Eläimet

Lintujen lisäksi saatat nähdä lähimetsän siimeksessä eläimiä ja niiden jälkiä.
Mikähän mahtoi olla tuo puiden lomaan luikahtanut hahmo? Oliko se kettu, jänis vai kenties metsien kruunupää, hirvi?

Muun muassa näitä komeita eläimiä saatat päästä ihastelemaan Kiikelin lähimetsässä. Jos kuitenkin näköhavainto jää tekemättä, voit löytää maasta merkkejä eläinten kulkureiteistä.

 

Metsäjänis (Lepus timidus) 
on hyvin sopeutunut pohjoisen olosuhteisiin. Sen takajalkojen varpaiden välissä olevat ihopoimut estävät sitä uppoamasta lumihankeen ja sen turkin väritys auttaa sitä pysymään pedoilta suojassa. Kesällä metsäjäniksen turkki on selkäpuolelta rusehtavan harmaa ja vatsasta valkea. Talvella jänis vaihtaa itselleen valkoisen karvapeitteen maastoutuakseen paremmin lumen keskelle.
Koska jäniksen takaraajat ovat pidemmät, metsäjänis hyppää niillä tasajalkaa, mistä johtuen jälkirivissä etukäpälien (pienemmät) jäljet ovat peräkkäin ja takakäpälien vierekkäin. Paetessaan metsäjänis saattaa tehdä jopa kolme metriä pitkiä loikkia.

 Metsäjäniksellä on Suomessa sille luontaisia petoja eli niitä ravintonaan käyttäviä eläimiä. Esimerkiksi linnuista kanahaukka ja huuhkaja saalistavat metsäjäniksiä. Nisäkkäistä etenkin kettu ja ilves käyttävät metsäjäniksiä ravinnokseen. Metsäjäniksiä myös metsästetään. Niiden metsästyksellä on pitkä historia. Niitä on metsästetty niiden turkin sekä niistä saatavan lihan takia.
Metsäjäniksen ja ihmisen yhteiselosta Suomessa on viitteitä aina 9 000 vuotta nykyhetkestä taaksepäin. Metsäjänis esiintyy vanhoissa suomalaisissa tarinoissa ja kertomuksissa, kuten esimerkiksi Kalevalassa.

Kettu (Vulpes vulpes)
liikkuu mieluiten hämärässä ja yöllä. Monissa saduissa kettu esiintyy ovelana ja viekkaana hahmona, mutta kettu on myös oikeassa elämässä melko ovela eläin – se on hyvä sopeutumaan erilaisiin ympäristöihin, ja se löytää saalista monenlaisista paikoista, jopa kaupungeista.
Kettu on helppo tunnistaa oranssinruskeasta värityksestä, pystykorvista sekä valkoisesta hännänpäästä. Ketut elävät usein muutaman yksilön ryhmissä, jotka koostuvat tavallisesti kettupariskunnasta ja niiden naaraspennuista. Urospennut siirtyvät usein omille alueilleen sukukypsyyden saavutettuaan.

Kettu on kaikkiruokainen. Se syö sekä lihaa että kasviravintoa. Ketun ravinto koostuu pääasiassa pienjyrsijöistä ja jäniksistä. Ketut käyttävät ravintonaan myös lintuja, kaloja, raatoja, linnunmunia sekä selkärangattomia ja marjoja. Ketut vierailevat usein myös ihmisten asutusalueilla lintujen ruokintapaikoilla sekä avokomposteilla.
Ketun jäljet muodostavat lähes aina suoran, helminauhamaisen jonon. Sillä on koiraeläimille tyypillinen neljän varpaan painallus, josta voi selvästi erottaa kynnen jäljet. Suteen ja ilvekseen verrattuna ketun jälki on huomattavasti pienempi.

Orava (Sciurus vulgaris)
on yksi kolmesta Suomessa esiintyvästä jyrsijästä, joka luetaan riistaeläimeksi. Se on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle.
Oravalla ja ihmisellä on pitkä historia. Vuosisatoja sitten oravannahkaa käytettiin valuuttana ja 1500-luvulla oravannahoilla maksettiin verojakin.
Oravan tunnistaa tupsukorvista, tuuheasta hännästä sekä turkin värityksestä. Orava vaihtaa turkkia kaksi kertaa vuodessa. Kesäturkki on selästä ruskeanpunertava ja talvella harmaanvaalea. Vatsan kohdalta oravan turkin väritys on vaalea ympäri vuoden. 

Orava on sekasyöjä. Se syö sekä kasvi- että liharavintoa. Niiden pääsääntöistä ravintoa ovat havupuiden, etenkin kuusen siemenet. Havupuiden siementen lisäksi orava käyttää ravinnokseen myös esimerkiksi pähkinöitä, marjoja sekä hedelmiä. Eläinravinnoksi oraville kelpaa hyönteiset, linnunmunat ja -poikaset. Lisäksi oravat syövät syksyllä myös sieniä.

Orava liikkuu hyppimällä, ja sen jäljet muodostuvat etukäpälien pienistä painalluksista ja takakäpälien suuremmista pitkulaisista jäljistä. Etukäpälissä oravalla on neljä varvasta ja takakäpälässä viisi varvasta.

Hirvi (Alces alces)
on Suomen suurin nisäkäs. Hirvi on ollut tärkeä osa Suomen alueella asuvien ihmisten elämää jo kivikaudelta lähtien sen lihan, luiden ja nahkan takia. Lihaa käytettiin ravinnoksi, nahkasta tehtiin vaatteita sekä käyttöesineistä ja luista koruja ja esimerkiksi työkaluja.
Hirvi on kasvissyöjä. Hirven ravinto vaihtelee vuodenajasta riippuen. Keväällä hirvelle maistuvat muun muassa pajunoksat. Kesäisin hirven ruokaa ovat muun muassa haavan ja muiden lehtipuiden lehdet. 

Aikuinen hirvi syö kesäisin noin 30-40 kg kasveja päivässä. Syksyllä ja talvella hirvi syö muun muassa männyn neulasia ja puiden oksia. Talvella hirven ruoansulatus toimii hitaammin. Sen vuoksi hirvi tarvitsee talvella ruokaa vain noin 10 kg päivässä.

Hirven jäljen erottaa helposti sen sorkan jättämän painaman perusteella. Muihin sorkkaeläimiin verrattuna hirven sorkka on suuri, aikuisella hirvellä noin 12–16 senttimetriä.

Lähteet: Luontoportti, 2017.