Terhi Suomela:

Runo ja runoteos, joka on tuonut lohtua

Kootut runot
Kirjoittanut Aira Meriluoto
WSOY 1976

Lapsena, niin pienenä, etten näin matkan takaa pysty hahmottamaan ikääni, äitini lausui runoa, joka on tatuoitunut mieleeni. Silloin hän oli ihan erityisellä, herkistyneellä, ehkä romanttisellakin mielialalla. Näin äidin silmissä kauniin, hieman suruisan kimalluksen hänen lausuessaan runoa, joka kuuluu näin:

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.

Aikuisena selvisi, että runo on Aila Meriluodon Jälkeenpäin. Se löytyy mm. Aila Meriluodon teoksesta Kootut runot kuten lähes 600 hänen muuta runoaan. Ymmärrettävästi olen tämän kirjan onnellinen omistaja.

Kyseinen runo on ilmestynyt alun perin runokirjassa Lasimaalaus vuonna 1946. Jälkeenpäin-runo on tuonut minulle ihmeellisesti lohtua elämän kipeissä käännekohdissa, se on tuonut menetyksenkin keskellä uskoa rakkauteen.

 Sivun alkuun                 Takaisin