Puusto

Kiikelin alue on puustoltaan monipuolinen. Kuusen lisäksi alueella on runsaasti lehtipuustoa, järeitä hieskoivuja sekä raitaa, haapaa ja tuomea, jotka ovat merkittäviä puulajeja metsien monimuotoisuudelle.

Elävän puuston ohella alueella on runsaasti lajistoltaan ja järeysasteeltaan monipuolista pysty- ja maalahopuuta, mikä edelleen lisää alueen luontoarvoja. Kotimaisten puiden lisäksi alueelle on vuosien saatossa levinnyt ja todennäköisesti istutettu ulkomaisia puulajeja. Kiikelin länsiosan kuusikossa kasvaa 20-30 siperianpihtaa (Abies sibirica), jotka lienee istutettu paikalle sahateollisuuden kukoistusaikaan 1950-1960-luvuilla. Pihtakuuset kasvavat sekapuustona metsäkuusten seassa ja ovat myös lisääntyneet siementaimina. Tasainen, harmaa runko, jossa on pullistuneita pihkarakkuloita erottaa pihtakuuset tavallisista kuusista. Pihtakuusikon reunalla kasvaa myös nuori vaahtera. Näitä puita voi havaita kulkiessaan Kiikelin kierroksella.

Kiikelin lehdon keskellä, Snellmannin luontopolun varressa kasvaa useita suuria sembramäntyjä (Pinus cembra) ja siperianlehtikuusia (Larix sibirica). Sembramännyt ovat levinneet eläinten mukana ja muutamia siementaimia löytyy laajalta alueelta lehdosta ja rantalehdosta. Kiikelin laavulle johtavan ulkoilureitin varressa kasvaa myös järeä, ympärysmitaltaan kahden metrin kokoinen poppeli (Populus sp.).

 

Teksti: Saravesi, K. 2016. Kiikelin retkeilyalueen kasvillisuuskartoitus. Kemin kaupunki.


Kuvaaja: Emmi Salonen

Mänty eli metsämänty (Pinus sylvestris)

on mäntyjen (Pinus) sukuun kuuluva havupuu, joka kasvaa luonnonvaraisena Euraasiassa.
Männystä käytettyjä nimityksiä suomen kielessä ovat myös länsimurteissa käytetty honka ja itämurteissa käytetty petäjä. Honka tarkoitti vanhan kansan kielessä tarkemmin vanhaa pystyyn kuivunutta mäntyä ja petäjä suureksi kasvanutta mäntyä.

Mänty on ikivihreä puu, jonka neulaset pysyvät puussa yleensä 3–5 vuotta. Vanhin neulasvuosikerta varisee pois puusta syksyisin.
Mänty kasvaa tavallisesti noin 15-30 metriä korkeaksi, harvoin kuitenkaan aivan 40-metriseksi. Karuilla seuduilla se jää usein huomattavasti matalammaksi. Nämä puut elävät tavallisesti 200–300-vuotiaaksi, mutta yli 600-vuotiaitakin yksilöitä tunnetaan. 
Suomen tiettävästi vanhin mänty on iältään noin 780 vuotta.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Hieskoivu (Betula pubescens)

on hyvin monimuotoinen puu. Sen nuoret vuosikasvaimet ovat karvaisia ja sileitä – eivät kaljuja ja hartsinystyisiä kuten rauduskoivulla (B. pendula). Lehden laita on vain kertaalleen sahalaitainen – ei rauduskoivun tapaan toissahalaitainen. Hieskoivu tulee lehteen yleensä rauduskoivua myöhemmin ja sen lehdet karisevat aikaisemmin, eli hieskoivun kasvukausi on rauduskoivua lyhyempi. Hieskoivu ei ole rauduskoivun lailla ehdoton valokasvi ja se menestyy myös märillä ja tulvaisilla kasvupaikoilla. Hieskoivu onkin rauduskoivua yleisempi.

Lehtiä voidaan käyttää teenä ja rohtona ja mahlaa kevätväsymystä poistavana juomana. Ja ennen juhannusta (koulukunnasta riippuen) poimituista oksista voi pakastaa tai kuivattaa saunavihtoja koko talven käyttöön – näin ainakin pohjoisimmassa Suomessa, jossa suositumpana vihta-aineksena pidettyä rauduskoivua ei esiinny. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Pihlaja (Sorbus Aucuparia)

kasvaa melkein missä vaan, mutta jää pieneksi kuivilla ja laihoilla mailla. Aukeilla paikoilla pihlaja kasvaa leveäksi, monirunkoiseksi puuksi, mutta metsässä kasvaessaan jää usein toisten puitten varjoon. pihlaja on tyypillinen hyönteispölytteinen kasvi. Sen voimakastuoksuiset kukat houkuttelevat runsaasti pölyttäjiä kuten kärpäsiä, perhosia, kovakuoriaisia ja mehiläisiä. Siementen kypsyttyä tulevat linnut, mm. tilhet, rastaat, punarinnat ja punatulkut, jotka syövät marjoja ja samalla toimivat siementen levittäjinä. 

Pihlajanmarjojen happamuus vaihtelee suuresti puittain, ja jos ketulta kysyy, niin happamia ovat. Ainakin, jos Aisopoksen satua on uskominen. Monet linnut, erityisesti tilhet ovat aivan eri mieltä. Marjoista voidaan valmistaa mm. hyytelöä ja niitä voi säilöä kuivaamalla. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Tuomi (Prunus padus)

Tuomet, kirsikat, persikat, mantelit ja luumut kuuluvat kaikki samaan Prunus sukuun, jossa lajeja on lähes 200. Varhain lehtiin puhkeava ja alkukesästä upeasti kukkiva tuomi on maaperän suhteen vaatelias pensas tai monirunkoinen puu, joka viihtyy myös varjossa. Niukassa valossa se tosin kukkii vähemmän ja muodostaa usein tiheitä, riippuvaoksaisia kasvustoja. 

Voimakastuoksuiset kukat houkuttelevat hyönteisiä kukkiin, etenkin kärpäsiä ja mehiläisiä. Tuomen puu ja kuori sisältävät myrkyllisiä glykosidia, joka hajoaa karvasmanteliöljyksi ja sinihapoksi. Siitä tulee tuomen voimakas haju ja maku, joka on tehokas suoja eläimiä vastaan.
Tuomen mustat marjat ovat karvaan makeita. Niistä voi tehdä hyvänmakuista likööriä tai käyttää esimerkiksi villan värjäykseen, jolloin saadaan hentoa lilaa väriä. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Kuusi (Picea abies)

tulee toimeen varsin erilaisilla kasvupaikoilla, ei kuitenkaan kuivimmilla ja laihimmilla metsämailla. Varjoa sietävänä puuna se on hyvä kilpailija, koska se pystyy sinnittelemään alikasvoksena muiden metsäpuiden alla. Kuusen juurista suurin osa on lähellä maan pintaa, mistä johtuen kovissa myrskyissä kuuset kaatuvat mäntyjä herkemmin.

Kuusi tuottaa runsaasti siitepölyä, joka saattaa kasaantua paksuiksi, keltaisiksi lautoiksi järvien rannoille.
Suomen metsistä 26% on kuusivaltaisia. Meillä metsäkuusi jakautuu kahteen alalajiin, joista leveämpilatvuksinen nimilaji euroopankuusi (ssp. abies) vallitsee Etelä-Suomessa ja erittäin kapealatvuksinen siperiankuusi (ssp. obovata) Pohjois-Suomessa. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Vaahtera (Acer platanoides)

on vaatelias, erityisesti kuivahkojen lehtojen jalopuu, joka taimena sietää hyvin varjoa, mutta vaatii myöhemmin paljon valoa. Se ei siedä soistuvaa kasvualustaa ja on talvella altis paleltumaan. Vaahtera kukkii lehtien puhjetessa tai vähän ennen ja on sekä tuuli- että hyönteispölytteinen. Vaahtera on aluksi nopeakasvuinen. Siitä kehittyy luonnostaan kaunismuotoinen, tiheä- ja pyöreälatvuksinen puu. Vaahtera on myös helposti villiintyvä, sillä suotuisilla kasvupaikoilla se siementää ja taimettuu runsaasti.

Varhaisimmat vaahterafossiilit ovat olleet peräisin varhaisemmalta liitukaudelta. Suomeen vaahtera levisi jääkauden jälkeisellä lämpökaudella, noin 6.000 vuotta sitten, lounaasta ja kaakosta.
Vaahterat ovat yleisesti käytettyjä koriste- ja puistopuita. Myös erilaisia punalehtisiä lajikkeita on tarjolla. Vaahteran puuaines on kellanvalkeaa tai hieman punertavaa ja melko kovaa. Puuta on helppo kiillottaa ja siksi se on arvokasta mm. soitinten ja huonekalujen rakennusaineena. 


Kuva: Emmi Salonen

Haapa (Populus tremula)

tunnetaan havisevista lehdistään. Lehtien havina heikollakin tuulella johtuu pitkien, litteiden lehtiruotien herkkyydestä sivuttaisliikkeille. Havinasta on haavalle hyötyä; lehden herkkä liikkuminen kiihdyttää haihtumista ja sen ansiosta myös ravinteiden ottoa. Haavan lehdet ilmestyvät suhteellisen myöhään, usein vasta kesäkuussa. Siitä huolimatta haapa on nopeakasvuinen puu, eikä se yleensä elä yli 100-vuotiaaksi. Järeäksi se kehittyy vain lehdoissa tai lehtomaisissa metsissä.

Haapa on myös pioneeripuu, joka viihtyy avoimilla paikoilla. Se on huono kilpailija ja joutuu nopeasti väistymään erityisesti havupuiden tieltä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta haapa on arvokas elinympäristö monille kasveille, eläimille ja sienille. Haavan puuaines on vaaleaa ja melko pehmeää ja se soveltuu rakentamiseen ja monenlaisten tarve-esineiden raaka-aineeksi. Haavasta on perinteisesti tehty mm. tulitikkuja, vaneria ja huonon lämmönjohto-ominaisuutensa vuoksi saunan lauteita. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Harmaaleppä (Alnus incana)

on nopeakasvuinen, mutta lyhytikäinen (50–60 vuotta). Se suosii reheväkasvuisia maita ja on hyvin lisääntymis- ja leviämiskykyinen. Kevättalvella vapautuvat siemenet leviävät veden mukana uusille kasvupaikoille. Harmaaleppä on hyvin monimuotoinen. Pohjois-Suomessa vallitseva alalaji on kuolanharmaaleppä (ssp. kolaensis). Sen eteläraja kulkee suunnilleen linjalla Oulu-Kuusamo. Etelä-Suomessa vallitseva harmaaleppä on nimilaji (ssp. incana, etelänharmaaleppä).

Lepät pudottavat lehtensä vihreinä. Niillä on varaa tehdä niin, koska niiden juurinystyröissä on typensitojasieniä, jotka tallettavat maassa olevaa ilmakehän typpeä. Vihreänä putoavat lepän lehdet ovat oivallinen typpilannoite maaperälle.
Suomessa leppävaltaisten metsien osuus on vain 0,4%.
Kuvassa myös lepänpussiäkämäpunkin aiheuttamia pussimaisia, varrellisia, punervia tai ruskeita äkämiä. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Raita (Salix caprea)

on runsas- ja tiheäoksainen puu tai iso pensas. Se kasvaa usein harvakseltaan ja yksittäin. Sen oksat ovat paksuja, melko hauraita ja kaljuja, väriltään kellanruskeita tai harmaita. Puuksi kasvaneen raidan punaruskea–harmaa kuori on halkeileva ja kaarnainen, mikä tekee lajin tunnistamisen helpoksi talvellakin. Nuoren raidan runko on sileä ja vihreä. Puumaisista pajuistamme raita on yleisin.

Raita kasvaa pensas- tai puumaisesti 6–14 metriä korkeaksi, joskus jopa kahteenkymmeneen metriin. Lehdet ovat 5–12 cm pitkiä ja 3–8 cm leveitä, eli huomattavasti leveämmät kuin useimmilla pajuilla. Raidan kuori on pitkittäisraidallinen, ja lehtien alapinnalla kasvaa nukkaa. Näiden tuntomerkkien avulla sen voi erottaa muista pajulajeista, vaikka lajit risteytyvätkin helposti.  


Kuvaaja: Emmi Salonen

Siperianlehtikuusi (Larix sibirica)

Lehtikuusia on maailmanlaajuisesti kymmenkunta lajia. Niistä siperianlehtikuusta tavataan nimensä mukaisesti Länsi-Siperiassa mutta myös Venäjän Euroopan puolella ja Koillis-Venäjällä. Se on meillä, etenkin Pohjois-Suomessa melko yleinen viljelypuu (Suomen viljellyin, ei-kotimainen puulaji).

Siperianlehtikuusi on suorarunkoinen, sen oksat ovat kohtisuoraan siirottavia–yläviistoja ja latvus on kartiomainen. Lehtikuuset kukkivat samaan aikaan lehtien ilmestymisen kanssa. Käpy jää puuhun siementen pudottamisen jälkeen. Siemenet ovat siivekkäitä, jotta ne pääsisivät levittäytymään pidemmälle. Siperianlehtikuusen kävyt ovat yleensä melko tiheinä ryhminä oksilla. 

Siperianpihta (Abies sibirica)

kasvaa yleensä 15–25 metrin pituiseksi puuksi. Latvus on pitkä, kapea ja tiheä- ja lyhythaarainen. Runko on väriltään harmaa, ja sen kuoressa on pihkarakkuloita. Nuoren rungon kuori on sileä ja vanhanakin melkein sileä. Suurin suomalainen siperianpihta on ollut yli 30 metriä korkea ja ympärysmitaltaan 230 senttimetriä. Siperianpihta kasvaa tuoreissa, runsasravinteisissa havumetsissä seka- tai valtapuuna.

Suomessa siperianpihtaa voi tavata luonnosta viljelykarkulaisena eri puolelta maata, yleisimmin Etelä-Suomesta.
Siperianpihdan puuaines on melko haurasta ja lahoamiselle altista, minkä vuoksi sitä ei kannata kasvattaa sahatavaraa ajatellen. Sellun ja paperin valmistukseen se on kelvollista. Latvus vaurioituu usein, tavallisimmin joko painavamman linnun laskeutuessa hauraaseen latvustoon, tai halla- tai lumivaurion takia. Tuloksena on usein mutkainen ja kärsinyt runko. 


Kuvaaja: Emmi Salonen

Sembramänty (Pinus cembra)

Tätä puuta alettiin viljellä Suomessa isohkojen syötävien siemenien takia 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Nyt siemenet ovat merkittävä ravinnonlähde muun muassa pähkinähakille. Tämä puu menestyy lähes kaikkialla maassamme, mutta se voi kärsiä taimivaiheessa ankarista keväthalloista ja sienitaudeista merenrannikolla. Siperiansembra kasvaa monenlaisilla paikoilla kuten kangasmetsissä, tulvalaaksoissa, kivisillä mailla ja lettorämeillä, mutta se suosii kevyesti varjoista ja hikevää kasvupaikkaa.

Semramänty voi ikääntyä jopa 300–400-vuotiaaksi ja kasvaa yli 30-metriseksi. Aluksi harmaa, vanhana harmaanruskea rungon kuori on ohutta vanhoillakin puilla.
Neulaset ovat sinertävänvihreät, noin 7–12 cm pitkät ja taipuisat neulaset kiinnittyvät viiden neulasen kimpuiksi, jotka pysyvät kiinni oksissa peräti 5–6 vuotta. Sembramännyn kävyt ovat paksun tynnyrimäiset, noi 6–13 cm pitkät eikä käpyjen siemenissä ole lenninsiipeä kuten metsämännyllä. 

Lähteet: Luontoportti, 2017.