Anna Huhtilainen: Lähdetäänhän lähiostoksille?

Erityisesti vasta menneen kulutusjuhl…anteeksi, joulun, alla meitä kuluttajia muistuteltiin tuon tuosta, miten tärkeää on suosia paikallisia palveluita ja jättää eurot omaan kotikuntaan. Tiedän sivunneeni asiaa monissa blogiteksteissäni, mutta mielestäni ihan perustellusta syystä. Kukapa Kemiin tulisi ostoksille, ellemme me kuntalaiset itse etunenässä näyttäisi mallia? Toisekseen aihe nousi jälleen mieleeni siksi, että kirjoitan tätä tekstiä Pohjois-Karjalasta synnyinpaikkakunnaltani Kiteeltä käsin: eurojen valuminen muualle näkyy täälläkin. Samat ilmiöt siis toistuvat pienehköltä paikkakunnalta toiselle – etenkin vielä pienemmälle – siirryttäessä.

Tässä vaiheessa tammikuuta, kun ensimmäiset uudenvuodenlupaukset saattavat alkaa jo rikkoutua, haastan meistä jokaisen tekemään vielä yhden pienen, mutta kerrannaisvaikutuksiltaan suuren ja suhteellisen helposti pidettävän sellaisen: kannatetaan tänä vuonna mahdollisimman paljon lähiostamista. Oletko mukana? 🙂

Saako jo hieman odottaa ensi syksyn sadonkorjuumarkkinoita?

Lähiostoksilla kaupoissa tapaa tuttuja asiakaspalvelijoita, jotka parhaassa tapauksessa tietävät asiakkaan maun ja osaavat palvella sen perusteella aidon henkilökohtaisesti. Itsekin tietää, mistä mikin tuote löytyy, joten oikealle hyllylle suuntaaminen on helppoa. Toisaalta on mukava jäädä tutkiskelemaan mahdollisia uutuuksia ja yllättyä iloisesti, kun jokin kehäkolmosen tienoilla trendannut tuote löytyy myös täältä päin Suomea. Kun päästään kassalle asti, jonot eivät usein päätä huimaa – ah mitä luksusta meille (kaikkea muuta paitsi ilmaisten ämpäreiden ;)) jonottamista inhoavalle kansalle!

Kun liikkeitä ei ole tuhat ja yksi, kauppakierros on halutessa hyvin ripeästi tehty. Ellei sitten jää hiplailemaan tavaroita ja vaatteita, kun ei tarvitse ihastella kivaa paitaa pelkästään ruudulta ja tavata sen materiaalilappua pohtien, että miltä se tällainen kangas nyt mahtaakaan kädessä ja päällä tuntua. Jos äskettäin hankitun kodinkoneen kanssa tulee ongelmia ja on turvauduttava takuuseen, laitetta ei tarvitse lähetellä itse sinne ja tänne. Voi vain astua sisään ostospaikkaan ja hoitaa asiaa sieltä eteenpäin ja vieläpä chattibotin sijaan elävän asiakaspalvelijan avulla.

Kun mennään asiaan hieman syvemmälle ja puhutaan paikallisten tuottajien tuottamista tuotteista, päästään teemassa vielä seuraavalle tasolle. Lähituotteet eroavat jo ajatuksen tasolla bulkkivastaavistaan: hunaja saadaan paikallisista pörriäisistä ja käsityöt ovat takuulla uniikkeja. Lähituote on myös mukava lahjaidea, jolla ilahduttaa niin lahjan saajaa kuin paikallista tuottajaakin. Unohtamatta sitä hyvää mieltä, jonka itsellekin saa tuettuaan paikallista yrittäjyyttä ja sitä kautta palveluiden säilymistä omalla seutukunnalla.

En kuitenkaan väitä olevani puhdas pulmunen ja jättäväni itsekään kaikkia rahojani Kemiin aina paikkakunnalla ollessani. Myönnän, että vaihtelu virkistää ja nettishoppailu on joskus ihan liian helppoa kotisohvalta käsin. Jonkin huippuhuipputarjouksen bongatessani mieleni pohtii asian automaattisesti kovien arvojen eli rahapussini kantilta. Mutta toisaalta: kun tekee suurimman osan ostoksista omalta paikkakunnalta, voi hyvällä omallatunnolla joskus myös poiketa periaatteistaan ja katsoa mitä muualla on tarjolla.

”Ostamalla suomalaisia tuotteita luodaan Suomeen uusia työpaikkoja. Jos jokainen suomalainen ostaisi kympillä kuussa lisää suomalaisia tuotteita tai palveluita, syntyisi 10 000 vuosityöpaikkaa. Se on paljon.”

Näihin Suomalaisen Työn Liiton sanoihin on hyvä päättää tämä blogiteksti. Mihin paikalliseen ostokseen sinä sijoittaisit yhden kympin kuussa lisää? Lupaan itsekin pohtia tätä jo nyt ja toteuttaa, kunhan reissuiltani Kemiin palailen 🙂

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Onneksi on kirja

Ja onneksi Kemissä on edelleen kirjakauppa! Ja kirjasto. Ja kauppoja ja kirppiksiä, joista löytyy kirjoja. Myös kuuntelen kirjoja mielelläni, mutta silloin pitää tehdä samalla jotain, sillä muuten uni tulee noin viidessä minuutissa. Toisaalta juuri se on äänikirjojen hyvä puoli, että samalla voi tehdä jotain, joka ei vaadi ajattelua. Jos on oikein mielenkiintoinen kirja, suorastaan harmittaa, kun siivottavat kaapit loppuvat. Välillä kuuntelen myös ruotsinkielisiä äänikirjoja kielitaitoa elvyttääkseni. Alun joutuu yleensä kuuntelemaan useaan kertaan ennen kuin alkaa ymmärtää juonta. Olen minä kieltä oppinutkin. Tiedän esimerkiksi, että gärningsmannen on se syyllinen. E-kirjoja en juuri harrasta, sillä työpäivät kuluvat pääasiassa koneen ääressä, joten jos vielä vapaa-ajatkin lukee koneelta, kuivuu silmät päähän. Paperinen kirja on paras, siinä on sitä jotain.

Imagokirjat ovat ehdottomasti paperisia. Imagokirjat ovat niitä, jotka voi asetella huolettomasti pöydälle, josta ne näkyvät kuvassa, joka päätyy someen. Tai joita voi lukea näkyvällä paikalla kahvilassa macchiato-kupposen äärellä niin, että luo lukemisen lomassa mietiskeleviä katseita kaukaisuuteen – ehkä oivaltavasti hymähtäen. Näin lukijasta huokuu syvällisyys ja sivistyneisyys. Imagokirjoiksi luokiteltavista olen viime aikoina lukenut Hans Roslingin Faktojen maailman, kesken on Juha Hurmeen Niemi ja yöpöydän pinossa odottaa Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Imagokirjoja meille suosittelee, lainaa tai lahjoittaa jälkikasvumme ja ne ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikka ihan vaan kotisohvalla ja somettamatta.

Niin hyviä kuin imagokirjat ovatkin, niiden välissä on luettava jotain muuta. Vaikka kepeitä murhamysteerejä tyyliin Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia. Tai kotoisampia Leena Lehtolaisen Maria Kallioita. Kun on lukenut (tai katsonut) Umberto Econ Ruusun nimen, ei käytä sivujen kääntelyn avuksi enää sormien nuolaisua. Sivut voivat olla myrkytetyt, jolloin sormet ja kieli mustuvat ja ikävästi päättyy lukuhetki.

Muutama vuosi sitten sain sivistyskohtauksen ja päätin lukea Nobel-palkitun Halldór Laxnessin Salka Valkan. Se oli pitkä lukurupeama. En pysynyt juurikaan henkilöistä kärryillä. Islantilaisnimistä en aina edes erottanut henkilöiden sukupuolta, ellei sukunimiä dottireineen tai soneineen mainittu. Sinnikkäästi ja hitaasti sen kuitenkin luin loppuun ja ajattelin, että se oli lukemistani kirjoista tylsin. Mutta niin vain silloin tällöin tulee edelleenkin mieleen jotain siitä lukemaani. Se oli kuitenkin jotenkin vaikuttava ajankuvana ja muutenkin. Pitäisiköhän lukea uudelleen?

Yleensä uudelleen lukeminen käy mielessä luettuani kirjan, jossa aika hyppii tai kertojat ovelasti vaihtuvat ja tajuan vasta lopussa kokonaisuuden, kuten Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen tai Sofi Oksasen Puhdistus. Olen kuitenkin niin hidas lukemaan ja maailmassa ja jopa omassa hyllyssäni on niin paljon kiinnostavia lukemattomiakin kirjoja, että toistaiseksi en ole lukenut samaa kirjaa useampaan kertaan lastenkirjoja lukuun ottamatta.

Niemen luettuani tartun tyttäreltäni saamaani Hanya Yanagiharan Pieni elämä -kirjaan. Sivuja on 937. Kyllä minä sen tällä vuosikymmenellä lukaisen. Lukeminen kannattaa.

Ote Juha Hurmeen teoksesta Niemi


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemin kaupunkia myöhemmin Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

 

Anna Eveliina Koivunen: Kaipaamani talvi

Vuosi alkoikin tuulisella ja sateisella säällä, ihan kuin syksy olisi. Ei se meitä haitannut, kun kävimme iltalenkillä Kiikelin poluilla ja seurasin, kuinka innolla Kara oli lenkillä mukana. Kyllä ne muuttuvat maisemat lenkillä piristävät koiraakin aika paljon.
Silti ehkä vähän harmittaa, kun tämä talvi ei ole ollut yhtä lumentäyteinen. Laitan tähän vuoden 2019 talvisia kuvia, joita kävin ystävän kanssa ottamassa Kemin satamasta.
Minun kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa talvea, tämä talvi on ehkä pieni pettymys ja on jotenkin inhottavaa, kun tämä talvi on ollut aika lämmin, verrattuna viime talveen.
Tykkään pukeutua lämpimästi: paksut polviin ulottuvat villasukat, uudet toppahousut ja korvia peittävä paksu pipo. Kaipaan sitä talvea, kun kävelin ulkona posket punaisena pakkasesta ja puhelin oli niin jäässä, että se toimi viiveellä. Pientä varpaiden paleltumista ja kolminkertaista kerrospukeutumista. Se vain kuuluu talveen, eivät syysmyrskyt ja vesikelit. Missä se minun hurjankylmä talveni on?
Tänä talvena en ole käynyt kertaakaan hiihtämässä, eikä olla saatu aikaiseksi luistellakaan. Kävimme välillä tarkistamassa luistelukentän kunnon Jungossa, mutta kun olisi ollut mahdollisuus luistella, ilma ei antanut periksi.
Hiihtäminenkin on rentouttavaa, kun saa katsella maisemia ja mennä sitä tahtia, miten itse tykkää. Siltikään en hiihtänyt, harmittaa hieman. Kemissäkin on niin hyvät hiihtomahdollisuudet, jäällä ja Takajärvelläkin.
Luistelusta en itse niin pahemmin välitä, mutta Ville tykkää siitä – totta kai tykkää, kun on sitä joskus harrastanutkin. Itse joskus kauan kauan aikaa sitten harrastin hiihtoa, se taisi olla pisin harrastukseni monista.
Siitäkin pidän talvessa, että vaikka olisi hieman kylmä, hiihtäessä sitä ei tunne. Siksi melkein jokainen keli on hyvä hiihtämiselle, paitsi tietenkin kovassa tuulessa se on haastavampaa.
Tammikuun tavoite on käydä vielä jossain kuvaamassa talvisia maisemia. Vielä en ole sitä saanut aikaiseksi. Joskus sitä ei ehdi tehdä kaikkea mistä tykkää.
Jonkin verran olen kotona kuvaillut. Otin joulukuussa lemmikeistä jouluisia kuvia muistoksi, mutta ulkona en ole paljon kuvannut, kun ideat ovat olleet vähissä.
Olen käynyt paljon Kemin satamassa, Veitsiluodossa ja Sotisaaressa kuvaamassa, joten etsin uusia ideoita. Kemistä löytyy paljon kuvattavaa, mutta etsin sellaista, mikä puhuttelee minua.
Vaikka sää ei ole ollut mitä ihanin, pidin itseni kiireisenä ennen koulun alkamista. Kemistä on suhteellisen nopeaa lähteä Ouluun shoppailemaan, tällä hetkellä tietöiden vuoksi mieluummin junalla kuin autolla. Tammikuun toisena päivänä kävin äidin kanssa Oulun Ideaparkissa tarkistamassa, minkälaiset alennukset siellä on, ja kyllähän sieltä mukaan lähtivät farkut ja lämmin villapaita. Villapaitojakin minulla on jo enemmän, kuin laki sallii.
Tammikuun ensimmäisellä viikolla kaikki joulukoristeet ja kuusi lähtivät kellariin odottamaan seuraavaa joulua. Kun iski kauheat tuulenmyräkät kuun alussa, olen pääosin leikkinyt kotihiirtä.
Verhot on vaihdettu ja ostin pari uutta mattoa alennusten myllätessä. Matot löysin eteiseen ja olohuoneeseen. Kodin ilmeen vaihtaminen on aina virkistävää, ja siinäkin kuluu hyvin aikaa, jos on tylsää.

Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.

Anna Huhtilainen: Hyvää arkea myös alkaneeseen vuoteen

Hyvää alkanutta uutta vuotta ja vuosikymmentä, ihmekaupunkilaiset ja Ihmekaupungin ihmisiä seuraavat! Käsi ylös, jos olet jälleen kerran huomannut ja ehkä ääneenkin todennut ajan kuluvan huimaa vauhtia. Rohkenen veikata, etten ole täällä ainoana käsi pystyssä 🙂

2019 oli ensimmäinen kokonainen kalenterivuoteni Kemissä. Moni muualla asuva tuttuni on kysellyt, että miltä nyt tuntuu ja miten elämä on lähtenyt rullaamaan – onhan tässä kokemusta jo kokonaisesta vuodenkierrosta Kemin (ainakin viime)talven paukkupakkasineen ja huhtikuun puolelle jatkuneine hiihtokausineen, kesästä merellisine tuoksuineen sekä syksystä ruskineen. Ilolla olen vastannut, että: ”Kiitos, elämä on rullannut oikein hyvin!” Syyskuussa saamamme perheenlisäyksen takia ihan erityisen hyvin, mutta ihan noin niin kuin muutenkin.

Kulunut vuosi vahvisti edelleen käsitystäni siitä, että Kemistä löytyy kaikki mitä arkeeni tarvitsen. Tärkeimmän tukikohdan eli kivan kodin lisäksi on isompaa ruokakauppaa, kuntosalia, uimahallia, lenkkipolkua, hiihtolatua, elokuvateatteria, kirjastoa, kampaajaa, kahviloita, kulttuurielämyksiä… Mainittakoon tässä samalla myös se, että nettikauppoihinkin olen joutunut turvautumaan vain harvan kerran, mistä kuuluu kiitos kemiläisille kivijalkakauppiaille ja muille yrittäjille 🙂

Palaan jälleen siihen ajatukseen, että mitäpä muuta ihminen arjessaan oikeastaan tarvitsisikaan – saati ennättäisi tehdä töiden ja kotitöiden ohella kuin mitä meillä on Kemissä aivan käden ulottuvilla? Itselleni ei vielä kertaakaan ole tullut tylsää ainakaan siitä syystä, että paikkakunnaltamme puuttuisi jotain olennaista. Reissuunkin kun halutessaan pääsee kulkupelillä jos toisella: harvalla paikkakunnalla lentokenttäkään on näin lähellä kuin meillä ja naapurimaahankin pääsee vähintään näppärästi. Toki rajalla olen kasvanut itsekin, joskin tuolla itäisellä mistä ei ihan samalla tavalla houkuttanut lähteä hyppäämään naapurin puolelle 🙂

Jos tekemisen puute on meinannut iskeä, on kyse silloin ollut omasta mielikuvituksestani tai lähinnä sen puutteesta. Kannattaa muuten vilkaista Santerin blogitekstiin, mikäli mielit itsellesi keskitalvisia, kirjoittajaa lainatakseni outojakin huvituksia luonnonhelmassa. Kuvitanpa itsekin tämän tekstini parilla viimetalvisella otoksella Martimoaavan Keski-Penikoilta oikein tuplamuistutuksena siitä, miten hienoja retkeilymaastoja ja -maisemia aivan Kemin lähettyviltä löytyy!

Ja kuten edellisessä tekstissäni joulun alla kirjoitin: ihmiset. Ihmisillä on ollut suuri vaikutus Kemissä viihtymiseemme. Pohjoiskarjalaiseen makuun ehkä hieman hitaasti lämpeävät, mutta kun samalle aaltopituudelle päästään ja yhteinen huumori löytyy, sitä mukaa hälvenevät myös maantieteelliset erot luonteenlaadussa.

.
Näistä lähtökohdista on hyvä ponnistaa alkaneeseen vuoteen. Tuokoon 2020 mukanaan myötäisiä merituulia ihmekaupungillemme ihmisineen – kantakaamme jokainen itse kortemme kekoon! 🙂

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Keskitalven oudot huvitukset

Kun viime kirjoituksessani totesin, että kuuden viikon päästä on jo yhtä valoisaa kuin tekstin julkaisuajankohtana, niin nyt siihen ajankohtaan on enää viikko. Ja seuraavan blogitekstin aikana se hetki on jo viikkoja takana päin. Kevättä kohti mennään siis ja vauhdilla! Mutta mitä täällä voi tehdä keskitalvella?

Kemiin muuttoni jälkeen minun ylivoimaisesti suurin huvitukseni sydäntalvella on ollut mennä iltasella yksin ulos metsään istumaan, olla korostetun liikkumatta ja tuijottaa pimeää metsänreunaa. Ja sitä teen mielelläni tuntitolkulla kerrallaan. Erityisen tärkeää on olla liikkumatta, varsinkin aivan tyynellä ilmalla, joskin täytyy todeta, että päätä välillä varovasti kääntelen ja noin puolen tunnin välein vilkaisen kelloa. Lisäksi yli 10 asteen pakkasella heiluttelen varovasti varpaita lähinnä sen vuoksi, että tiedän onko niissä tuntoa jäljellä. Nautin joka minuutista enkä millään malttaisi lopettaa, vaikka olenkin aina määritellyt itselleni kotiinlähtöajan (on pakko, muutenhan sieltä ei tule lähdettyä ollenkaan pois). On minulla toki myös taljajousi sylissä, joten homma ei ole aivan niin järjetöntä, kuin miltä se ensivaikutelmalta varmaan kuulostaa. Kestävyys- ja mielenhallintalaji, joka vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Saaliin saamisen kannalta tämä talvi on kuitenkin ollut ylivoimaisesti hankalin verrattuna kolmeen edelliseen. Toki myös lunta on huomattavasti vähemmän kuin aikaisempina vuosina mutta johtuuko eläinten kanssa kohtaamisen vähyys lumen vähyydestä, ajan- tai kärsivällisyyden puutteesta vaiko jostakin muusta jäänee arvoitukseksi. Ainakin, jos lumipeite ei tuosta kasva kymmeniä senttejä helmikuulle mentäessä.

Itsenäisyyspäivän aikoihin kävin myös parin ystävän kanssa tutustumassa Martimoaapaan. Metsähallitushan myy tuolle suurelle soidensuojelualueelle pienriistalupia ja tarkoituksena olikin käydä saapastelemassa jäätyneellä suolla etsimässä mahdollisia latvalintuja. Teeren ja Metson metsästysaika kun loppui tänä vuonna vasta 10. joulukuuta. Koska Kemistä suli kaikki lumet pois ennen reissua eikä lisääkään tullut kuin muutama sentti, niin ohjeistin etelästä saapuvaa seuruetta, että suksia ei näköjään tarvita. Ei niitä Kemissä tarvittukaan mutta parin kymmenen kilometrin päässä Simossa lunta olikin 10-15 senttiä enemmän ja suunniteltu yli 10 kilometrin lenkki typistyi olosuhteiden sanelemana muutamaan hassuun kilometriin. Kahdessa kerroksessa oleva hieman kova hanki, jonka alla oli pahimmillaan sula suo. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Suksien kanssa meno olisi ollut yhtä juhlaa, mutta niitä ei nyt ollut mukana. Kirkas päivä ja luonnontilainen aapasuo oli kuitenkin komeaa katseltavaa. Tänne ei enää valtatien tai tehtaan humina kuulunut ja sai pitkästä aikaa kuunnella vain omien korvien tinnitystä. Puolen tunnin automatkan päässä kotiovelta.

 

Martimoaavalla keskipäivän aurinko ei itsenäisyyspäivänä jaksanut nousta enää kovin korkealle.

 

Jäniksiä näytti jälkien perusteella olevan Martimoaavalla runsaasti mutta haulikkomiehen eteen juossut vitivalkea pupu oli tällä kertaa ampujan refleksejä ripeämpi. Myös suolta löytynyt noin kymmenen riekon parvi lämmitti mieltä, sillä niitä ei näin etelässä enää juuri tapaa. Se kun on soiden lintu ja soita täällä ei suojelualueiden ulkopuolella juuri ole. Märkää ojitettua metsää vain. Muista kanalinnuista löytyi vain muutama jälki, mutta kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin kierros oli murto-osa tarkoitetusta enkä olosuhteiden vuoksi juuri muuta odottanutkaan. Tulipahan ulkoiltua. Martimoaapa on melko suosittu retkeilyalue pitkospuineen, tupineen ja laavuineen ja lupaehdoissa olikin maininta retkeilijöiden huomioon ottamisesta metsästäessä. Koska valitsimme lähtöpaikaksi yleisten parkkipaikkojen ja pitkospuiden ulkopuolella olevan osan laajaa suoaluetta, ei muista retkeilijöistä ollut jälkeäkään. Kukapa sinne nyt noin hankalassa kelissä olisi viitsinyt mennäkään.

Nyt olisi muuten madeaika ja jos haluaa mätiä bliniensä päälle, niin mateet pitää täällä pyytää tammikuussa. Helmikuun puolella saamani mateet ovat yleensä olleet jo kuteneita mutta silloin yleensä toki jo paremmalla syönnillä. Made ei nimittäin poikkea muista eläjistä siinä, että sitäkään ei kutuaikana ruoka erityisemmin kiinnosta. Parhaat mateen pilkkipaikat Kemijokisuussa ovat tosin vielä sulana mutta onnistuisi niiden pyynti rannaltakin. Palataan mateen pilkintään seuraavalla kerralla ja toivottavasti saaliskuvan kera.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Eveliina Koivunen: Monipuolinen vuosi

Ja niin se vain vuosi vaihtui, tuntuu, että yllättävän nopeastikin. Viime vuonna kyllä ehti tapahtua kaikenlaista, iloisia ja surullisia asioita. Syötimme sorsia Oulun puistoissa Villen kanssa, kävelin Kleopatran linnan muureilla äidin ja isän kanssa. Kesällä hypin Metallican tahtiin Hämeenlinnan sateisessa puistossa ja valittelin selkäkipuja moottoripyörän selässä kotimatkan aikana. Täytin melkein vuosi sitten 21 vuotta, 7. tammikuuta täytän jo 22! Vaikea kuvitella, vasta totuin siihen, että olen 21-vuotias. Olen juonut monia kymmeniä litroja kahvia ystävien kesken, vaihtanut kuulumisia ja ollut muuttoapuna parillekin ihmiselle.

Vuosi toi paljon tullessaan ja toivon, että tämä tuleva vuosi tekee saman. Rakastan myös ikuistaa nämä muistot kamerallani. Valokuva-albumeita on paljon kivempi selailla kuin puhelimen pientä ruutua. Olen täyttänyt jo kaksi ja puoli albumia muistoilla, niitä siis on paljon. Joskus tykkään niitä selailla ihan itsekseni ja muistella, mitä kaikkea hauskaa olen kokenut viime vuosina. Se auttaa, jos on surullinen olo.

Pikkuleipiä lautasella.Onnistuneita ja epäonnistuneita herkkuja

Joulukuu oli kiireistä aikaa, vaikka emme vietä koko jouluaattoa kotona. Halusin kuitenkin leipoa meillekin kaikkea hyvää, vaikka välillä se epäonnistui. Leivoin pikkuleipiä taistellen taikinan kanssa. Ne onneksi onnistuivat yllättävän hyvin. Taikina oli todella pehmeä ja tahmainen, jouduin useampaan kertaan leikkelemään niitä rinkuloita, että sain ne pysymään ehjinä. Tein mansikkahillo- ja omena-kanelimarmeladikeksejä. Leivoin myös kukanmallisia torttuja, ne aukesivat uunissa. Leivoin tutun ja turvallisen suklaakakun, ja eiköhän kakun kansi jäänyt vuokaan kiinni! Vaikka siitä ei tullut järin kaunista, oli se silti hyvänmakuinen. Se on pääasia, eikö niin?
En kuitenkaan koko kuukautta viettänyt leipoen. Kävin myös ystäväni kanssa Cafe Hertassa kahvilla. Kahvittelemme yleensä meidän luona, joten halusin vaihteeksi käydä jossain ulkona kahvilla. Hain ystäväni ja menimme joulukahville. Tilasin kahvia, jossa oli mausteena appelsiinia, kanelia ja kardemummaa, ajattelin kyllä testata tuota kotonakin. Sitten söin vielä luumurahkan. Siitä on kauan aikaa, kun viimeksi sitä söin, varmaan yläasteella kotitalouden tunnilla.
Luumurahkaa lasikulhossa.Onnistuin myös pysymään aika alhaisessa budjetissa joululahjojen suhteen. Haluan kuitenkin ostaa kaikille läheisilleni lahjat, mutta aina lompakko ei kovin anna periksi. Joka joulu olen tehnyt itse lahjan ja sen lisäksi antanut jotain muuta. Vuonna 2018 tein sytykeruusuja, sitä ennen joulugranolaa, ja nyt sulatin steariinia kattilassa ja tein muutaman kynttilän. Onnistuin kuitenkin ostamaan kaikille jotain kivaa, josta tuli todella hyvä mieli, paljon ostin kirjoja ja muutaman kuvalahjan Ifolorilta. On se niin ihanaa jouluna muistaa itselleen rakkaita ihmisiä antamalla lahjan, joka jää mieleen. Esimerkiksi äidille ja isälle yhteisistä muistoista teetetty kalenteri oli mielestäni omaperäinen sekä hyödyllinen lahja.

Toivottavasti kaikilla oli hyvä ja stressitön joulu sekä uusivuosi, nyt vain nauttimaan tästä vuodesta!

 


Nuori nainen, puolivartalokuva, ulkokuva.
Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.

Anna Huhtilainen: Kohtaamisia kuusen alle – parhaat lahjat löytyvät arjen spontaaneista hetkistä

Näin joulunalusaikana ihmismielet täyttyvät ystävyydellä ja hyvyydellä. Antamisen ilo on läsnä eikä lähimmäisenrakkauttakaan säästellä. Vaikka ihmiset hulinoivat kiireissään ja lahja- sekä kinkkuvalvojaisia vietetään yötä myöten – ainakin kaikissa idyllisissä tunnelmakuvissa – aikaa tuntuu olevan ystävvällisyydellekin enemmän kuin vuoden 11 muun kuukauden aikana.

Olen itse aineettomien joululahjojen puolestapuhuja. Tänä vuonna niitä, joskin perinteisistä kuusen alle laitettavista sellaisista hieman poikkeavia, on sattunut kohdalleni harvinaisen paljon pitkin kuluvaa joulukuuta. Tai sitten olen ollut normaalia valppaampana, kuten tonttujen joulun alla kuuluukin 😉

Aineeton lahja kun voi olla paljon muutakin kuin lahjakortti palveluun x tai rahan lahjoittaminen puolestani hyväntekeväisyyskohteeseen y. Parhaat lahjat ovat arjen pienissä, spontaaneissa kohtaamisissa. Omalle kohdalleni niitä on osunut viime aikoina erityisen paljon vaunulenkeillä, yllätys yllätys.

Eräänä aamuna olin kävelemässä tai oikeammin taistelemassa eteenpäin aiemmin kevyenliikenteenväylänä tuntemallani tieosuudella, jonka oli nyt peittänyt usean sentin lumipeite. Ennen uloslähtöä olin järkeillyt, että tuo päätie olisi varmaan jo aurattu kellon käydessä pitkällä aamupäivää. Oletukseni ei kuitenkaan osunut oikeaan, minkä saattoi hetkellisesti huomata myös ilmeestäni, joka epäilemättä näytti leppoisan päiväkävelyn tunnelmoinnin sijaan enemmän siltä kuin olisin ollut tekemässä kuntosalilla kelkantyöntöä. ”On tainnut konemies nukkua pommiin!”, huikkasi vastaantulija. Vaihdoimme siinä muutaman sanan ja jos fyysinen olotilani ei varsinaisesti keventynytkään, niin muutama vitsaileva sanamme sai väkisinkin hymyn huulilleni.

Toisena aamuna olosuhteet olivatkin jo suotuisammat, mikä mahdollisti täysin omiin ajatuksiini uppoutumisen kun joka askeleella ei tullut manailtua vaikeakulkuista maastoa. Yhtäkkiä vierestäni kuului pienen pojan äänellä: “Hei Anna!” Tunnistin heti pojan erääksi viime lukuvuonna sijaistamani luokan oppilaaksi ja voi miten hyvä mieli tulikaan! Tervehdys oli vieläpä varustettu niin leveällä hymyllä, että erotin sen tuossa pilkkopimeässäkin aamussa. Toivon, että sain vastattua puoliksikaan yhtä iloisesti, että: “Moi! Hyvää koulupäivää!”, kun poika pyöränsä takavaloineen jo vilahti ohitseni.

Ja tunnetusti ei kahta ilman kolmatta. Tällä viikolla vaunutellessani pitkin Kemin katuja eräs vastaantulija pysähtyi kohdalleni ja aivan spontaanisti toivotti siunattua joulua. ”Kiitos samoin!”, ja meidän molempien päivä oli varmasti yksiä hymyjä rikkaampi.

Ei näissä kohtaamisissa sinänsä mitään elämää suurempaa tapahtunut, mutta niiden aikaansaama hyvä mieli tuntui sitäkin paremmalta. Pohjimmiltaan hyvin arkiset kohtaamiset ovat niitä, jotka kantavat sekä muistuttavat, ettei yksikään kaunis sana tai ele mene koskaan hukkaan. Ja mikä parasta, meillä kaikilla on varaa tällaisten lahjojen antamiseen!

.
Siunattua joulua ja spontaaneja ystävällisiä kohtaamisia joulusi alle ja sen jälkeenkin toivottaen

Anna
.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Hiihtokausi alkaa

Ihanaa, kun on taas talvi ja lunta ja voi aloittaa hiihtokauden!

Meillä hiihtokausi alkaa niin, että sopivat sukset ja sauvat kaivetaan esiin ulkorakennuksen vintiltä. Hiihtovälineitä on nimittäin kertynyt vintille aika paljon – valikoima ulottuu nappulaikäisten suksista isävainaan metsäsuksiin, puisista muovisiin ja lasikuituisiin, rottinkisauvoista hiilikuituisiin ja tietenkin läjässä on sekalainen valikoima kaikkien perheenjäsenten pertsa- ja luistelusuksia. Monot kaivetaan kellarin tavarakerrostumista.

Kun sopivat välineet on löydetty, tarkistetaan kemi.fi:stä, että ladut on ajettu, siirrytään ladun varteen, ähistään sukset jalkaan ja lähdetään hiihtämään. Joinakin talvina, kun ollaan oikein tunnollisia ja kunnollisia, suksista puhdistetaan jo kotona pohjaliistereihin helteisellä vintillä sulaneet oravien ja hiirten raadot sekä sahanpurut ja linnunkakat. Yleisemmin ne kuitenkin hinkataan pois hiihtämällä ja rumia sanoja lausumalla.

Talven ensimmäinen hiihtokeli on yleensä nihkeä, vaatetta on tullut puettua liikaa ja saattaa olla, ettei hiihtokuntokaan ole ihan kohdallaan. Mutta siitä se lähtee, seuraava reissu on jo paljon helpompi. Ehkä. Hiihto on tehokasta ja mukavaa liikuntaa – varsinkin lenkin jälkeen on mukavaa.

Jos haluaa antaa itsestään kuvan paljon hiihtävänä, kannattaa kirjoitella aiheesta runsaasti somessa ja blogeissa, jos sellaisia sattuu harrastamaan. Luultavasti minulla kuluukin enemmän energiaa hiihdosta kirjoittamiseen kuin itse hiihtämiseen.

Niin siis itsehän en ole vielä aloittanut hiihtokautta. En ole vielä ehtinyt. On niin paljon kaikkea. Oli Rukan reissu. Ja itsenäisyyspäivä. Joulukin tulee. Odottelen keväthankia. Lähteminen on niin vaikeaa. Mutta ajatuksissa hiihtelen jo ja Rukalla kävin sentään katsomassa maailmancupin live-hiihtoa, joten ehkä  kuitenkin jo tammikuussa olen itsekin ladulla? Kemin latuverkostosta starttaamisen viivästyminen ei ainakaan ole kiinni, se on loistava.

Mukavaa ja leppoisaa joulua sekä hyviä hiihtokelejä!

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemin kaupunkia myöhemmin Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Oi maamme Suomi

Ja näin olemme taas päässeet vuodenkierrossa joulukuuhun. Ajatuksissa pimeimmät päivät ovat taittuneet ja nyt kausivalojen välkkeessä mennäänkin jo kohti kevättä. Vielä on kuitenkin juhlia juhlittavana ja pyhiä hiljennyttävänä. Ensimmäisenä huominen itsenäisyyspäivä, joka pysäyttää kiitollisuuden äärelle yhä uudestaan ja uudestaan.

Olen matkustellut maailmaa paljon ja asunutkin ulkomailla. Meille suomalaisille itsestäänselvät asiat saavat aivan toisenlaisen merkityksen, kun yhtäkkiä käykin olemassa hetken saati pidemmän ilman niitä. Lopputuloksena se, etten sittenkään vaihtaisi elämää ulkomaiden edullisempiin ravintoloihin tai ympärivuotisiin rantakeleihin vaikka ne sopivina annostuksina mukavaa vaihtelua ovatkin 🙂

Meillä Suomessa kraanasta tulee puhdasta vettä, luontoon pääsee kun ulko-oven avaa, ja kauppaan voi kulkea kävelytietä pitkin. Verojen maksaminen välillä sapettaa, mutta tiedän saavani niille myös vastinetta, vaikka aina en osaa sitä hoksatakaan. Ja tämä kaikki koko pitkän maamme matkalta, kuten olen saanut myös Kemissä asuessamme huomata. Muutimme tänne 700 kilometrin päästä, mutta lääkäriin pääsemme täälläkin yhtä lailla kuin kirjastoon ja uimahalliinkin. Liikuttiinpa missä ja mihin päin maatamme tahansa, tietyt perusasiat ovat ja pysyvät – palveluiden määrä voi toki vaihdella noin niin kuin periaatteessa. Tiedän, etteivät edellämainitsemani asiat ole suoranaisessa syy-seuraussuhteessa maamme itsenäisyyteen, mutta näin juhlapäivän aattona niitä tulee kuitenkin pohdittua tavallistakin suuremmalla kunnioituksella. Itsenäisyyspäivänä ei tee mieli valittaa pientäkään vähää mistään turhanpäiväisistä asioista.

Yksi useista upeista suomalaisista maisemista: Iitin Hiidenvuori itsenäisyyspäivänä pari vuotta sitten

En koskaan unohda sitä tarinaa, miten jo edesmennyt sotaveteraaniukkini kertoi uineensa taskukello suussaan Vuoksen yli vihollisen luotien suihkiessa ihan hänen päänsä vierestä. Ja miten itse pääsin pitelemään lapsena tuota samaista taskukelloa käsissäni monet kerrat. Se oli jotain, mitä en koskaan voinut käsittää, enkä koskaan tule käsittämäänkään. Pystyn vain olla äärettömän kiitollinen, jälleen kerran, ja laittamaan omia pieniä maallisia murheitani hieman uuteen perspektiiviin.

Rauhallista itsenäisyyspäivää toivottaen

Anna


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Eveliina Koivunen: Jouluintoilua ja treffailua

Vielä marraskuun alussa oli paljon lunta ja Kara oli siitä ihan innoissaan. Hän joka kerta työntää pään lumihankeen niin, että korvat vain näkyvät. Karan kanssa parhainta on käydä talvisin lenkillä, kun näkee, kuinka innoissaan hänkin siitä on.

Ainoana huonona puolena on se, että välillä tiet ovat niin liukkaat, että koirakaan ei meinaa pysyä pystyssä. Pitäisi tässä tämän vuoden puolella ottaa vielä tavoitteeksi lähteä aikaisin aamulla ensimmäiselle lenkille. Käymme Karan kanssa ulkona joskus aamupäivästä yleensä, aina myöhään illasta ja tarvittaessa vielä yöllä, niin hänkin saa rauhassa aamuun asti nukkua, vanha kun on.

On se jotenkin ihanaa ja hellyyttävää katsella, kun noinkin vanha koira jaksaa nauttia lumesta ja pyöriä vielä lumihangessa. Ei sitä kehtaa heti mennä sisällekään, vaikka olisi kylmä, kun tuo pikkuinen haluaa katsella ympäristöä ja hieroa turkkiaan hankeen. Nyt kuluneiden viikkojen aikana Kara on nauttinut täysillä talvesta, paitsi silloin, kun on satanut vettä ja lumet sulaneet välillä pois. Itse sitten vain odotan tässä, jokohan se joulu olisi.

Saanko jo koristella?

Innostuin viime viikolla koristelemaan kotiamme jouluisaksi. Villen perheellä on kuulemma ollut tapana pystyttää joulukuusi Villen syntymäpäivän tienoilla eli marraskuun lopussa. Itse en ihan joulukuusta vielä ole laittanut, mutta pikkuhiljaa se joulutunnelma hiipii meillekin.

Tykkään joulussa niistä perinteisistä väreistä, kuten punainen ja kultainen, mutta meillä on tällä hetkellä enemmän punaista ja harmaata kuin kultaista. Ville jopa osti meille uudet kuusenkoristeet, jotka ovat hopeat. Verhot pitäisi vielä vaihtaa keittiöön, ja minun pitäisi ostaa punaiset sohvatyynyliinat. Että rakastan joulua!

Ehkä en kuitenkaan vielä ihan kaikkia joulukoristeita laita paikoilleen, ne saavat odottaa laatikossa vielä hetken. Ostin Haaparannalta uuden kranssin oveen, jota sitten vähän itse muokkailin omaan silmääni kivan näköiseksi. Käytin turhaksi jääneitä kuusenkoristeita. Pyöritin pallon nauhan avulla kranssiin ja kuumaliimasin pallot kiinni, etteivät ne roiku liikaa. Lopuksi hyödynsin joulunauhaa ja pyöritin sen vielä kranssin ympärille. Nyt se näyttää kivalta.

Treffit Lumilinnassa

Noin kaksi viikkoa sitten pääsin pitkästä aikaa treffeille. Ainakin lasken ne treffeiksi, kun käy avomiehen kanssa ravintolassa syömässä. Kävimme ensimmäistä kertaa Lumihiutaleessa syömässä open burgerit. Ville otti omaan ateriaansa possunniskaa, itse en siitä välittänyt, kun maistoin sitä Villeltä. Jännän näköisiä olivat hampurilaiset, ja koko illallinen ravintolassa oli harvinaista herkkua.

Vaikka käymme usein hakemassa ruokaa jostain pikaruokapaikasta, se ei vastaa samaa, kuin ravintolassa syöminen. Siellä on kuitenkin ihan erilainen tunnelma kuin missään pikaruokaketjussa. En kyllä osaa kovin usein käydä ravintolassa, tuntuu, että pitäisi olla mahdollisimman fiinin näköinen, enkä nytkään uskaltanut puhua kovin lujaan ääneen, koska olimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä. Jankutin Villelle ennen lähtöä, mitä pitää laittaa päälle ja mitä ei, kauheasti stressasin sitä, miltä pitää näyttää. Kaiken turhan stressin pystyi heittämään pois, kun pääsimme perille ja saimme nauttia toistemme seurasta hyvän ruuan äärellä.

Hyvää alkanutta joulukuuta kaikille vaan!


Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.

Santeri Lindholm: Hämärähommia

Blogin määräpäivän lähestyessä aloin miettimään, että mitä olen kuluneen kuukauden aikana mahtanut ehtiä tehdä. Mielestäni en oikein mitään. Tosin jostain syystä suuri osa ystävistäni on päättänyt avioitua loka-marraskuussa, joten häissä on kyllä tullut ravattua ympäri Etelä-Suomea, johon täältä katsottuna luen kuuluvaksi esimerkiksi Kuopion. Olen siis päässyt testaamaan vanhaa sanontaa, jonka mukaan Kemistä pääsee helposti pois. Se on pitänyt kyllä paikkansa ja matkaa on tehty lähes joka viikonloppu niin autolla, junalla kuin lentokoneellakin. Toissa viikonloppuna ratatyöt katkaisivat paluumatkan jo Kokkolassa, mutta bussi toi siitä eteenpäin perille ja aikataulussa pysyttiin hienosti. Kemiin pääsee siis helposti myös takaisin. VR:ää monesti moititaan aikatauluista (itsekin joskus syyllistyn tähän), mutta kyllä ne taitavat pääosin pitää niin esimerkillisesti, että vertailu mihin tahansa muuhun maahan ei tuota häpeää. Ainakin jos vertailumaassa on joskus lunta ja pakkasta.

Ensilumi tuli tänä vuonna komeasti jo lokakuun puolella ja aikaista alkutalvea ehti kestää monta viikkoa, kunnes viimeisetkin lumet sulivat viime viikon lopulla. Kahdeksasta neljään työskentelevälle ihmiselle näytti siltä, että päivänvaloa ei ehdi nähdä kuin työpaikan ikkunasta. Viime viikonloppuna passitornissa istuessani kuitenkin totesin, että kyllä aamukahdeksalta itse asiassa on jo hieman valoa eikä neljältäkään ole vielä aivan täysin pimeää, vaikka se sisältä katsottuna siltä näyttääkin. Hyvin olisin nähnyt ampua jonkin eläinparan niin aamukahdeksalta kuin iltaneljältäkin, jos sellainen olisi minun vaikutuspiiriini erehtynyt tulemaan. Ei kuitenkaan tullut. Mutta nyt satanut uusi lumi muutti tilannetta taas valoisampaan suuntaan ja ulkona näkee olla ja liikkua yötä päivää, ainakin jos on pilvistä. Suosittelen kokeilemaan iltalenkkiä vaikkapa Kiikelissä tai jossakin muussa pusikossa, missä ei ole katuvaloja. Ei kaupungin lähellä  oikeasti ole pimeää, kunhan niistä katuvaloista pääsee kauemmaksi.

 

Marraskuun alussa aurinko humpsahti jäätyvään perämereen ja jäi sille tielleen.

 

Pimeyden kanssa taisteleville kuitenkin lohdutuksen sanana, että päivä lyhenee enää kolme viikkoa ja sitten alkaa taas vaalenemaan, joten puolentoista kuukauden kuluttua päivä on jo suunnilleen yhtä pitkä (4 ½ tuntia) kuin nyt!

Minulla oli (ja on edelleen) suuret suunnitelmat myös pilkkikauden avaukseen, mutta plussakelit sananmukaisesti vesittivät tuon harrastuksen aiotun aloituspäivän ja yllä mainitusti viikonloput ovat muutenkin olleet aika tehokkaasti aikataulutettuja koko marraskuun ajan. Pakkasten tultua takaisin joki jäätyy nopeasti ja saattaa olla, että ehdin vielä tämän vuoden puolella testaamaan kehittämääni uutta suunnitelmaa. Uuteen kalapaikkaan mennessäni todellakin nykyään käytän suunnitteluun hyvän tovin ja karttaselaimen maastokartta syvyyskäyrineen sekä ilmakuvat ovat kovalla käytöllä. Jos (ja yllättävän usein kun) suunnitelma toimii ja kalaa nousee, niin onnistumisen tunne on kaksin verroin hienompi. Jos nyt ei siis meinaa ehtiä päivänvalolla kalaan, niin ei muuta kuin syvyyskartta käteen ja tutkimaan kalapaikkoja, niin on sitten valmiina heti kun seuraava kalapäivä sarastaa! Ja jos kertakaikkiaan ei meinaa ehtiä valoisalla, niin mateitahan alkaa varmasti jo saamaan niin koukuilla kuin pilkillä ja siinä lajissa ei päivän pituudesta ole kuin haittaa. Tunnetuin madepaikka tällä seudulla lienee Kemijokisuu, ensi alkuun venesataman ranta ja jäiden vahvistuessa myös Vallitunsaari.


Olen Santeri Lindholm, 35-vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Vilkaisu verkkoon

Kun kerron olevani freelancer-sisällöntuottaja ja ennen kuin itse ehdin tarkentaa esittelyäni, saan lähes väistämättä kysymyksen: ”Siis mitä sie niinku oikein teet?” Lienee harjoiteltava hissipuhe, joka alkaisikin mieluummin mahdollisimman konkreettiselta tasolta edeten vasta sen jälkeen mihinkään termeihin – ainakaan tuollaiseen lontoonkieliseen.

Yksinkertaistettuna teen kaikkea teksteihin ja visuaalisuuteen liittyvää, pääasiassa verkossa. Liekö ammattitautini vai mikä, mutta välillä tulee vilkaistua ei-asiakkaankin puolelle ns. sillä silmällä. Tai sitten ihan vain tavallisena kuluttajana.

Jos yrityksen verkkosivuilla esitellään vielä vuoden 2020 kynnyksellä kevään 2018 uutuuksia, melkein toivoisin tuossa olevan kirjoitusvirhe. Isänpäivämenut lienevät tältäkin marraskuulta jo syöty vaikka eräänkin ravintolan etusivulla sellaista vielä kovasti markkinoidaan. Yhdys sana virheet TAI HUUTAMISEN TUNTEEN SYNNYTTÄVÄ CAPS LOCK saavat helposti painamaan oikean yläkulman rastia. Valkoinen, saati vihreä tai sininen teksti mustalla pohjalla synnyttää kyllä kivan kontrastin, mutta auttamatta särkee silmiä vähintään yhtä tehokkaasti. Ja jos laajennetaan vielä hieman, niin nykyisin tulisi olla itsestään selvää, että sivuston on skaalauduttava kivasti perinteisten näyttöpäätteiden lisäksi myös mobiililaitteille.

Havainnollistava esimerkki: kiva kuva, mutta kuinka ajankohtainen?

En halua olla liian kriittinen, mutta. On tutkittu, että kuluttaja tekee päätöksensä verkkosivuilla viipymisestään muutamassa sekunnissa. Samojen sekuntien sisällä ratkaistaan usein myös se, päätyvätkö omat eurot kyseiselle yritykselle vaiko eivät. Harmillisinta on, että palvelu tai tuote on usein kunnossa, mutta omasta yrityksestä ulospäin annettava kuva ja sitä kautta mahdollinen myynti onnistutaan tyrimään muista syistä.

Edelleenkään en halua olla liian kriittinen, mutta. Mielestäni yrittäjät tekisivät palveluksen sekä itselleen että koko seutukunnallemme huolehtimalla olevansa siellä missä asiakkaansakin, myös vasta tulevat sellaiset: yksinkertaisimmillaan joko Facebookissa, Instagramissa tai molemmissa. Jos yritystä ei löydy verkosta ajantasaisin tiedoin, sitä ei ole olemassa ainakaan uusasiakashankinnan näkökulmasta. Jos taas löytyy ja vieläpä persoonallisella ja ajanmukaisella otteella, paikallisenakin tulee varmemmin piipahdettua kahville ja pullalle. Näitäkin esimerkkejä kun paikkakunnaltamme toki löytyy ilahduttavan paljon 🙂

…etteivät eurot turhaan matkustaisi meiltä poispäin 🙂

Jos verkkosivulla tai Facebookin uusimpana julkaisuna roikkuu vielä mainitsemani isänpäivämenu, Kemin ohikulkijastakin tulee todennäköisemmin kirjaimellinen ohikulkija kuin paikkakunnallemme euroja jättävä kuluttaja. Lopulta pienelläkin panostuksella saattaisi saada sekä oman että naapurin kassan kilahtamaan ja ovipumpun käymään entistä aktiivisemmin 🙂

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Säännöt ja ohjeet on tehty noudatettaviksi

Pääasiassa noudatan sääntöjä. Toisinaan kuitenkin anarkistiminäni punkee esiin ja teen jotain hurjaa sääntöjä rikkoen. Se on välillä vapauttavaa.

Säännöt luovat turvallisuutta, on helpompaa esimerkiksi liikkua kaduilla ja teillä, kun voi luottaa muidenkin kulkijoiden noudattavan liikennesääntöjä. Varsinkin pyöräillessä sääntöjä noudattamalla tuo turvaa ihan vaan itselleenkin: On hyvä pitää kypärää, varsinkin talvikeleillä, jolloin kaatuilee ilman toista osapuoltakin ainakin kerran talvessa. On hyvä käyttää valoja ja heijastimia ja siten näkyä kunnolla muille. Heijastinliivi päällä ajellessa saa tämän tästä yllättyä, kuinka autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka olen vielä reippaan matkan päässä tulossa. Ilmeisesti näky on niin loistava. Hyvin haukkuvat heijastavat tamineet itsensä näillä korkeuksilla. Monta kuukautta niitä saa pitää ihan työmatkoillakin.

Kokonaisia mustapippureita ja valkopippureita punaisella alustalla.

Noudatan tarkkaan ohjeita myös ruuanlaitossa ja varsinkin leipomisessa, sillä olen melkoisen lahjaton loihtimaan syötävää itse säveltäen. Tai jonkinlaista ruokaa niinkin saan tehtyä – mieheni jopa kehuu tekeleitäni, tosin todennäköisesti vain taatakseen ravinnon saantinsa ylipäätään. Leipoessani luen ohjetta joka liikkeen välissä. Yritin aikoinaan oppia äidiltäni jotain bravuureitaan ja kirjoittaa niitä resepteiksi. Mittayksiköt olivat luokkaa ”sopivasti”, ”kuha jonku verran”, ”kourallinen”, ”meleko reilusti” tai vähän eksaktimpi ”teeffatillinen”. Ja ”jo sitten”, jos vähän lörähti.  Tuloksena oli ämpärillinen torttuja tai ikeakassillinen rieskoja.

Yllytin vuorotteluvapaalla olleen miehenikin ruuanlaittoon. Sen kun vaan hakee sopivan ohjeen, käy tarvittaessa kaupassa ja alkaa kokkailla. Siispä eräänä päivänä, kun tulin kotiin, keittiö oli kalakeitonvalmistusareenana. Keiton ohjeessa kalaa oli kilo mutta ostettu file painoi 1,3kg, joten teknikko oli laatinut muuntokaavan ja aloittanut kokkaamisoperaationsa matematiikalla. Pöydälle oli laskettu mm. 5½ valkopippuria. Kuusi olisi ollut liikaa. Mutta keitto oli oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.

Mukavaa joulukvartaalia,

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi -hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Sisunkasvatuskausi

Suomalaisena olisin kenties poikkeus sääntöön, jos en puhuisi tai kirjoittaisi marraskuun aikana säästä. Toisaalta siihen velvoittavat jo tämä loppusyksy ja alkutalvi itsessään – siis missä on se loska, rapa, musta maa ja muut marraskuun tunnusmerkit? Toisaalta, enpä niitä varsinaisesti ikävöi eli antaapa ollakin siellä mihin ne tämän syksyn osalta ansiokkaasti unohtuivat.

Muistan esimerkiksi tasan vuoden takaa erään iltakävelyn, kun kirosin miehelleni karmeaa säätä. Hän oli nimittäin saanut minut ylipuhuttua mukaansa lenkille, vaikka vettä tuli päin naamaa ja tuuli tuiversi milloin mistäkin suunnasta. Vaikka kova kävelijä olenkin, jossain menee omakin rajani: yksin en olisi lähtenyt tuolloin yhtään mihinkään.

Säähän on tunnetusti asia, johon meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Mutta kieltämättä monena marraskuuna on tullut pohdittua, että mitä järkeä tässä nyt on? Asua tieten tahtoen maassa, jossa tähän aikaan vuodesta riittää kunnon valoa maksimissaan kuusi tuntia ja ei muuta kuin vähenee vain. Minkä ihmeen takia kidutamme itseämme täällä: onhan jo ihan bilsantuntien oppien mukaista, että kaikki elävä tarvitsee tiettyjä asioita kuten valoa? Niin ja vettä, josta ei kylläkään usein tähän aikaan vuodesta ole ollut pulaa – ainakaan rännän olomuodossa. Kun tuohon lisää vielä lämmön, niin vähintään sauna on napsautettava päälle jotta tätä pyhää kolminaisuutta saa jotenkin pidettyä yllä. Etenkin täällä pohjoisessa ja meren kupeessa siinä kuuluisassa “ainatuuleessa”.

Mutta palataanpa hetkeksi tuolle vuoden takaiselle kävelylenkille, jolloin säätä kirotessani mieheni heitti vertauksen puustoon: Suomessa puut eivät ehkä kasva yhtä nopeasti kuin jossain lämpimämmässä (ja ilmastoltaan sellaisessa, jonne olisin voinut ottaa äkkilähdön än yy tee nyt) maassa, mutta sitäkin vahvemmiksi ja järeämmiksi ne täällä kehittyvät. No joku selitys tähänkin piti olla, mietin siinä läpimärkänä, mutta hyvän pointin hoksanneena.

Eli jospa oppisimme ottamaan tämän vuodenajan vain sellaisena luonnetta vahvistavana kautena? Että huraa: kun tästä on taas selvitty, niin tuntuupa kesä sitten ihan erityisen mukavalta! Tai oikeastaan jo kevät. Tai se päivä, kun pimeän aika alkaa vähetä ja valo ottaa uudestaan valtaa.

Tai oikeastaan jo nämä päivät, kun olemme tainneet saada yllättävän aikaisin Kemiinkin pysyvän lumipeitteen tätä sisunkasvatuskauttamme valaisemaan.

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Eveliina Koivunen: Kemiläinen henkeen ja vereen

Kun minulle sanottiin, että pääsen kirjoittamaan Ihmekaupungin ihmisiä -blogiin, en tajunnut, kuinka vaikeaa on kertoa itsestään. Ajattelin kuitenkin, että ensimmäinen postaukseni kertoisi vähän, millainen ihminen täällä oikein tulee kirjottelemaan. Olen kirjoittanut blogia ennenkin, aloitin 2013, mutta enpä tainnut siellä koskaan kunnolla esitellä itseäni, ainakaan alussa. Olen ahkera somen päivittäjä, ainakin Instagramin puolella ja innokas blogin kirjoittaja (aina välillä), mutta itsensä esittely on aina haastavaa, mitä kertoisin?

Olen siis 21-vuotias opiskelija Kemistä. Aikaisemmin opiskelin Kemissä lähihoitaja-alaa, mutta vaihdoin Tornioon media-alalle vuonna 2017. Täällä Kemissä olen koko pienen ikäni asunut äidin ja isän kanssa, nykyään avopuolison, koiran ja kääpiökanin kanssa. Kemi on ollut suhteellisen rauhallinen asua, täällä on hyviä ulkoilumahdollisuuksia ja koko suku on vain muutaman kadun päässä, siksi ehkä vanhempani päättivät jäädä tänne.

koira ulkona lumisessa maisemassa

Rakastan lumen ääntä

Rakastan talvea, vaikka silloin onkin ihan jäätävän kylmä. Aloitin pienenä hiihdon, jota harrastin ehkä kahdeksan vuotta, muutama hassu mitali sieltä joskus tuli ja pronssipokaali. Silloin kävin hiihtämässä paljon mummon kanssa, mummo oli myös se joka vei minut hiihtotunneille joka kerta.

Talvisaikaan saatan herätä aikaisin hakea kupin kahvia ja istua parvekkeella saunatakki päällä ja korviin asti ulottuvat villasukat jalassa ja vain kuunnella. Ei mitään, talvella on niin hiljaista, ettei kuule mitään ääniä, autojakaan ei kuule, kun lumi peittää kaikki äänet. Rakastan sitä. Talvella tykkään myös kävellä, pidän siitä äänestä, joka kuuluu kun lumi narskuu kenkien alla, talvi on jotenkin lumoavaa aikaa. Jostain syystä olen aina rakastanut lumen ääntä, sitä on vaikea selittää, mutta talvella kävellessä lumi narskuu kenkien alla, joka luo sen hauskan äänen. Muuten täysin hiljaista, ainoa ääni on se lumen narskuminen, siitä tulee rauhallinen olo. Sekä koko kaupunki vaihtaa väriä talvella. Ja jänikset myös.

Luminen maisema Kemissä

Mistä en sitten pidä, no ehkä metsästämisestä. Tai siis en itse siihen pystyisi, tunnen liikaa empatiaa eläimiä kohtaan, niin minusta ei olisi siihen. En ole metsästystä vastaan, se on välttämätöntä, mutta itse ehkä metsällä ampuisin sieniä, siinä kun muut vaikka hirven. Marjassa tykkään käydä, niin lähellä metsästystä olen käynyt, kuin mustikoiden saalistaminen. Todella paljon mummon ja papan kanssa kävin mustikassa, sitten välillä kaverin kanssa. Koska mustikkapiirakka on parasta! Kaikista lempparein!

Kahvilan pöydässä lautasia, joilla leivoksia.

Tykkään, en tykkää

En ole missään muussa kaupungissa asunut, tai viettänyt edes viikonloppua pidempää aikaa, joten en osaisi vertailla Kemin kaupunkia muihin kaupunkeihin. Mutta jos jotain keksisin, en pidä tuulesta. En pidä siitä, kuinka ihanana kesäiltana, shortsit päällä, hiukset hyvin ja ihanan voimakas ja raikas tuuli palelluttaa minut keskellä heinäkuuta. Sekä kevät ei ole lempivuodenaikani, kun lumi sulaa ja alkaa ne inhottavat loskakelit, mutta sitä nyt on kaikkialla Suomessa, ei sitä pääse pakoon. Syksy ja talvi, niistä pidän eniten. Mutta muuten tykkään tästä kaupungista, täällä on rauhallista.

Kemissä pidän siitä, että kaikki on kuitenkin lähellä, kaikki tarvittava on keskustassa ja sitten vähän syrjemmillä alueilla on kuitenkin lähikaupat. Lisäksi tästä pääsee hyvin pyörätietä pitkin Kiikelin poluille ja paistamaan makkaraa. Se lukeutuu myös lempiasioihini, nuotiolla istuminen ja makkaran paistaminen. Eniten olemme tykänneet käydä Kuivanuorossa grillikodassa ja Kiikelissä kesäisin. Kyllä nuori opiskelija myös viettää aikaa Kemissä iltaisinkin, suurimmaksi osaksi ajellen kavereiden kanssa pitkin Kemin kaupunkia ja kesällä pyöräillen.

Laavulla lähikuva nuotiosta.

Kyllä minulle on todettu, että jos oman alan töitä haluan, etelässä on paremmat mahdollisuudet. Tällä hetkellä opiskelen ja teen ohella töitä FC Kemille. Mutta jonain päivänä haluan hakea ammattikorkeakouluun ja lukea journalismia tai graafista suunnittelua. Niitä ei ikävä kyllä Kemissä ole, saisi olla minun mielestäni. Mutta onneksi tästä on lyhyt matka Ouluun sekä nykyiseen opiskelupaikkaani Tornioon ja siitä vielä rajan yli. Eli tässä on kuitenkin kaikki lähellä, jopa kaupungitkin, missä tulee paljon käytyä.

halloweeen-koristeluja, mustia kynttilöitä, luuranko mustassa viitassa

Minä olen myös ihminen joka rakastaa juhlapyhiä. Kavereiden ja perheen lisäksi, juhlapyhissä rakastan sitä, että saa koristella oikein sydämensä kyllyydestä! Varsinkin halloweenina ja jouluna, joihin haluan aina panostaa. Esimerkiksi tänä vuonna pidän halloween-juhlat, johon on selkeä visio, mitä aion tehdä koristeluiden suhteen, hihi!

Anna Eveliina


Anna Eveliina Koivunen, ulkona kuvattu syksyllä.
Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.