Mies istuu kivellä korkealla vaaran päällä.

Pentti Korpela

3.7.2020

Olen paljasjalkainen kemiläinen, hitaasti kypsynyt ja viiveellä viisastunut puolimatkan krouvin saavuttanut, luontoon leimautunut liikunnallinen, retkeilevä, kirjoittava, kuvaava ja videoiva retki- vaan ei retku -toimittaja. Olen sosiaalinen ja samalla yksin viihtyvä "ikisinkuksikin" leimattu mutta ei silti tuomittu heterohenkilö. Koulutuksesta mainittakoon, että valkolakki tuli aikoinaan hankittua, samoin instrumenttiasentajan paperit. Muutama vuosi kului taiteen ja seikkailukasvatuksen opintojen parissa. Olen erikoistunut retkioppaiden tekoon. Mutta olenko valmis? En, aina keskeneräinen mutta en toki keskenkasvuinen. Olen kirkkoon kuulumaton ja uskonnoton, mutta pohjimmiltani hengellisyyttä pohtiva pakana, jonka pyhättö on luonto.

Historia tulee polulla vastaan

Tänä päivänä lähiretkeily on lyömässä itseään läpi ja kotimaa tuntuu houkuttelevalta kohteelta. Siispä haluan näyttää, että jopa 18 kilometrin koko päivän kestävä rengasreittivaellus on mahdollinen Kemin alueella. Ei se mitään avaria tunturimaisemia tarjoa, mutta omalla tavallaan yllättävänkin viehättäviä ja historiallisesti mielenkiintoisia kolkkia. Niiden olemassaolosta vain harva peruskemiläinenkään tietää.

Aloitan patikan Takajärven rannalta. Täällähän on hellepäivinä varmaan kaikki lähitienoon lapset ovat uimassa ja joutsenet pesivät tekosaaressa. Ruskea metalliviitta näyttää suunnan.

Kuntopolulta koukkaan metsään ja tulen makeavesikanavan varteen. Kasvillisuus on täällä ylenpalttisen vehreää, tiheydessään jopa viidakkomaista. Kanavan varressa kulkeva polku on leveä ja hyvin käveltävä. Ensimmäinen kanava kaivettiin vuosina 1949–1950. Kun kulutus lisääntyi uuden paperitehtaan myötä, Vähä Ruonaojan uomaa syvennettiin vuosina 1958–1959. Samalla tehtiin virrantasauspatoja. Uoma tahtoi jäätyä yläpäästä talvisin pohjia myöten, joten padoilla saatiin veden pintaa nostettua.

Koska vieressä virtaa vesi, sesonkisääskiä löytyy läiskittäväksi. Ohitan kuvauksellisen puusillan, jota pitkin pääsee Kaivolan maatilalle. Juuri ennen Länkimaantien ylitystä kanavassa on pieni koski. Vesi valuu läpi suuresta tuplarummusta, josta pääsisi soutuveneelläkin läpi. Monet ovat laskeneet kanavan kumiveneellä ja kajakeilla.  

Tulen uoman mutkaan, jonka toisella puolella on joskus lainehtinut Pertajärvi. Viitoilla merkitty lyhyempi reitti erkanee kohti Pertajärven laavua.

Jatkan viitoittamattomalla tiellä kanavan varressa kohti pohjoista. Polku on sepelöity täällä. Terävän sepelin päälle pitäisi saada soraa tai kivituhkaa. Polun varressa kasvaa vadelmaa, mesimarjaa ja villipunaherukkaa. Sepeliosuuden jälkeen alan kuulla kovaa veden kuohuntaa.

Tulen ensimmäiselle settipatosillalle ja vesiputoukselle. Niitä on kanavassa viisi.

Ylitän Elijärven kaivokselle menevän tien. Samalla luonnonkanava loppuu ja alkaa kallioon louhittu kanava. Edempänä on Outokumpu Oy:n asettama muistokivi, jonka metallilaatassa lukee: Tältä kohdalta löysi sukeltaja Martti Matilainen 15.6.1959 kromimalmilohkareen, mikä johti Kemin kromikaivoksen ja Tornion jaloterästehtaan syntymiseen.

Kanava muuttuu 400 metriä pitkäksi ja 30 metriä leveäksi järveksi. Sen toisessa päässä on purkuputki. Vesi pumpataan tänne Kemijoesta. Putkensuu oli aiemmin suosittu uimapaikka, jonne pyöräiltiin kaukaakin. Alue on nykyään Kankaan kalastus- ja ulkoilupuisto. Koska kyseessä on kalastuspuisto, tänne istutetaan kesäisin pyyntikokoista kirjolohta, tai on istutettu. Nyt vesi on täysin tyven ja paikka autio. Koska keli on lämmin, riisun kamppeet ja hyppään raikkaaseen veteen lammen syvässä päässä. Taival jatkuu Sivakkavaaran/Elävän lähteen tiellä. Kun tulen lentokentän pelastustielle, suuntaan metsään korpipolulle.  

Pian näen oikealla kaksi punaista ja keltaisen vanhan puurakennuksen metsän keskellä. Tämä on Kettufarminkangas ja talojen yhteydessä on ollut aikoinaan pieni kettufarmi. Kettu-Jope oli Kemissä tunnettu farmari ja jonkin sortin erakko. Sain kuulla, että sen ajan pikkupojat pelkäsivät farmaria ja kiersivät paikan kaukaa.

Rauniot muistuttavat sodasta 

Koukkaan länteen sivutietä 300 metriä, missä on saksalaisen lentokonehallin rauniot. Hallin kuusi metriä korkea betoninen päätyseinä on vielä pystyssä. Ehjästä sokkelista voi päätellä hallin suuren koon. Suuret männyt kasvavat lattialla. Tämä alue on niin sanottua Pommikangasta. 

Karu totuus on, että Suomi taisteli jatkosodassa Natsi-Saksan rinnalla. Olen kuullut ja lukenut, että kemiläiset tulivat hyvin juttuun sakemannien kanssa, kunnes heistä tuli vihollisia, jotka piti ajaa pois maasta lyhyellä varoitusajalla. Pauli Sutelan kirjassa ”Kemissä, Peräpohjolassa ja Lapissa sotavuosina 1939–1945” kerrotaan, että Kemin lentokenttä annettiin Saksan ilmavoimien käyttöön vuosina 1941–1944. Saksalaisten tukikohta oli varustettu noin sataa pommikonetta varten. Kentän laidalle kohosi parakkikaupunki, majoitustiloja oli yli tuhannelle Luftwaffen sotilaalle. Keskimäärin Kemin lentotukikohdassa oli noin 70 lentokonetta. Parhaimmillaan Kemissä oli 50 Junkers Ju 87 -Stuka-syöksypommittajaa, 30 keskiraskasta Junkers Ju 88 -pommittajaa, 15 Junkers Ju 52 kuljetuskonetta ja Heinkel He 111- pommikoneita, Messerschmitt- hävittäjiä sekä 8 DFS 230A-liitokonetta jonka kuljetuskyky oli 8 miestä. Saksan valtio vuokrasi lautiosaarelaisilta maanomistajilta laajoja lisäalueita. Suomalaiset urakoitsijat saksalaisten sotilaiden rinnalla rakensivat kentälle yli sata rakennusta, mukaan lukien 14 lentokonehallia. 

Pommeja ja ammuksia varten rakennettiin 240 numeroitua vajaa. Suurimmat pommit painoivat 1400 kiloa. Kentän suojana oli 12 raskasta ilmantorjuntatykkiä, kaksi panssarivaunua ja moottoriajoneuvoja oli 152 kappaletta. Alueelle rakennettiin 2,5 kilometrin pituinen rautatie, jota pitkin pommit ja tarvikkeet saatiin nopeasti koneisiin. Polttoainesäiliöt upotettiin maahan. Metsää kaadettiin 26 hehtaaria ja teitä raivattiin kilometrikaupalla. Hävittäjille tehtiin metsään piilopaikat suojavalleineen ja sirpalesuojineen. Ilmatorjuntatykeille pystytettiin hirsitorneja. Naamioimissuunnitelman mukaan kenttä piti saada näyttämään suolta, koska sen ympäristössä oli paljon soita. Sorapäällysteisiä kiitoratoja oli neljä ristikkäin joka ilmansuuntaan, 1×1700 m ja 3×800 m.

Vaikka valtaosa miehistä oli rintamalla, lentokentällä hääri 650 suomalaista työntekijää. Palkat olivat sen verran hyvät että moni mies jätti Kemi-yhtiön hommat ja siirtyi töihin saksalaisille. Monta eri firmaa Helsinkiä myöten pystytti parakkeja ja toimitti puutavaraa. Kemistä pommituslentoja tehtiin mm. Muurmanskiin, Arkangeliin ja Muurmannin radalle. 

Sodan lopussa saksalaiset räjäyttivät melkein kaiken lentokentän alueelta. Ammuksia jäi maastoon suuret määrät. Niitä kemiläiset pojat räjäyttelivät vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen. Vuosien mittaan olivat monet pikkupojat menettäneet sormiaan ja saaneet erilaisia vammoja puuhatessaan löytämiensä ammusten kanssa. 

Vanha Pohjolan Sanomien lehtijuttu kertoo, että eräs 17-vuotias nuorukainen räjäytti kynttilästä tekemällään ajastimella 250 kilon lentopommin kesällä 1966 kiitoradan vieressä juuri ennen vuorokoneen tuloa. Turpeita ja sirpaleita lenteli kiitoradalle asti. Metsää kaatui hehtaarin alueelta. Nuorukainen oli kaverinsa kanssa nostanut pommin pystyyn räjäytysvalmiiksi. Poika oli henkensä kaupalla irrottanut pommista alkuperäisen sytyttimen, laittanut tilalle hylsyistä keräämäänsä ruutia, kipinäeristeen väliin ja kynttilän siihen viimeiseksi. Vain toinen kavereista jäi myöhemmin kiinni. Tarina kertoo, että kuulusteluissa armeijan pioneeri oli udellut pomminpurkuun käytettyjä menetelmiä, ilmeisesti ihan värväystarkoituksessa. Vielä vuonna 2013 Kemissä kuoli 27-vuotias mies sodanaikaisen tykinammuksen räjähtäessä autotallissa varomattoman käsittelyn seurauksena. Toinen, 24-vuotias mies selvisi räjähdyksestä hengissä saaden kranaatinsirpaleita kehoonsa.

Hallin raunioilta suunnistaan eteenpäin. Maasto on tasaista, jäkäläistä kanervakangasta nuoressa männikössä. Oikealla on pitkulainen maakumpu, joka näyttää ihmisen tekemältä. Sen alla on saksalaisten rakentama sodan aikainen sirpalesuojabunkkeri. Astun betoniseen sirpalesuojaan, joka on kooltaan 10 x 2 x 2 metriä. Bunkkerissa on hämärää, viileää ja kosteaa, aivan kuin perunakellarissa. Heti bunkkerin jälkeen polun varressa on yhdelle sotilaalle kaivettu sammaloitunut potero. Ohitan vielä vanhan parakin sokkelin. 

Polku laskeutuu hylättyyn soramonttuun ja nousee siitä ylös. Ylitän Elijärventien toistamiseen ja saavun Ristikankaalle. Tulen piikkilangalla aidatun maavallin luo. Kierrän aidan taakse, missä on auki oleva rautaportti. Menen maavallissa olevasta betonisesta oviaukosta sisäpihalle. Täällä on ollut saksalaisten käyttämä pommi- tai ruutivarasto. Betonirakennus on ympäröity noin kolme metriä korkealla maavallilla. Sen jälkeen ohitan Ristikankaan kuvauksellisen hautausmaan. Se on kierretty vihreänharmaalla puuaidalla. Tien reunassa on sodan aikainen kaivo ruostuneine pumppuineen.

Kinttupolkuja havumetsässä 

Takaniityntietä pitkin ohitan Ristikankaan vanhan maisemoidun kaatopaikan. Männikössä kulkeva hiekkatie tuo minut Rovavaaran juureen. 

Rova on Kemin korkein maastokohta (34,2 m). Rovan rakalla oli 1940-luvulla saksalaisten it-patteristo. Laelta löytyy erilaisia kivikkoon kaivettuja juoksuhautoja ja poteroita. Uskomatonta mutta totta, Rovan nyppylällä on ollut 150 metriä pitkä hiihtohissi vuonna 1987, vaikka mäen korkeuseroa oli vaivaiset 15 metriä. Poikasilla oli talvisin lumesta tehty hyppyrimäki rinteessä. Mäen laella on ollut myös kolmiomittaustorni. Sieltä on kuulemma viety kiviä Kemijoen siltapenkereeseen. Alueelta on löydetty kivikautisia hautakivilatomuksia. 

Ylitän valaistun kuntopolun ja sukellan kapealle kinttupolulle havumetsään. Ohitan yksityisen, täysin tuntemattoman luonnonsuojelualueen. Ylitän Länkimaantien toistamiseen. Patikka jatkuu kinttupolkua varjoisassa kuusikossa ja edempänä kosteassa lepikossa, missä kasvaa komea pinkki orkidea, maariankämmekkä. Ylitän sähkölinjan, jonka jälkeen tulen kallioiseen maastoon, missä on vanha louhos, Kivilonka. Kangaskorte ja tupasvilla ovat vallanneet koko Kivilongan pohjan, johon sadevesi on muodostanut matalan lammen. Täältä louhittiin kirkon sokkelikivet ja rakennusten peruskiviä Kemin Sauvosaaren puisiin rakennuksiin 1800 -luvulta 1900 -luvulle. Kalliolla pidettiin sota-aikana salaa tansseja, kun tanssiminen oli Suomessa ankarasti kielletty vuosina 1939-1948. Kivilonka on viihtyisä makkaranpaistopaikka. Täältä onkin enää lyhyt kävely Takajärven rantaan ja takaisin lähtöpisteeseen. 

Näin voi todeta, että Kemin takamaastoon kätkeytyy mielenkiintoista historiaa ja tarinoita. Facebookin Muistojeni Kemi-ryhmän perusteella voi sanoa, että monilla vanhoilla kemiläisillä olisi paljon lentokenttään ja Kivilonkaan liittyviä tarinoita kerrottavanaan, mutta ne tarinat jäävät ikävä kyllä yleensä kuulematta ja taltioimatta.

Vaellusreitin kartta.
Takaisin listaukseen