Kasvit

Kiikeli muodostaa kasvistollisesti erittäin mielenkiintoisen kokonaisuuden. Alue on luonnonsuojelullisesti arvokas kasvilajiston rikkauden, puuston luonnontilaisuuden ja lahopuun suuren määrän vuoksi.

Kiikelin alueella on havaittavissa kolme selkeää kasvillisuusaluetta: rantaniitty, rantalehto ja lehtometsä, joka sisältää lisäksi avoimempia niittyalueita. Kasvillisuus on Perämeren maankohoamisrannikolle tyypillisesti vyöhykkeistä ja se muuttuu asteittain nuorimmista ja alavimmista merenrantaniityn osista rantapajukoksi, kapeaksi harmaaleppävyöhykkeeksi, rantametsäksi ja edelleen lehtometsäksi.

Monin paikoin on myös havaittavissa lajirikkaita, kukkivia niittyalueita, joissa kasvaa muun muassa rantatädykettä (Veronica longifolia), rantakukkaa (Lythrum salicaria), rantalemmikkiä (Myosotis laxa) ja terttualpia (Lysimachia vulgaris). Lisäksi kivikkoisilla rannoilla esiintyy monia Itämeren rannoille tyypillisiä lajeja, kuten meriluikkaa (Juncus balticus), suolavihvilää (Juncus gerardii) ja pohjanlahdenlauhaa (Deschampsia bottnica), joka on Pohjanlahden alueelle kotoperäinen heinä. Niemen rannoille on levinnyt myös paljon kulttuurilajistoa, kuten valkoapilaa (Trifolium repens) ja piharatamoa (Plantago major).

Rantametsän lahopuu on osoittautunut tärkeäksi elinympäristöksi esimerkiksi kääväkässienille, joiden lajisto voi olla huomattavan rikas myös nuorissa rantametsissä. Rantalehdossa on avoimia niittymäisiä osia, joissa mesiangervon (Filipendula ulmaria) ohella kasvaa suuria heiniä ja ruohoja kuten tesmaa (Milium effusum), ranta-alpia (Lysimachia vulgaris), huopaohdaketta (Cirsium helenioides), karhunputkea (Angelica sylvestris), keltaängelmää (Thalictrum flavum) ja maitohorsmaa (Epilobium angustifolium). Rantalehdon länsiosia halkoo matalat, vanhat ojat.

Kiikelin korkeimpia kohtia peittää runsaslajinen lehto, joka on pääosin tuoretta metsäkurjenpolvi-käenkaali-oravanmarjatyyppiä. Puusto on kuusivaltaista (Picea abies), mutta seassa on runsaasti järeitä hieskoivuja sekä haapaa (Populus tremula), pihlajaa ja raitaa. Pensaskerroksessa on yleisesti punaherukkaa (Ribes rubrum), katajaa (Juniperus communis) ja lehtipuiden taimia. Tyypillisiä kasveja lehdon puustoisissa osissa ovat oravanmarja (Maianthemum bifolium), käenkaali (Oxalis acetosella), lillukka (Rubus saxatilis), sudenmarja (Paris quadrifolia), kielo (Convallaria majalis), tähtitalvikki (Moneses uniflora) ja pohjalla kerros-, seinä ja metsäliekosammal (Hylocomium splendes, Pleurozium schreberi, Rhytidiadelphus triquetrus).

Jos haluat lukea Kiikelin luontoselvityksen kokonaisuudessaan, klikkaa tästä: Kiikelin luontoselvitys.

Lähde: Saravesi, K. 2016. Kiikelin luontoselvitys, Kemin kaupunki.

 

Puna-ailakki
Kuvaaja: Emmi Salonen

Puna-ailakki (Silene dioica)

Puna-ailakki tunnetaan kansan suussa myös nimellä samettikukka, mikä todennäköisesti johtuu kasvin pehmeäkarvaisuudesta. Joskus sitä on nimitetty myös tervakukaksi, kun lajia ei ole osattu erottaa oikeasta tervakukasta eli mäkitervakosta (Viscaria vulgaris). 

Puna-ailakki kukkii päivällä ja sen tärkeimpiä pölyttäjiä ovat päiväperhoset, kimalaiset ja pitkäkieliset kukkakärpäset. Lähisukuinen, yöperhospölytteinen valkoailakki (S. latifolia) avaa kukkansa yöksi, mutta sen verran lajeilla on yhteisiä pölyttäjiä, että ne risteytyvät toisinaan.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Maitohorsma (Epilobium angustifolium)

Melkein kaikki suomalaiset tuntevat maitohorsman – vähemmän tunnettua lienee, että sen ohella luonnossamme kasvaa peräti 17 muutakin horsmalajia. Rentun ruusunakin tunnettu horsma kukkii usein hyvin runsaasti – ehkä lajin tavaton yleisyys tekee siitä liian arkisen silmissämme.

Varmistaakseen ristipölytyksen maitohorsma avaa kerrallaan vain pienen osan kukistaan, tyvestä latvaan päin. Maitohorsma itää parhaiten avoimella ja typpipitoisella maalla, jota kulo- ja hakkuualueilla, pakettipelloilla ja tienvarsilla riittää. Räjähdysmäisesti lisääntyvä ja valtavina kasvustoina esiintyvä maitohorsma on tyypillinen pioneerikasvi, sukkession eli kasvillisuuden kehityksen alkuvaiheen laji.

Maitohorsman nimi tulee uskomuksesta, että se lisää lehmien maidontuotantoa. Tämän ominaisuuden vuoksi sitä on mielellään lisätty karjanrehuun. Kasvi onkin ravintoarvoltaan mainio, ja sen ns. villiyrttikäyttö superkeittiöissä on suuressa nosteessa. Keväiset, nuoret versot sopivat ihmisenkin ruokapöytään. Versot voi kiehauttaa vedessä ja syödä voisulan kera parsan tai pavun palkojen tapaan, nuoret lehdet sopivat vihanneksiksi sellaisinaankin.


Kuvaaja: Emmi Salonen

Nokkonen (Urtica dioica)

Polttelevasta maineestaan huolimatta nokkonen on yksi hyödyllisimpiä ja monikäyttöisimpiä villiyrttikasvejamme ja myös Eviran hyväksymä kauppayrtti. 

Nuoret taimet ovat maukkaita ja erinomaisen terveellisiä niin keiton, muhennoksen kuin lettujenkin raaka-aineena. Nokkonen on niittänyt mainetta myös rohdoksena monissa eri muodoissa: teenä, uutteena, puristeena, sellaisenaan ja jopa vihtoina. Nokkonen on yleinen koko Suomessa.


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kielo (Convallaria majalis)

Kielon kukkien vitivalkoisuus ja ihastuttava tuoksu takaavat sen suosion niin kodin kukkamaljakoissa kuin kesähäiden morsiuskimpuissa. Suomalaisia kasvin tyylikäs kauneus puhuttelee niin suuresti, että kielosta tuli 50-vuotiaan itsenäisen Suomen kansalliskukka 1967. 

Kielo kasvaa aika yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvinaistuu vähitellen pohjoista kohti. Levinneisyyden äärirajat ovat Kittilän ja Sallan tasalla, mutta erillisesiintymiä on vielä Utsjoella. 
Vain muutama prosentti kielokasvuston versoista on kukallisia, karuilla mailla kukat saattavat puuttua kokonaan. Kielon kukissa ei ole mettä, mutta voimakas tuoksu houkuttelee suurin joukoin siitepölyn kerääjiä. Aikanaan kehittyvät punaiset marjat saattavat näyttää herkullisilta, mutta ovat tappavan myrkyllisiä kaikille nisäkkäille. Linnut voivat kuitenkin niitä syödä ja levittää siemeniä uusille kasvupaikoille. Myös kielon lehdet ja kukat ovat myrkyllisiä, eivätkä kelpaa kasvinsyöjille lukuun ottamatta pientä tulipunaista kovakuoriaista, kielokukkoa.


Kuvaaja: Emmi Salonen

Käenkaali, eli ketunleipä (Oxalis acetosella)

Käenkaali on sopeutunut kasvamaan metsänpohjan varjossa. Sen juuristo on hento ja lehdet hyvin ohuet. Kasvi vetää lehtensä suppuun yöllä ja kovalla auringonpaisteella, rankkasateella ja kosketusärsykkeestä. Lehdet säilyvät vihreinä myös talven yli, kuten monella muullakin metsiemme aluskasvilajilla. 

Käenkaali on lehtomaisten kankaiden indikaattorilaji* ja kiirehtii kukkimaan varhain keväällä, kun muu kasvillisuus on vielä keskenkasvuista ja kasvupaikoilla on runsaasti valoa.
Käenkaalin lehtien happamanraikas maku johtuu oksaalihaposta, joka suojaa käenkaalia esimerkiksi hyönteisentoukilta ja etanoilta. Suurina määrinä oksaalihappo on myrkyllistä ihmisellekin, mutta pieni napostelu metsäretkellä ei vahingoita varmasti ketään. 

*Elinympäristönsä suhteen vaativa laji, jonka esiintymisen perusteella voidaan tehdä arvioita ympäristön ominaisuuksista, tilasta ja muutoksista


Kuvaaja: Emmi Salonen

Ahomansikka, eli metsämansikka (Fragaria vesca)

Ahomansikka on aina ollut suomalaisten rakkain marja. Suomalaisten kansalliseepoksessa, Kalevalassa, riimitellään kauniisti: ”Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana”. Suomalainen sananlasku puolestaan sanoo: ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” mansikan ja isänmaan ylistykseksi. Ainakaan vielä ahomansikka ei ole mikään harvinaisuus, mutta kukkiminen ja marjominen ovat pahoin vähentyneet.

Ahomansikka kasvaa luontaisesti valoisissa, kuivahkoissa rinnelehdoissa, lehtomaisissa metsissä, niityillä ja kedoilla.

Parhaat ahomansikkapaikat löytyvät meiltä karuilta valoisilta rantaniityiltä, joilla joskus on laidunnettu karjaa (T. Karplund, 2017).

Pohjoisimmat, melko erilliset esiintymät Lapissa ovat etelärinteiden avoimilla kallioilla tai jopa lähdehetteikköjen laiteilla, missä pienilmasto on leudompi.

Mansikka lisääntyy tehokkaasti pitkien ja hentojen pintarönsyjensä avulla, jotka voivat kasvaa parikin metriä vuodessa. Mansikan voimakas aromi saattaa olla tarkoitettu houkuttelemaan nimenomaan nisäkkäitä siementen levittäjiksi, sillä linnuilla hajuaistin merkitys ravinnon etsinnässä on usein vähäinen. Monet ihmiset ovat kuitenkin allergisia mansikoille ja etenkin pienille lapsille on syytä antaa mansikoita aluksi varovaisesti. Ahomansikka tunnetaan, paitsi mainiona marjakasvina, myös rohtona. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Oravanmarja (Maianthemum bifolium)

Oravanmarjan tieteellinen sukunimi Maianthemum, ’toukokuun kukka’, kertoo ytimekkäästi kukinta-ajan, lajinimi bifolium puolestaan tavallisimmaksi lehtiluvuksi kaksi – lehtiä tosin saattaa joskus olla kolme tai neljäkin. Oravanmarja kasvaa lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia myöten, tosin se harvinaistuu Rovaniemen pohjoispuolella. 

Parhaiten laji viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä ja on niin tunnusomainen, että metsätyyppi on nimetty käenkaali-oravanmarja–tyypiksi ja kuivahkojen kankaiden indikaattorilajiksi. Se on erikoistunut kasvamaan kuusen seuralaisena, sillä tämä tarjoaa lajin kaipaamaa varjoa ja suojaa yöpakkasilta.
Oravanmarjan tärkeimpiä pölyttäjiä lienevät kärpäset, mutta kukista vain noin neljännes kehittyy marjoiksi. Marjat ovat suorastaan imeliä, mikä saattaa houkutella etenkin makeannälkäiset lapset maistelemaan niitä. Marjat sisältävät sydämen toimintaan vaikuttavia aineita, ja jo muutaman gramman syöminen on vaarallista. Onneksi pienten poimijoiden kärsivällisyys loppuu jo kauan ennen kuin kohtalokas määrä on koossa, ja myrkytyksestä selvitään yleensä mahanpuruilla ja pahoinvoinnilla. Lintuihin kasvin myrkyt eivät vaikuta, mutta nämäkään eivät syö marjoja erityisen innokkaasti. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Metsätähti (Trientalis europaea)

Metsätähti kasvaa Saaristomeren kalliokedoilta Lapin tunturipaljakoille ja on erityisen yleinen tuoreissa ja lehtomaisissa kangasmetsissä, vaikka onkin kuivahkojen kankaiden indikaattorilaji. Metsätähden suvullinen lisääntyminen on melko tehotonta. Ainoa kasvin kukista edes jossain määrin kiinnostunut hyönteinen on Melanostoma mellinum -kukkakärpänen, mutta metsätähden kukissa näkee harvoin pölyttäjiä. 

Siemeniä kehittyy vähän ja sulkeutuneessa kasvipeitteessä harva niistäkään itää. Laji leviää sitäkin tehokkaammin kasvullisesti maarönsyistä, joita kukin yksilö kehittää pari–kolme, parhaimmillaan toista metriä pitkiä. Rönsyjen avulla metsätähti valtaa hyvin tehokkaasti pioneerikasvien tapaan häiriintyneitä kasvupaikkoja, kuten hakkuuaukeita.
Synkässä salossa loistavien valkoisten kukkien kauneus on innoittanut runoilijoita ja tarinoitsijoita. Jopa nykyaikaisen kasvitieteen isä Carl von Linné ylisti kukkien yksinkertaista kauneutta. Kansan suussakin kasvi on saanut toinen toistaan romanttisempia nimiä, esimerkiksi aamutähti, tähtikukka tai päivänkämmen. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kullero (Trollius europaeus)

Kullero on erityisesti Lapin niittyjen, lehtojen ja lettokorpien laji. Se on yleinen tunturiniityillä ja puronvarsilla, mutta levittäytynyt myös ihmisen luomille tuoreille niityille. Pohjoisesta leimastaan huolimatta kullero menestyy myös etelämpänä. Suurin osa Etelä-Suomen lehdoista on sille liian pimeitä, mutta paikoin Etelä-Hämeen ja -Savon rehevillä seuduilla se on jopa runsas.

Ensimmäiset kullerot kukkivat toukokuussa, mutta paljakalta kasveja löytää kukassa vielä elokuussakin. Kulleron kukka on rakenteeltaan melko alkeellinen: kehälehtiä on paljon ja ne ovat kierteisesti. Ne miltei sulkevat pallomaisen kukan, ja pölyttäjillä on vaikeuksia päästä mesilehtien (terälehtien) luo. 

Kullero on saanut kansan suussa monia nimiä, joista useimmat viittaavat palleromaiseen ja kullankeltaiseen kukkaan – kullerokin taitaa olla lyhentymä kultapallerosta tai vastaavasta. Vaikka kullero onkin pidetty ja kukkapenkin koristeeksikin kelpuutettu laji, osa lappalaisista ylenkatsoi sitä joutomaiden kasviksi ainakin vuonna 1982 järjestetyssä maakuntakukkien yleisöäänestyksessä. Lapin kasvien lippulaivaksi toivottiin arvokkaita marjoja tuottavaa lakkaa eli hillaa, mutta enemmistön päätöksellä kullerosta tuli Lapin maakuntakukka.

 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Rentukka (Caltha palustris)

Rentukka on monelle tärkeä vuoden kulun ja kevään merkki. Kasvin keltaiset kukat ja tummanvihreinä kiiltävät lehdet piristävät talven jäljiltä vielä autiossa luonnossa. Rentukka on suomalaisille tuttu ojanvarsien kukkija, mutta se on sitä myös australialaisille, eteläamerikkalaisille ja vaikkapa Itä-Intian saariston asukkaille. 

Lajin laaja levinneisyys kertoo sen olevan ikivanha, samaa viestii myös kukkien alkeellinen rakenne. Rentukkaa ei tunneta fossiileina, mutta sitä voisi täydellä syyllä luonnehtia eläväksi fossiiliksi.  

Rentukka on erityisen näyttävä alkukesän kukkija Kemin Väinölänputaan rannoilla (T. Karplund, 2017).

Etelä-Suomen rannoilta tutun alalajin (rantarentukka; ssp. palustris) lisäksi meillä kasvaa Lapin ja Kainuun puroissa ja joissa omaksi alalajikseen luokiteltu purorentukka (ssp. radicans). Purorentukka on rantarentukkaa hennompi ja hontelompi, kukat ovat pienemmät ja kalpeamman keltaiset.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Mesimarja (Rubus arcticus)

Suomen luonnonmarjoista mesimarja on monen mielestä ehdoton ykkönen. Rubiininpunaisten marjojen aristokraattisen hieno aromi on kirvoittanut ylistyssanoja monen kulinaristin suusta. Jopa Carl von Linnén kirjoittama mesimarjan tieteellinen lajikuvaus alkaa kappaleella, jossa kirjoittaja ylistää marjojen erinomaisuutta.


Mesimarjan säilöminen ei oikein onnistu tuoreena, sillä kanta ei irtoa marjasta niin että se säilyisi ehjänä. Mesimarjaa on perinteisesti käytetty hilloihin, mehuihin ja nektareihin. Viini- ja likööriteollisuudessa marjan kysyntä on nähtävästi lähes pohjaton.
Mesimarja ei ole ihan niin arktinen laji kuin sen tieteellinen lajinimi antaisi ymmärtää. Suurimmat mesimarjasadot saadaan Keski-Suomesta: laji on yleisin Pohjois-Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta Keski-Lappiin ulottuvalla vyöhykkeellä. Koskemattomassa metsäluonnossa mesimarja on ollut ravinteikkaitten korpien, lehtomaisten rantametsien ja lehtojen laji. Sopivien kasvupaikkojen vähentyessä mesimarjakin on niukentunut ja harvinaistunut luonnossamme.

Mesimarja muodostaa usein laajoja yhden yksilön kasvustoja. Nämä marjovat heikosti, sillä kukan oma siitepöly ei kelpaa hedelmöitykseen – sen sijaan lähisukuisen lillukan (R. saxatilis) siitepöly kelpaa. Risteytymänä syntyvä mesilillukka (R. x castoreus) on Lapissa jopa kantalajejaan yleisempi. Mesimarjaan verrattuna risteymä on kookkaampi ja kaikin puolin tukevampi, kukatkin ovat suuremmat. Risteymä kukkii oikein näyttävästi ruusunpunaisin kukin suonlaidoissa ja kosteissa metsissä, mutta marjoja siihen ei muodostu.
Mesimarja on Kemin nimikkokasvi.

Mesimarja muodostaa yhtenäistä kenttäkerrosmattoa Kemijoen suiston saarien rantatörmissä ja -lepikoissa (T. Karplund, 2017).

 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Koiranputki (Anthriscus sylvestris)

Koiranputki levittäytyy runsaana kaikkialle, missä vain on tarjolla sopivaa avointa kasvutilaa: niityille, tienpientareille, pihoille ja muille ihmisen aikaansaamille paikoille koko Suomessa. Sen valkoiset kukinnot kuuluvat asutuilla seuduilla erottamattomana osana alkukesän kukkaloistoon. Koiranputken yksittäinen kukka on aika vaatimaton, mutta niitä on keskikokoisessa kasvissa jopa 5000. 

Pohjois-Suomessa koiranputki esiintyy alkuperäiskasvina lehdoissa, jokien ja purojen varsilla sekä tunturikoivikoissa ja on ilmeisesti eri kantaa kuin eteläisen Suomen pientareilla kasvavat lajitoverinsa, vaikka näiden välillä ei olekaan selviä ulkonäköeroja.
Sanonta ’lykätä koiranputkea’ viittaa kuolemaan, mutta koiranputki ei suinkaan ole myrkyllinen: sen nuoret, miedonmakuiset lehdet soveltuvat vaikkapa keittoihin, ja palsternakkamaista juurtakin sopii käyttää. Putkikasvien joukossa on myös myrkyllisiä lajeja, jotka villivihannesten harrastajan on syytä opetella tunnistamaan välttääkseen ennenaikaisen koiranputken lykkäämisen. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum)

Metsäkurjenpolvi kasvaa jokseenkin koko Suomessa. Laji tunnetaan etenkin Pohjois-Suomessa kansankielessä juhannuskukkana kukinnan alkamisajan mukaan. Muista kansanomaisista nimistä siniheinä tai -kukka viittaavat kasvin sinipunaisiin kukkiin.

Teriön ratasmaiseen muotoon viitannee paikoin käytetty nimitys mäntäheinä. Nykyiselleen vakiintuneen nimen kurki-aihe toistuu myös vanhoissa nimissä eri muodoissa: kurenkattilainen, kurenpolv’heinä ja kurjenheinä viittaavat kaikki kasvin kurjennokkaa muistuttaviin lohkohedelmiin.
Kuten lempinimien kirjosta voi päätellä, metsäkurjenpolvi on näyttävimpiä ja tunnetuimpia metsäkasvejamme. Itse Carl von Linné on todennut, ettei metsästä löydy komeampaa kukkaa kuin metsäkurjenpolvi. 

Metsäkurjenpolvi on hyvin muunteleva laji: kukkien väri ja koko vaihtelevat enemmän kuin millään muulla metsäkasvillamme. Nyrkkisääntönä voimakkaimmat karmiininpunaiset ja sinipunertavat värit keskittyvät maan eteläosiin, pohjoisessa vallitsevat hailakanvioletit sävyt ja puhtaanvalkoiset kukat ovat tunturiseudulla tavallisia. Silti vierekkäisistä kasveistakin voi löytää kaikkia värisävyjä. Yleensä metsäkurjenpolven kukat ovat kaksineuvoisia, mutta varsin usein tapaa myös puhtaita emiyksilöitä, joilla on huomattavasti pienemmät kukat.

 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Puolukka (Vaccinium vitis-idaea)

Puolukka on runsas etenkin valoisissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä. Puolukka on arvokkain, satoisin ja eniten kerätty luonnonmarjamme, jota poimitaan paljon sekä kotikäyttöön että myyntiin. Vuotuinen keräyssato vaihtelee miljoonasta jopa 20 miljoonaan kiloon, mutta silti metsiimme jää jopa kymmenkertainen määrä marjoja.


Hyvää satovuotta seuraa väistämättä huonohko: runsaan marjasadon kasvatus vie varvun voimat ja kukinta ja marjonta jäävät seuraavana vuonna heikommiksi.

Puolukan saattaa sekoittaa sianpuolukkaan (Arctostaphylos uva-ursi), jonka lehdet ovat pienemmät ja pitkulaisemmat, alta pilkuttomia ja kuivan jauhoiset marjat syötäväksi kelpaamattomia. Molemmat säilyttävät lehtensä talvella, toisin kuin lehtensä pudottava mustikka.

 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Mustikka (Vaccinium myrtillus)

Mustikka on yleisimpiä metsäkasvejamme ja lukeutuu havumetsiemme valtavarpuihin. Se on tuoreen kangasmetsän tyyppilaji. Laji on kuitenkin vähentynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mustikka ei viihdy kuivassa, paahteisessa ympäristössä ja laajamittainen tehometsätalous on tärkein syy mustikan alamäkeen. Mustikan kaltaisilla yleisillä lajeilla on suuri vaikutus myös muiden kasvien ja eläinten esiintymiseen, yhteisöjen rakenteeseen ja toimintaan. Mustikka on tärkeä myös ihmisille: laji on pidetyimpiä ja taloudellisesti tärkeimpiä metsämarjojamme.


Lehtensä kasvi varistaa syksyllä, mutta koristaa sitä ennen maisemaa kauniin punakeltaisella syysvärityksellään. Talveksi mustikanvarvut tarvitsevat suojakseen riittävän lumipeitteen, muutoin ilmaverso paleltuu kuoliaaksi.

Mustikka kukkii varhain keväällä lehtien puhjetessa, ja toukokuun säät säätelevät pitkälti syksyn marjasadon. Olennaisen tärkeää on pölyttäjien määrä: mustikan kukat houkuttelevat monenlaisia hyönteisiä pienistä kärpäsistä ja kovakuoriaisista kimalaisiin ja perhosiin. Kimalaiset on mustikan tärkein pölyttäjäryhmä. Jos säät ovat pölytysaikaan kovin viileitä, vaihtolämpöiset hyönteiset eivät lennä ja pölytys epäonnistuu. Mustikan kukat ovat lisäksi hallanarkoja ja yksi pakkasyö voi tuhota koko sadon vielä raakilevaiheessakin. Saaret ja vastaavat ilmastoltaan erityisen suotuisat paikat tuottavat satoa usein huonoinakin marjavuosina.

Mustikka marjoo meillä parhaiten kuivilla kankailla ja aukkopaikoissa (T. Karplund, 2017).

 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Aho-orvokki (Viola canina)

Aho-orvokin voi helposti sekoittaa sukulaiseensa metsäorvokkiin (V. riviniana). Lajien ekologia ja kasvupaikat poikkeavat jonkin verran toisistaan: aho-orvokki on sopeutunut käyttämään hyödykseen sukkession, kasvillisuuden kehityksen, alkuvaiheen vapaata kasvutilaa, eikä pidä varjostuksesta; metsäorvokki menestyy paremmin jo metsittyneillä paikoilla. 

Molempien lajien toleranssi on kuitenkin aika laaja, joten ne voivat kasvaa rinnakkainkin ja silloin risteytyvät helposti. Luonnonoloissa lajien erilaiset kasvupaikkamieltymykset ja osittain myös kukinta-aika on pitänyt ne yleensä erillään.
Siellä missä ihminen on hakkuilla, laitumia raivaamalla ja teitä rakentamalla häirinnyt metsäluonnon tilaa, lajien raja-aidat ovat murtuneet ja sekamuodot ovat saattaneet jopa syrjäyttää paikallisesti puhtaat kannat. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kataja (Juniperus communis)

Meillä Suomessa tavattavaa katajaa pidetään maailman laajimmalle levinneimpänä puulajina. Se on kaksikotinen, lievästi myrkyllinen pensas tai pieni puu. Se voi elää jopa yli 400-vuotiaaksi. Katajan kasvutapa vaihtelee aivan matalasta, mattomaisesta muodosta tiheään pensaaseen ja jopa yksirunkoiseen puuhun. 

Pohjois-Suomessa vallitseva lapinkataja (ssp. nana) on pienikokoinen, tiheä-, käyrä- ja lyhyempineulasinen (10–15 mm) pohjoinen alalaji.
Kataja on myös monipuolinen hyötykasvi – maukas villiyrttikasvi ja aivan loistava maun antaja savustuksessa. Hyväntuoksuista puuta käytetään astioiden ja erilaisten tarve-esineiden valmistamiseen, marjoja mausteeksi ja rohdoksi, mm. antamaan ginille sen olennaisen maun. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Karhunputki (Angelica sylvestris)

Karhunputki kilpailee koiranputken kanssa yleisimmän putkikasvimme arvonimestä. Se on yleinen monenlaisilla kosteilla ja ravinteisilla kasvupaikoilla suunnilleen napapiirille asti, pohjoisempana harvinainen. Karhunputken kehitys kukkivaksi vie kuitenkin kymmenkunta vuotta, joten se ei luontaisesti kasva pöheikköinä, vaan yksitellen tai pieninä ryhminä.

Kukittuaan karhunputki kuolee. Avoimilla niittymailla se on näyttävimpiä talventörröttäjiä, jonka kuihtunut verso levittää siemeniään pitkälle talveen. Hedelmien siipipalteet edistävät tuulen mukana leviämistä etenkin hankea tai jäätä pitkin kierien, hedelmät myös kelluvat hyvin hohkasolukkonsa avulla.
Ihminenkin on huomannut karhunputken varren tanakkuuden: se sopii hienosti puhallusputkeksi herneiden tai pihlajanmarjojen ampumiseen, voipa siitä valmistaa huilunkin.
Rohdos-, mauste- ja vihanneskasvina karhunputki ei ole koskaan voinut kilpailla sukulaisensa väinönputken (A. archangelica ssp. archangelica) kanssa, mutta samantapaista käyttöä sillekin on keksitty. Karhunputken nuoria versoja ja lehtiä on syöty suolavedessä keitettynä pinaatin tapaan, lisäksi sillä on lääkitty yskää, hoidettu mahakatarria, parannettu ruuansulatusta ja piereskelyä. Lähisukulaisistaan väinönputkesta ja meriputkesta karhunputken erottaa liuskattomasta päätölehdykästä ja lehtiruodin kouruisesta yläpinnasta. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kultapiisku (Solidago virgaurea)

on erittäin sopeutuvainen, se kasvaa Saaristomeren ulkoluoduilta pohjoisimman Lapin tuntureiden paljakalle ja kuuluukin Suomen yleisimpiin kukkakasvilajeihin. Laaja-alaisen lajin ulkomuoto vaihtelee paljon. Pohjois-Suomessa esiintyvä alalaji, pohjankultapiisku (ssp. alpestris) on pienikokoisempi ja suurikukkaisempi kuin eteläinen metsäkultapiisku (ssp. virgaurea), mutta vaihtelu on vähittäistä ja rajanveto hankalaa. Menestyäkseen kultapiisku vaatii paljon valoa ja metsäkasvina se onkin runsaimmillaan entisillä haka- ja kaskimailla sekä pohjoisen luonnostaan harvapuustoisilla alueilla.

Kultapiiskulle on kirjattu kymmeniä eri käyttömuotoja kansanlääkinnässä, myös tieteellinen lajinimi solidago viittaa parantamiseen. Kultapiiskua käytettiin lääkekasvina jo keskiajalla, mutta sittemmin sen käyttö väheni. Kasvi on tullut uudelleen muotiin ja se on kauppayrtti ja koeviljelyssä lääkekasvituotantoa varten. Kukista saa myös keltaväriä. Kultapiisku on ollut ennen myös suosittu koristekasvi, mutta näyttävämmät piiskut ovat syrjäyttäneet sen suomalaiskukkapenkeistä.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Heinätähtimö (Stellaria graminea)

on pihatähtimön (S. media) ohella Suomen yleisin tähtimölaji ja esiintyy kaikkialla missä on niittymäistä kasvillisuutta, mutta puuttuu luonnontilaisilta suo- ja metsäalueilta. Se on niin selvästi ihmisvaikutteisten seutujen laji, että on epäilty, lukeutuuko se lainkaan alkuperäisten luonnonkasviemme joukkoon.

Niittykasvillisuuden seassa kasvava heinätähtimö erottuu ennen muuta hyvin runsaskukkaisen kukintonsa vuoksi. Vaikka yksittäinen kukka on auki vain kolmisen vuorokautta, uusia syntyy pitkin kesää aina alkusyksyyn saakka. Kukassa näyttäisi olevan kymmenen terälehteä. Niitä on kuitenkin vain viisi, sillä jokainen niistä on lähes tyveen saakka kaksiliuskainen. Heinätähtimö saattaa jopa talvehtia kukkivana. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Huopaohdake (Cirsium helenioides)

Huopaohdakkeeseen on kautta aikojen suhtauduttu Suomessa suopeammin kuin piikkisempiin sukulaisiinsa, jotka ovat Raamatussakin tuhon, sekasorron ja pahuuden vertauskuvia. Huopaohdake onkin ohdakkeeksi harvinaisen säyseä: lehtien pikkuruisten piikkien kärjet ovat lyhyitä, hentoja ja pehmeitä. Nämä eivät riitä suojaamaan sitä isoilta kasvinsyöjänisäkkäiltä, joista esimerkiksi hirvi syö huopaohdaketta hyvällä ruokahalulla.

Huopaohdakkeen näkökulmasta vain mettä ravintonaan käyttävät perhosaikuiset ovat kiinnostavia. Huomattavan näyttävillä mykeröillään huopaohdake houkuttelee niitä ja muitakin pölyttäjiä kuljettamaan siitepölyään.
Myös ihmisen huomio kiinnittyy huopaohdaketta katsellessa ensimmäiseksi suuriin mykeröihin, joiden mukaan sitä on nimitetty partapensseliheinäksi ja tervasudiksi. Nykynimensä laji on saanut alapinnaltaan valkohuopaisten lehtien mukaan.


Kuvaaja:Emmi Salonen

Mesiangervo (Filipendula ulmaria)

vastaa kellanvalkoisella kuohuvalla kukinnallaan olennaisesti Suomen keskikesän kukkaloistosta. Kasvin varttuminen kukkimisikään kestää jopa 9–10 vuotta, mutta kukinta on sitäkin näyttävämpi. Lämpiminä kesäpäivinä kukinnon tympeän imelä, hieman vaniljamainen tuoksu houkuttelee pilvittäin pölyttäjähyönteisiä. Kukissa ei ole mettä, vaan pölyttäjät saavat palkinnokseen siitepölyä, joka leviää kukasta toiseen myös tuulen mukana.

Mesiangervon aromikkaita kukkia on käytetty viinin, oluen, sahdin ja siman mausteena. Maljakkoon leikattuna kukkien voimakas tuoksu täyttää koko huoneen. Ennen vanhaan mesiangervon kukkia jopa ripoteltiin lattioille ennen pitoja: juhlijoiden jaloissa murskaantuvista kukista nouseva tuoksu peitti mahdolliset henkilökohtaisen hygienian puutteet ja muutkin epämiellyttävä hajut. Mesiangervoa on käytetty rohdoksi monenlaisiin vaivoihin. Vuonna 1839 saksalaiset kemistit tunnistivat lehdistä uuden kemikaalin, spireahapon. Samantyyppinen aine löytyi myös pajujen lehdistä ja salisyylihappo tuli tunnetuksi päänsärkylääke Aspiriinista. Myöhemmin todettiin, että angervojen spireahappo asetyyliryhmällä lisättynä ei ollut lääkevaikutuksiltaan huonompi, mutta sivuvaikutuksiltaan vähäisempi. Tehoaineidensa takia mesiangervon kukista valmistettua teetä on syytä käyttää hyvin varoen jos lainkaan omin päin ja lehtiäkin annostella vain pieninä määrinä yrttiteesekoituksiin.  


Kuvaaja:Emmi Salonen

Kurjenjalka (Comarum palustre)

Kurjenjalan suomalainen nimi luonnehtii harvinaisen osuvasti sekä kantajansa linnun jalanjäljen muotoisia varsilehtiä että vetisiä kasvupaikkoja. Kurjenjalan ominta ympäristöä ovat erilaiset kosteikot, joilla kurjetkin tunnetusti viihtyvät. Kasvi kurottaa usein versonsa rannalta veden päälle ja valtaa sieltä uutta kasvutilaa. Puolittain kelluvat juurakkolautat leviävät yhä laajemmalle, vangiten rannan puolelta valuvan mudan, liejun ja karikkeen haaviinsa. Kurjenjalan juurakkolautat kantavat jopa ihmisen painon petollisen hyllyvällä, upottavalla ja suokaasun hajuisella alustalla.

Omalaatuisen ulkonäkönsä takia kurjenjalka on ainakin kukkivana helppo tunnistaa. Suomen kansakin on tuntenut kasvin hyvin, mistä kertovat sen monet kansanomaiset nimet. Kurjenjalka on yksi niitä kasvikunnan omalaatuisia edustajia, joita varten on jouduttu perustamaan oma pikkusukunsa: aikaisemmin hanhikkien (Potentilla) suureen sukuun kurjenhanhikki-nimellä viety kurjenjalka luokitellaan nykyisin erilliseen Comarum -sukuunsa. Kurjenjalan kukkapohjuksesta kehittyy kukinnan jälkeen hieman hohkaiseksi paisuva kelluke pähkylöille. Vielä ilmeisempiä erottavia tuntomerkkejä ovat kurjenjalan tummanpunaiset ja hanhikkien keltaiset kukat. Kurjenjalan ruskeanpunaisia verholehtiä erehtyy helposti luulemaan terälehdiksi – oikeat terälehdet ovat paljon pienemmät, kapeammat ja mustanpunaiset. 


Kuvaaja:Emmi Salonen

Ojakellukka (Geum rivale)

Nuokkuvat, isot ja punaruskeat kukat tekevät ojakellukasta näkyvän ja helposti tunnistettavan kasvin. Kansanomaisten nimien suuresta määrästä päätellen se on ollut suomalaisille tuttu kautta aikojen. Kukissa alati hyörivät mehiläiset ja kimalaiset ovat saaneet rahvaan omistamaan kasvin useimmiten näille pistiäisille – tai ampiaiselle, joka ei kuitenkaan kuulu lajin pölyttäjiin.

Kukkien nöyrän nuokkuvaan asentoon tai kellomaiseen muotoon liittyvät nimitykset ovat olleet ihan salonkikelpoisia, mutta ei kansa ole turhaan kierrellyt ojakellukkaa nimitellessään: kaiketi lajin nuokkuvissa kukissa tai pallomaisissa hedelmystöissä on nähty tiettyä yhdennäköisyyttä pässin jalkovälin killuttimiin ja näistä juurevista nimistä sitten siistittiin lajin nykyiselleen vakiintunut nimi kellukka.
Ojakellukka kasvaa alkuperäisenä luonnonkasvina lähes koko Suomessa Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Yleinen se on kuitenkin vain maan eteläpuoliskolla, suunnilleen Perämeren pohjukan tasalle saakka.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Rantatädyke (Veronica longifolia)

Rantatädyke on isokokoinen, lähes metrin pituinen laji ja kukkiessaan komea näky: liki kolmannes kasvin varresta voi olla tähkämäistä kukkaterttua. Ei ihme, että pitkään kukkiva kasvi on suosittu myös puutarhan koristuksena. Laji on myös suotuisa hyönteiskasvi ja kiinnostaa etenkin mehiläisiä ja kukkakärpäsiä, mutta myös päiväperhosia. Luonnossa se viihtyy nimensä mukaisesti rantamailla: kivisillä ja soraisilla rannoilla, rantapensaikoissa, joskus myös tulvamailla niin sisävesien kuin merenkin äärellä.

Etenkin Pohjois-Suomessa se saattaa toisinaan esiintyä kaukanakin lähimmästä rannasta sopivassa kallionraossa tai niityllä. Nämä esiintymät lienevät muistoja ajalta, jolloin vedenpinta lainehti nykyvesistöä korkeammalla. 


Kuvajaa: Emmi Salonen

Metsäruusu (Rosa majalis)

Metsäruusu on pysty, juurivesoja muodostava pensas. Varsissa on tiheässä neulamaisia, ohuita piikkejä ja harvakseltaan käyriä piikkejä. Metsäruusu voi kasvaa myös kuivilla paikoilla, jolloin se jää varpumaisen matalaksi, mutta saattaa silti kukkia runsaasti. Myöskään maalajilla ei ole kovin suurta merkitystä lajin viihtymiseen. Lähes samannäköisen karjalanruusun (R. acicularis) erottaa metsäruususta mm. nystykarvaisista kukkaperistä ja neulamaisista piikeistä, joiden seassa ei ole käyriä, tukevia piikkejä kuten metsäruusulla.

Ruusut ovat isokukkaisia, piikkisiä pensaita. Niiden lehdet ovat päätölehdykkäisiä. Varsinaiset hedelmät ovat pähkylöitä, jotka eivät kuitenkaan ole näkyvissä, vaan voimakkaasti laajentuneen kukkapohjuksen ympäröimiä. Muodostunutta kokonaisuutta nimitetään kiulukaksi ja yleensä se ymmärretään ruusun hedelmäksi. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kissankello (Campanula rotundifolia)

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: sinisissä kellokukissa on nähty milloin minkäkin eläimen kello tai hattu, kissan lisäksi ainakin harakan, koiran, kurjen, lampaan, lehmän, pääskysen, poron ja variksen. Kissankello on lempinimensä ansainnut, paitsi kauneudellaan, myös yleisyydellään ja laajalla levinneisyydellään.

Vaikka kissankello on lajilleen helposti tunnistettavissa, se on meilläkin erilaistunut ainakin viideksi eri alalajiksi tai roduksi, jotka eroavat toisistaan lähinnä koon, kasvupaikan, kukkien määrän ja kukinnon haaraisuuden perusteella. Helpoiten tunnistettavilla pohjoisimmilla kissankelloillamme on yksi ainut kukka: Käsivarren Lapissa kasvaa tunturikissankello (ssp. groenlandica) ja Inarin Lapissa lapinkissankello (ssp. gieseckiana). Yleisin alalajeista on ihmisen mukana maamme niityille ja pientareille saapunut niittykissankello (ssp. rotundifolia). Lisäksi Pohjois-Suomen niityillä ja joenvarsilla kasvaa alkuperäinen pohjankissankello, Etelä-Suomen kallionjyrkänteillä ja harjuilla metsäkissankello. Kissankellosta, kuten useista muistakin kellolajeista, tunnetaan myös valkokukkaisia muotoja. Kissankello on Keski-Pohjanmaan maakuntakukka. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Puna-apila (Trifolium pratense)

on maailman tärkeimpiä rehukasveja ja timotein ohella myös kotoisten kylvönurmiemme tärkein laji. Se on ravintoainekoostumukseltaan erinomaista rehua karjalle, mutta sopii ennakkoluulottoman ihmisenkin syötäväksi. Nuoria, kukkimattomien kasvien lehtiä voi sekoittaa salaatteihin, keittoihin ja muhennoksiin, tosin ainakin aluksi kannattaa pitäytyä pienissä määrissä, sillä luonnonkasvien voimakas maku vaatii totuttelua.

Nuorista kukista saa hauduttamalla hyvää teetä, kunhan sekoittaa sen muihin kasveihin tai nauttii laimeana. Onpa puna-apilalla ollut rohdoskäyttöäkin: apilankukkateen on todettu vaikuttavat limaa irrottavasti, virtsaneritystä lisäävästi, tulehduksia estävästi ja antiseptisesti. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Hiirenvirna (Vicia cracca)

on tutuimpia hernekasvejamme ja yksi kaikkein yleisimmistä niittyjen lajeista. Alkuperäisenä se on kasvanut meillä ainakin merenrannoilla, kenties myös suurten vesistöjen varsilla. Merenrantamuoto erottuu ihmisen vaikutuspiirissä viihtyvistä sukulaisistaan usein helposti tiheämmästä karvoituksesta ja eloisamman värisistä kukistaan.

Hiirenvirnan rento varsi kiipeilee kohti valoa muuhun kasvillisuuteen nojaillen ja tukeutuen. Varren kannattelussa auttavat lehtien päässä olevat kärhet, keskisuonista muodostuneet tarttumaelimet. Kun ne aistivat kiinteän pinnan, kasvu kosketuskohdassa pysähtyy, mutta kiihtyy vastakkaisella sivulla. Näin kärhi ensin käyristyy ja lopulta kiertyy kohteen ympärille. Tämän tuen varassa virna kurottaa yhä ylöspäin kilpailemaan auringonvalosta. Kiipeilytaidon ansiosta sen ei tarvitse käyttää ravinteita ja energiaa paksumman varren kasvattamiseen. Hiirenvirna tukeutuu lisäksi maarönsyihinsä, jotka sitovat kasvuston maaperään laajalle alueelle. Tuloksena on vihreä sekamelska, josta nousevat esiin violetit kukkatertut. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Niittyleinikki (Ranunculus acris)

on klassinen peruskoulun oppikirjojen esimerkkikasvi ja siksi monille tuttu jo lapsuudesta. Se on kuitenkin hyvin monimuotoinen laji, joka on laajan levinneisyysalueensa eri osissa kehittynyt erilaisiksi alalajeiksi. Eteläinen alalaji, piennarniittyleinikki (ssp. acris) vastaa useimpien mielikuvaa luontoretkiltä tutusta niittyleinikistä. Sen alkuperäisiä kasvupaikkoja maassamme ovat merenrantaniittyjen yläosat ja multavat jokivarsiniityt.

Maatalousympäristössä se on laidunniittyjen peruslajistoa, sillä karja ei yleensä kajoa myrkylliseen kasviin. Laji on myös ihmiselle epäterveellinen.
Maamme pohjoisiinkin kolkkiin riittää omat kolme niittyleinikkityyppiään, jotka nykyisin luokitellaan lapinniittyleinikin (idänniittyleinikin, ssp. borealis) muunnoksiksi. Siperian taigan idänniittyleinikki (var. borealis), joka ulottaa levinneisyysalueensa Lapin ja Kuusamon joenvarsiniityille ja jokitörmille, näyttää tylppine lehdyköineen ja vähine kukkineen eteläsuomalaisen silmään jo hiukan oudolta, samoin kuin tiheästi ruskeahkokarvainen villaniittyleinikki (var. villosus). Lapin tuntureilla kasvavaa matalaa, tanakkaa ja yleensä yksikukkaista tunturiniittyleinikkiä (var. pumilus) ei lapinkävijä enää hevin yhdistä kookkaisiin ja runsashaaraisiin eteläisiin serkkuihinsa. 

Uhanalaiset ja harvinaiset:


Kuvaaja: Emmi Salonen

Laaksoarho (Moehringia laterifolia)

Kiikelin rantalehdosta löytyi jo ennalta tunnettu laaksoarhon (Moehringia laterifolia) esiintymä. Laaksoarho on Euroopan Unionin luontodirektiivilaji, joka vaatii tiukkaa suojelua ja on valtakunnallisesti rauhoitettu kasvilaji. Laaksoarho esiintyy maan pohjoisosissa jokien rannoilla ja rantametsissä. Kiikelin kasvikartoituksessa (2016) löydetty laaksoarhoesiintymä oli laaja, sisältäen useita tuhansia versoja. Laaksoarhon varret ovat vähäkarvaiset ja hentoiset, kuin heinät. Kukkia laaksoarholla on vain vähän, ne ovat valkoiset ja viisilehtiset.

 Kukintajaksonsa ulkopuolella laaksoarho on todella vaikea havaita muun kasvillisuuden seasta. Se kukkii Suomessa heinä-elokuussa. Hedelmä on kuusiliuskaisesti aukeava kota. Siemenet ovat ruskeita ja niissä on pieni valkoinen rasvalisäke. Maavarsien avulla laaksoarho muodostaa harvahkoja kasvustoja. 

 


Kuvaaja: Pentti Korpela

Ruijanesikko (Primula nutans)

Ruijanesikon esiintymät maassamme ovat rajoittuneet Perämeren rannikkoalueelle. Lajin lähimmät kasvupaikat maamme rajojen tuolla puolen ovat Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla. Samanlainen eriskummallinen levinneisyys on kymmenkunnalla muullakin vesi- ja rantakasvilla. Jääkauden jälkeen suuri osa Suomea oli veden peitossa ja hetken aikaa silloisen Perämeren ja Vienanmeren välillä vallitsi vesiyhteys tai ainakin maakannas oli hyvin kapea. Tuolloin Perämeren puolelle levinneet kasvit joutuivat sittemmin maankohoamisen seurauksena eroon sukulaisistaan ja lähtivät kehittymään omaan suuntaansa – meikäläiset ruijanesikotkin luetaan omaan rotuunsa.

Ruijanesikon sievät violetit kukat koristavat aika ajoin meriveden alle jääviä merenrantaniittyjä. Itämerellä ei esiinny mainittavaa vuorovesi-ilmiötä, mutta ilmanpaineen erot ja tuulet aiheuttavat lyhytaikaisia ja epäsäännöllisiä vaihteluja merenpinnan tasossa. Etenkin voimakkaat ja pitkään jatkuvat etelätuulet saavat veden tulvimaan Perämeren rannoille. Ruijanesikko on monien muiden pienten rantaniittykasvien tavoin harvinaistunut viime vuosikymmeninä. 

Ruijanesikko vaatii somerikkoisen rannan, joka rehevöitymisen seurauksena usein liettyy sille kelpaamattomaksi (T. Karplund, 2017).

Suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata)

on vaarantunut ja rauhoitettu laji Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakuntien eteläpuolella. Punakämmekkä on useimmiten melko helppo tunnistaa lajilleen, mutta joukon sisältä löytyy monenlaista kirjavuutta. Selvimmin erottuva muoto on veripunakämmekkä, jonka tie kasvitieteen piirissä on ollut mutkainen: milloin sitä on pidetty itsenäisenä lajina, milloin taas todettu lukeutuvan punakämmekän laajaan muunteluun.

Nykyisin suopuna- ja veripunakämmekkä katsotaan alalajeiksi, mutta ei nykyluokittelukaan ole täysin vastaansanomaton. Punakämmekkä on mitä ilmeisimmin nuori ja kehittyvä laji, jonka eri muodot ovat aktiivisesti lajiutumassa toisistaan: myöhemmin ne joko eriytyvät selvästi tai erot tasoittuvat. Toistaiseksi eri värimuodot eivät ole geneettisesti erilaistuneita, eikä niiden välillä ole lisääntymisesteitä. Ihminen on kuitenkin punakämmekän elinympäristöjä hävittämällä muodostumassa evoluutiotekijäksi: harvat siellä täällä kasvavat populaatiot saattavat lopulta olla niin kaukana toisistaan, etteivät voi enää lisääntyä keskenään, vaan alkavat kehittyä omiin suuntiinsa. 

Lähde: Luontoportti, 2017