Luontotyypit

 

Rantaniitty

Kiikelin nokan itäpuolella oleva niitty on avointa rantaluhtaa. Korkea järvikorte (Phragmites australis) kasvaa paikallisina kasvustoina, eikä se ole vallannut laajaa alaa matalammalta niittykasvillisuudelta. Rantaniityn alimmissa osissa, vesirajassa on kapea kaistale luikkaniittyä (Eleocharis palustris), joka muuttuu ylempänä sara- ja järvikorteluhdaksi (Carex aquatilis, Carex acuta. Equisetum fluviatile). Saraluhdalla kasvaa myös ruohoja, muun muassa myrkkykeisoa (Cicuta virosa). Rantaluhdan yläosat ovat kastikkaniittyä (Calamagrostis purpurea, C. canescens), jonka pohjakerroksessa sirppisammalia (Warnstorfia spp.). Pohjakerros on paikoitellen aukkoinen ja siinä on veden muovaamia kuoppia. Kastikkaluhdalla kasvaa runsaasti myös ruohoja kuten kurjenjalkaa (Pontetilla palustris), rantanätkelmää (Lathyrus palustris), suohorsmaa (Epilobium palustre) ja terttualpia (Lysimachia vulgaris). Niityn ylimmissä osissa on pensasvyöhyke, jossa esiintyy suomyrttiä (Myrica gale), halavaa (Salix pentandra) ja  kiiltopajua (Salix phylicifolia).

Rantaniityn luhtaiset osat ovat selkeästi nähtävillä vain Kiikelin nokan idänpuoleisella loivalla niittyalueella. Kiikelin nokan rannat ovat kivisiä ja jyrkkiä, ja rantaniitty jää kapeaksi ja vyöhykkeettömäksi. Monin paikoin on kuitenkin lajirikkaita, kukkivia niittyalueita, joissa kasvaa muun muassa rantatädykettä (Veronica longifolia), rantakukkaa (Lythrum salicaria), rantalemmikkiä (Myosotis laxa) ja terttualpia. Lisäksi kivikkoisilla rannoilla esiintyy monia Itämeren rannoille tyypillisiä lajeja, kuten meriluikkaa (Juncus balticus), suolavihvilää (Juncus gerardii) ja pohjanlahdenlauhaa (Deschampsia bottnica), joka on Pohjanlahden alueelle kotoperäinen heinä. Niemen rannoille on levinnyt myös paljon kulttuurilajistoa, kuten valkoapilaa (Trifolium repens) ja piharatamoa (Plantago major).

Teksti: Saravesi, K. 2015. Kiikelin retkeilyalueen kasvillisuuskartoitus. Kemin kaupunki. Kuva: Emmi Salonen.

 

Rantalehto

Rantaniitty muuttuu koivuvaltaiseksi rantametsäksi, missä aluskasvillisuus on pääosin mesiangervo- tyyppistä rantalehtoa. Paikoin niityn ja metsän välissä on kapea, maankohoamisrannikon metsille tyypillinen leppävyöhyke (harmaaleppä, Alnus incana). Rantametsässä kasvaa hieskoivun (Betula pubescens) ohella runsaasti eri-ikäistä lehtipuustoa, kuten raitaa (Salix caprea), tuomea (Prunus padus) ja pihlajaa (Sorbus aucuparia). Rantametsän lahopuu on osoittautunut tärkeäksi elinympäristöksi esimerkiksi kääväkässienille, joiden lajisto voi olla huomattavan rikas myös nuorissa rantametsissä.

Rantalehdossa on avoimia niittymäisiä osia, joissa mesiangervon (Filipendula ulmaria) ohella kasvaa suuria heiniä ja ruohoja kuten tesmaa (Milium effusum), ranta-alpia (Lysimachia vulgaris), huopaohdaketta (Cirsium helenioides), karhunputkea (Angelica sylvestris), keltaängelmää (Thalictrum flavum) ja maitohorsmaa (Epilobium angustifolium). Rantalehdon länsiosia halkoo matalat ja vanhat ojat.

Teksti: Saravesi, K. 2015. Kiikelin retkeilyalueen kasvillisuuskartoitus. Kemin kaupunki. Kuva: Emmi Salonen.

 

Lehto

Kiikelin korkeimpia kohtia peittää runsaslajinen lehto, joka on pääosin tuoretta metsäkurjenpolvi-käenkaali-oravanmarjatyyppiä. Puusto on kuusivaltaista (Picea abies), mutta seassa on runsaasti järeitä hieskoivuja sekä haapaa (Populus tremula), pihlajaa ja raitaa. Pensaskerroksessa on yleisesti punaherukkaa (Ribes rubrum), katajaa (Juniperus communis) ja lehtipuiden taimia. Lehtokasvillisuus vaihtelee mosaiikkimaisesti: lehdon varjoisissa, sulkeutuneissa osissa kasvillisuus on harvaa ja matalakasvuista, kun taas avoimemmilla alueilla on runsaasti ruohoja. Tyypillisiä kasveja lehdon puustoisissa osissa ovat oravanmarja (Maianthemum bifolium), käenkaali (Oxalis acetosella), lillukka (Rubus saxatilis), sudenmarja (Paris quadrifolia), kielo (Convallaria majalis), tähtitalvikki (Moneses uniflora) ja pohjalla kerros-, seinä- ja metsäliekosammal (Hylocomium splendes, Pleurozium schreberi, Rhytidiadelphus triquetrus).

Lehdossa on useita avoimia ja runsasruohoisia niittyalueita, joista ainakin osaa on todennäköisesti laidunnettu. Erityisesti Kiikelin nokan eteläpäässä on runsaslajisia niittyalueita, joilla kasvaa muun muassa metsäkurjenpolvea (Geranium sylvaticum), tesmaa (Milium effusum), ahomansikkaa (Fragaria vesca), aho-orvokkia (Viola canina), nurmitatarta (Bistorta vivipara), siankärsämöä (Achillea millefolium), tuppisaraa (Carex vaginata) ja niittyliekosammalta (Fhytidiadelphus squarrosus).

Erityisen kiinnostava niittyalue sijaitsee Kiikelin nokan länsiosassa kulkevan polun (Kiikelin kierros) ympäristössä, ulottuen nokan laavulta lähes polun ja tien (Kemiyhtiöntie) yhtymäkohtaan saakka. Niityllä kasvaa muun muassa pulskaneilikkaa (Dianthus suberbus), metsäruusua (Rosa majalis), tuoksusimaketta (Anthoxanthum odoratum), pikkulaukkua (Rhinanthus minor), paimenmataraa (Galium boreale) ja katajaa (Juniperus communis). Polun varren niityn merenpuoleisella osalla esiintyy enimmäkseen tiheänä kasvustona suuria ruohoja, kuten mesiangervoa (Filipendula ulmaria), keltaängelmää (Thalictrum flavum), maitohorsmaa (Epilobium angustifolium) ja kastikoita (Calamagrostis spp.).

Teksti: Saravesi, K. 2015. Kiikelin retkeilyalueen kasvillisuuskartoitus. Kemin kaupunki. Kuva: Emmi Salonen

Kiikelin kasvillisuusprofiilin läpileikkaus, Peter Brusila.

Sukkessio

Sukkessiolla tarkoitetaan tavallisesti ajan myötä tapahtuvia lajistollisia muutoksia.
Esimerkiksi metsän sukkessiossa kasvipeite, ennenkaikkea puusto, muuttaa itse kehittyessään paikan kosteus-, varjoisuus- ja ravinneoloja sekä kangasturpeen paksuutta. Aikaa myöten alkuperäiset valoisan ja ehkä paikallisilmastoltaan äärevän kasvupaikan pioneerilajit häviävät tai käyvät vähiin, mutta uusia lajeja tulee tilalle. Esimerkkinä palo- tai hakkuualueenalueen metsittyminen tai rannan soistuminen ovat sukkessioita.

Monet suot syntyvät ilmeisesti ainakin Pohjanlahden rannikolla jo maan noustessa merestä (siis ilman metsävaihetta). Tätä on usein kutsuttu primaarisukkessioksi. Yleistämällä primaarisukkessioon voidaan lukea myös rannan kasvittuminen niityksi maannousun johdosta, ja ehkäpä myös ensimmäinen metsävaihe. Rajanveto primaari- ja sekundaarisukkession välillä ei kuitenkaan ole helppoa.
Yleensä ensimmäiset sukkessiovaiheet ovat nopeita, sitten muutokset hidastuvat, kunnes lopulta saavutetaan niin sanottu. kliimaksi, jossa muutokset ovat hitaita. Kliimaksiyhteisö on pitkäikäinen, mutta muuttuu sekin vähitellen. Sarjan loppupäässä, metsätyypin muuttuessa toiseksi, ovat muutokset todella hitaita: viimeisiä muutoksia tyypistä toiseksi tuskin havaitsee alusta loppuun yhden ihmissukupolven aikana.

Lähde: Havas, P. 2001. Pohjoinen Luontomme