kunpa meidän ei sittenkään tarvitsisi muuttaa tänne. Onneksi a:n ja b:n välilläkin on vaihtoehtoja ja voin ilokseni todeta, että Kemi oli todella positiivinen yllätys! Sää pisti ihan parastaan ja kaupunki näytti kesänsä parhaimmat puolet. Miehelläni on joitakin tuttuja Kemissä entuudestaan, ja jokainen tapaamani ihminen oli todella mukava! Tällaisena Kitteen tyttönä, ei mitenkään hiljaisena itsekään, tuli todella tervetullut olo. Ihan niinku kaltaisteni joukkoon olisin päässyt ja pääsemässä. Toki ajettiin pienet sightseeingit myös Keminmaan, Tornion ja Haaparannan puolella, mutta Kemissä oli sitä jotain ainakin näin ensivaikutelman perusteella.

Viikonlopun aikana sain vastata usean kerran kysymykseen, että: ”Miltäs tää Kemi vaikuttaa?” Vastaukseni oli poikkeuksetta: ”Tosi hyvältä.” Mie niin paljon enemmän näen meidät muuttamassa pienempään kaupunkiin kuin vaikka Helsingin keskustaan. Myös Kemiä ympäröivät vesialueet tuntuvat meille molemmille suurimman osan elämästään veden äärellä kasvaneille ja eläneille todella kotoisilta. Vaikka onhan tämä meri-ilmasto tietysti oma lukunsa, mutta vesi kuin vesi. Sanoisin, että jos fyysinen välimatka kotipaikkakunnillemme ja sitä kautta läheisiimme ei olisi näin pitkä, niin minuu ei mietityttäisi muutossa juuri mikään. Oma asenne ja avoin mieli, olenkohan joskus aiemminkin maininnut niistä? 😉

Itse ajattelen nimittäin niin, että ihan mistä tahansa paikasta saa joko miellyttävän tai epämiellyttävän hyvin pitkälti sillä, miten itse asiaan suhtautuu. On myös etuoikeus (ja toki helpottava asia!) saada jakaa tämäkin seikkailu itselle rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa tiedän hommamme toimivan ns. vaikka maailmannavalla!”

Näin kirjoitin henkilökohtaiseen blogiini kesäkuussa 2018 otsikolla ”Ensikosketukseni Kemiin”. Matka oli itselleni ensimmäinen tulevaan kotikaupunkiimme ja ylipäätään näin pohjoiseen Länsi-Suomeen. Seuraava reissumme tänne Perämeren pohjukan ihmekaupunkiin olikin jo elokuinen muuttomatkamme. Ensivaikutelma siis vakuutti – ja toki myös puolisoani täällä odottanut työpaikka.

Ja niin vierähti loppukesä, syksy ja talvi. Jo kahdeksan kuukautta! Kemi tuntuu tuolloin kesäkuussa vielä turistin silmin kaupunkia katsoneen – ja valokuvanneen – lisäksi edelleen hyvältä paikalta. Pienen kaupungin kasvattina koen olevani täällä kuin kala vedessä ja maailmaa Helsinkiä ja Sydneya myöten asuneena olen nähnyt myös sen, että loppumattomista virikkeistä huolimatta isommassakin kaupungissa arki on juuri niin hyvää kuin siitä itse tekee. Kokemukseni mukaan pienemmässä kaupungissa kenties vielä parempaa.

Tällä hetkellä odotan ensimmäistä kevättäni Kemissä. Vaikka virallista kaamosta täällä ei paikallisilta kuulemani mukaan olekaan, tuntuu lisääntynyt ja lisääntyvä valo erittäin ansaitulta. Ainakin päivän ja hiihtokauden pituudessa Kemi on jo tässä vaiheessa lyönyt laudalta eteläisemmän Suomen, eli ei tämä nykyinen kotikaupunkini yhtään hullumpi ole!

Mahdollisimman paljon kevätaurinkoa toivoen ja toivottaen

Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.