Historia

Mitä Kiikeli -sana tarkoittaa?

Mahdollisia merkityksiä ”Kiikeli”-sanalle. ”Kiikeli, entinen saari lienee saanut nimensä ruotsin kielestä ja on esiintynyt mm. muodossa Kekell (1573), Kikell (1575) ja Kijkeli (1615). Kiikeli tarkoittaa kalastajien ja hylkeenpyytäjien tilapäistä kalastuspaikkaa (Jouko Vahtola). Kiikeli-sana on yhdistetty myös suomen kielen kiikk-alkuisiin sanoihin, kuten kiikkua ja kiikkerä. Sana voisi silloin tarkoittaa aallokon tietynlaista liikettä matalikon yllä apajapaikan merkkinä. (Ritva Toropainen)”

Lähde: Soinila, T. Jatuli XXXI.

Kiikeli saarena

Maankohoamisen seurauksena syntyi selänne, joka kasvoi ja muotoutui suistoalueen valumien ansiosta. Maa-ainesta kasautui Kiikelin pienen saaren ympärille jokien, merivirtojen sekä aallokon myötä kasvattaen saaren pinta-alaa. Kiikelin saari on paljastunut merestä 1200-luvun loppupuolella ja maankohoamisen edetessä se on yhtynyt kiinni mantereeseen.

Kiikelin saaren kehityksen myötä myös kasvillisuus on luonnollisesti muuttunut. Aluksi luodolla on esiintynyt vain meren läheisyydessä viihtyviä kasveja. Saaren kasvaessa ovat puut ja pensaat kasvaneet niille alueille, jotka ovat olleet meriveden saavuttamattomissa. Myöhemmin myös ihmisten toimet ovat vaikuttaneet kasvillisuuden kehitykseen.

Kiikelin saari on ollut alunperin osa Kemin pitäjää ja kuulunut Savolaisen kantatilaan. Myös nykyiset Pajusaaren saaret ovat kuuluneet samaan suureen tilaan. Kiikelin alue on toiminut myös tilan karjan laidunalueena. Vuoden 1843 perintötalosta nro. 33:0 Savolainen erotettiin alue tilaksi 33:3, jonka nimeksi tuli Kiikeli.


Spekulaatio (Peter Brusila, 2017): Tilan nimi viittaisi siihen, että tilan omistajat ovat mahdollisesti muuttaneet Savosta tänne pohjoiseen ja he ovat nimenneet tilaansa kuuluneen saaren Kiikeliksi. Kuten lähtöpaikassaan Savossa, niin myös Kemissä on Kiikeli-niminen paikka ollut tarkoitettu muun muassa kalastusvälineiden säilyttämiseen ja verkkojen kuivattamiseen.
Vain kolmella paikkakunnalla tavataan Kiikeli-nimisiä paikkoja: Savossa, Oulussa sekä Kemissä.  Paikannimet ovat mahdollisesti näin seuranneet savolaisten mukana heidän muuttaessaan ympäri Suomea.

Savolaisen tilasta irrottamisen jälkeen Kiikeli on siirtynyt Kemi Oy:n edeltäjän, Oy Trävaruaktiebolaget Ab Kemin omistukseen vuonna 1904, jonka jälkeen saarelta on kuljetettu puuhiiltä Ruotsiin usean vuoden ajan. Tästä kertoo esimerkiksi Kiikelin nokalla sijainnut pitkä laituri hiilien lastaamista varten. Laiturista on vieläkin nähtävillä kiviarkut. Myös Kemi Oy:n läjitys- ja ruoppaustoimet ovat omalta osaltaan muovanneet Kiikelin profiilia.

Kiikeli on liitetty Kemin kaupunkiin 1.1.1931 alkaen.

 


Koululaiset ahkeria käyttäjiä

Kiikeli on aikoinaan ollut runsaasti koululaisten käytössä erilaisten aktiviteettien muodossa. Esimerkiksi Koivuharjun koulun (ent. Karjalahden koulu) oppilaille tehtiin Kiikelin metsään joka talvinen hiihtolatu, joka syntyi yhteistyön tuloksena.  Koulun opettajat hiihtivät edellä päättäen latureitin ja oppilaat sitten hiihtivät latua perässä hioen sen suksillaan muotoonsa. Myöhemmin ladun tekemisen hoiti Kemin kaupunki. Kiikelin metsäisellä alueella harrastettiin myös suunnistusta ja muita urheiluaktiviteetteja. Lähimetsä tarjosi hyvät puitteet koululaisille myös biologian ja maantiedon opiskeluun. 

Kemiläisten lasten suosittu kesäajanviete vapaa-ajalla olikin suunnata Kiikeliin rakentelemaan ja uittamaan kaarnaveneitä, jotka syntyivät kätevästi uitettujen tukkien irronneesta kaarnasta.

Lähde: Pentti Rauhala, 2017.

Halkotarha

Halkotarha oli paikka, joka oli tarkoitettu halkojen sekä muiden polttopuiden säilytykseen ja käsittelyyn.
Halkotarha siirrettiin Karihaarasta Kiikeliin 50-luvun alkupuolen tienoilla Kemi Oy:n toimesta. Halkotarha sijaitsi Kiikelin koillisosassa ja sen paikan voi vieläkin havaita selvästi maastossa Kiikelin polun varrella.
Yhtiön ylempiarvoisille työntekijöille kuului palkkaan lämmitykseen käytettävät puut, mutta muut työläiset saivat ostaa puunsa halkotarhan varastoilta. 

Ilmakuvien mukaan halkotarhan eteläinen osa on ollut ensin viljelymaata, jossa kasvatettu muun muassa perunaa. Myöhemmin tilalle on tullut suuri halkotarha. Viljelymaa on ollut Kemi Oy:n työntekijöiden ja Kiikelin asukkaiden ahkerassa käytössä.

Kuuntele tarinoita halkotarhasta täältä.

 

Ylläolevissa kuvissa on nähtävillä Kiikelin halkotarhan historiaa ja siellä työskennelleitä miehiä.

Vasemman puoleisessa kuvassa puuhalot eli 'klapit' pinottiin auton peräkärryyn (kuva 1957). 

Keskimmäisessä kuvassa Vilho Rask (vas. Matti Raskin isä) ja auton omistaja Ahti Tissari (oik.) nojailevat Land Rover -jeeppiin, jolla halkoja vietiin lämmitystarkoitukseen yhtiön työntekijöille (kuva 1963).  Halkokuorman saattoi saada ilmaiseksi, jos oli mukana yhtiön vapaapalokunnassa. 

Oikean puolimmaisessa kuvassa mahdollisesti menossa työnjako työmaakopin ulkopuolella (kuva 1957). Kuvan taustalla nähtävissä myös polkupyöriä ja moottoripyöriä, joilla siihen aikaan kuljettiin töissä.

Kuvat: Matti Raskin arkisto, kuvaajat tuntemattomia.
Tekstin lähde: Matti Raskin haastattelu 2017.

Kiikelin itsenäinen ajuri

Halkotarhassa työskenteli aikoinaan itsenäinen ajuri, nimeltään Malakias Melgin. Hän kuljetti muun muassa puita yhtiön työntekijöille.  Hän oli syntynyt 3.1.1905 Voijärven pitäjän Uskelan kylässä, joka sijaitsi noin 60 Vienan Kemistä lounaaseen. Malakias Melgin tuli Suomeen 1922 pakolaisena tuhansien muiden karjalaisten tavoin. Ensimmäinen työpaikka löytyi Nokialta. Siellä hän ei kuitenkaan kauaa viihtynyt, vaan matkusti Kemiin, missä työskenteli mm. Vietsiluoto Oy:ssä ja Kemi Oy:ssä. Vuona 1944 hän ryhtyi harjoittamaan itsenäistä ajurin ammattia.

Karjalaispakolaisten yhteistoimintaan Melgin otti innolla osaa. Hän oli mukana niiden 17 nuoren joukossa, jotka kokoontuivat 27.2.1927 (artikkelissa vuosi 1827) Karihaaran vanhalla kansakoululla, ja perustivat paikallisen kerhon. Malakias valittiin tilaisuudessa kerhon tilintarkastajaksi. Karihaaran Karjala-kerhon johtokuntaan hän kuului sittemmin useita vuosia, esiintyi ahkerasti kerhon illanvietoissa ja juhlissa ja otti aktiivisesti osaa urheilutoimintaan, sekä kesä- että talvilajeihin.
Urheilu olikin hänelle keskeinen, elinikäinen harrastus. Pitkän matkan juoksut olivat hänen erikoisalaansa ja aikoinaan hän oli Perä-Pohjolan ainoa maratoonari. Hän otti useita kertoja osaa lajin SM-kilpailuihin ja harrasti juoksua vielä yli 40-vuotiaana.

Vanhemmalla iällä Malakias innostui suunnistuksesta ja voitti siinä useita piirimestaruuksia. Urheiluansioistaan hänelle myönnettiin urheilun kultainen 1lk merkki, Suomen suunnistusliiton kultamerkki, sekä urheiluseura Karihaaran Karun hopeinen ansiomerkki. Malakias Melgin kuoli 25.9.1989 Kemissä. 

Lähde: Karjalan sivistysseura, Karjalan Heimo 1989.

 

 

Luotisadetta

Kiikelissä on kuuleman mukaan sijainnut myös aikanaan sotilaiden harjoituspaikka.
Lähistöllä on myös käyty ankaria taisteluita Lapin sodan aikana lokakuussa 1944.

”Jaa-a se, mitä koimme Karihaaran taisteluiden aikana vaikuttaa nyt jälkeenpäin pahalta painajaiselta. (Sotaa käytiin joen toisella puolella, vajaan kilometrin päässä meiltä.)
Kaikki alkoi pari viikkoa aikaisemmin siten, että pakkasimme tavaroitamme kaikkiin mahdollisiin saatavilla oleviin laatikoihin ja kirstuihin. Yhtiö (Kemi Oy) valmisti puisia laatikoita, joita ostimme seitsemän kappaletta saadaksemme kaiken irtaimen pakatuksi. Taulut otettiin seiniltä ja kiedottiin mattoihin ja pantiin sohvalle odottamaan siirtoa, jo hätä tulee, samoin peilit ja muu tavara. Odotettiin koko ajan evakuointikäskyä. Odotimme, että meidän lähetettäisiin Ruotsiin, mutta mitään ei tapahtunut. Sanottiin, että täällä Karihaarassa kaikki sujuisi rauhallisesti.

Inga sai komennuksen Paattioon muonittamaan pohjoisesta tulleita evakkoja, ja isä komennettiin sotilasvirkailijatehtäviin Kemi Oy:n sahan konttoriin. Hänen tuli huolehtia pohjoisesta tulleiden Kemi Oy:n tavaroiden evakuoinnista.
Inga luuli, että hänen piti mennä Pajusaaren koululle, mutta siellä olikin koulu täynnä sotilaita. Nämä alkoivat kaivautua asemiin meidän aidan takana olevaan metsikköön, joka rajoittui joen rantaan, jonka toisella puolella tultaisiin pian käymään kovia taisteluita suomalaisten ja perääntyvien saksalaisten välillä. Nyt rupesi todella näyttämään sotaisalta.

Saksalaiset olivat joen toisella puolella kulkevalla Karihaaran maantiellä, joka meni Kemistä pohjoiseen. He miehittivät talot tien varrella. Asukkaat oli komennettu kodeistansa kauemmaksi turvaan. Saksalaisilla oli tarkoitus vallata Pajusaari ja tehtaat siellä ja sitä eivät sotilaamme antaisi tapahtua. Otimme hiukan eväitä mukaan ja lähdimme kaikki, paitsi isä, kävelemään kohti Jokisuuta turvaan. Siellä oli jo paljon väkeä, toiset olivat tulleet jo edellisenä päivänä.
Kello kuusi illalla isä soitti, että voisimme palata kotiin, sillä kaikki oli rauhallista ja ruoka odotti. Nukuimme seuraavan yön vaatteet päällä, sillä kuulat saattoivat alkaa vinkua yllämme milloin tahansa.

Seurasi kokonainen viikko epätietoisuutta ja levottomuutta.

Lokakuun 7. päivänä tuli käsky siirtyä jälleen turvaan Jokisuulle. Olimme kahden vaiheilla, lähdemmekö vai jäämmekö ja asetumme perunakellariimme. Mitä jos kuulasade saavuttaa meidät matkalla? Päätimme jäädä perunakellariin.
Nyt ymmärsimme, että seuraava hälytys olisi totta, eikä turhaa, niin kuin monesti aikaisemmin. Tasan kello 12 pääsi tulihelvetti valloilleen. Kranaatit ja luodit vinkuivat ympärillä. Illan mittaan tuli tieto, että Karihaaran kansakoulu, monen muun rakennuksen tavoin, oli ilmiliekeissä. Menimme ulos ja näimme, että vastaranta oli yhtenä tulimerenä. Nyt alkoi rohkeutemme pettää. Sitten tuli tieto, että omat joukkomme olivat estäneet saksalaisten pääsyn sillan yli Pajusaareen. Meiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta heti kohta keskiyön jälkeen tuli tieto, että joukkomme Karihaarassa olisivat joutuneet perääntymään. Miten meidän nyt kävisi?

Saksalaiset olivat vallanneet Yhtiön pääkonttorin ja nyt olimme taas tulilinjalla.

Illalla isä tapasi jonkun evp.kapteenin ja siinä ottivat muutaman ryypyn, ja miehen lähdettyä hän kiipesi talomme katolle ja savupiipun suojassa katseli Karihaaran paloa siinä luotisateessa. Nyt olimme olleet kellarissa yhteen menoon kokonaisen vuorokauden ja ihmettelimme, joutuisimmeko viipymään vielä kauemmin. Jonkin ajan kuluttua pommituksesta isä pistäytyi ulkona katsomassa, mikä oli tilanne kaikken hyökkäyksien jälkeen. Lähellä ollut sotilas huusi, että ettekö uskalla vielä tulla sieltä ulos. Isä ei oikein ymmärtänyt, mitä sotilas tarkoitti, mutta jonkun ajan perästä, kun kaikki kuulosti hiljaiselta, isä meni uudestaan ulos. Silloin hän näki, että aidan takana sotilaat olivat vaihtamassa alusvaatteitaan, jolloin ymmärsimme että pahin oli ohitse."

Lähde: Näykki, K. Jatuli XXXIII