KemiIhmekaupungin ihmisiä

Eija Kinnunen: Toisaalta – riippuu näkökulmasta

Minä pidän voikukista. Kemissäkin niitä riittää. Eteläntien ja Peurasaaren kappelin välinen nurmialue on alkukesästä pikku aurinkoja täynnä! Kaikki eivät kuitenkaan niistä pidä. Monet suorastaan vihaavat niitä ja yrittävät kitkeä ne pihoiltaan. Kieltämättä kukinnan mentyä ohi ne törröttävät haituvat, jotka lyövät maihin ruohonleikkurin edessä ja singahtavat pystyyn heti kun selän kääntää, eivät ole erityisen viehättäviä. Mutta kukintavaihe on niin kaunis ja aurinkoinen! En ole suinkaan ainoa, joka niistä pitää, sillä keltaisella pihallamme on auringonpaisteessa semmoinen perhos- ja kimalaisruuhka, ettei sekaan meinaa mahtua. Pitäisikö voikukkien antaakin reilusti kukkia ja rehottaa kimalaisten elinolojen edistämiseksi?

Toinen mielipiteitä jakava pihakasvi on sammal. Sitä olisi kuulemma poistettava pihanurmelta haraamalla tai sammalsyöpöllä, sillä se valtaa kasvualustan nurmikolta. Toisaalta se on niin mukavan pehmeää paljaiden jalkojen alla ja lähes ikivihreää. Eikä sammaleiseen pihaan tarvita ruohonleikkuria. Pitäisikö sen leviämistä pihalla sittenkin vaan edistää?

Lupiinit ovat kauniita, monivärisesti kukkivina ne ihastuttavat alkukesästä tienvarsilla. Toisaalta ne näyttävät valtaavan koko Suomen, runsaita esiintymiä on jo Kemissäkin. Lupiinien seassa ei näy niittyleinikkejä, puna-ailakkeja tai päivänkakkaroita. Ainoastaan koiranputki näyttäisi vähän pärjäävän niille. Valitettavasti kauniit lupiinit olisi hyvä tuhota luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Pihamme kiviaidalla ja laattakivien alla pesii pieniä muurahaisia. Olen aiemmin selvitellyt, miten niistä pääsisi eroon. Mutta koska en ole varsinaista tappajatyyppiä eikä muuttokehotukseni näytä niille tehoavan, elämme edelleen rauhanomaista rinnakkaiseloa. Toisaalta nyttemmin olen suorastaan onnellinen, että ne asuvat meillä, sillä olen kuullut muurahaisten syövän punkkeja. Hevosmuurahaisia käsken kuitenkin edelleen jämäkästi muuttamaan muille maille, onneksi ne ovat toistaiseksi totelleet.

Asioilla on puolensa ja näkökulma vaikuttaa. Niinhän se on ihmistenkin kanssa. Mitä enemmän toisesta ihmisestä pitää, sitä kauniimmalta hän näyttää. Kauneus on katsojan silmässä, sisäinen kauneus, ruma on kaunis ja kaunis rumaa ja mitä näitä raikkaita viisauksia onkaan. Rikoo on kuitenkin riskillä ruma. Toisaalta, jos siitä riskistä oikein tykkää ja jos rikootkin ovat kivaa kuosia…

 

Hyvää juhannusta ja kesää, äläkää hukikko ittiänne!
Eija

 

 


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vinkkisi kesä-Kemiin?

Kuten aiemmista teksteistäni on ilmennyt, on alkanut kesä ensimmäiseni Kemissä. Siinä missä tunsin kesäisen Kiteen kuin omat taskuni ja Kouvolassa osasin suunnata Repoveden kansallispuistoon tai Käyrälammen uimarannalle, olenkin nyt yhtäkkiä ihmettelemässä uudessa kaupungissa. Tai ainakin uuteen vuodenaikaan.

Kun säätkin ovat viimepäivinä tuntuneet vallitsevan vuodenajan mukaisilta, olen alkanut entistä enemmän miettiä, mihin Kemissä kannattaisi lähteä viettämään kesäpäivää? Mieleeni tulee ensimmäisenä Sisäsatama, joka onkin varmasti yksi kauneimmista, viihtyisimmistä ja eloisimmista kohteista. Mutta ei varmasti ainoa kokemisen arvoinen kesäkohde, vai mitä olette kaupunkia paremmin tuntevat mieltä?

Erilaiset oppaat ja kesälehtiset antavat omat vinkkinsä, mutta uskon, että niiden ulkopuolelle jää paljon hiljaista tietoa. Niinpä ajattelinkin heittää pallon nyt teille blogin lukijoille: kertokaa, mikä tai mitkä kohteet ovat ”must see” Kemin kesässä? Onko talvisten hiihtolenkkien varrelle jäävä Takajärvi käymisen arvoinen tähänkin vuodenaikaan, tai mistä löytyy mukavin puisto piknikin viettämiseen? Mihin retkisatamaan veneillessä kannattaa rantautua, tai mihin kohteeseen mantereella hurauttaa näppärästi polkupyörällä tai miksei autollakin?

Voitte jättää omia ajatuksianne vaikkapa Kemin kaupungin Facebook-sivulle tähän kirjoitukseen tuovan linkkijulkaisun alle. Parin viikon päästä juhannuksen alla on taas oma bloggausvuoroni, jolloin voisin koota tekstiini antamianne vinkkejä. Uskon, että itseni lisäksi ideoista hyötyisi moni muukin matkailijoista aina kaltaisiini hiljattain paikkakunnalle muuttaneisiin – ehkäpä pidempäänkin täällä asuneisiin. Totuushan on se, että joskus sitä sokeutuu helposti asioille, jotka todellisuudessa ovat aivan nenän edessä 🙂

Nyt rohkenisi ehkä jo jättää toppatakin kotiin toisin kuin vielä toukokuussa

Suomalaisilla kaupungeilla on tapana herätä kesäisin eloon, enkä usko Keminkään olevan poikkeus. Tai itse asiassa tiedän, ettei se ole, koska vaikutuinhan tästä paikkakunnasta viimekesäisellä pikavisiitillämme niin, ettei ensivaikutelma ainakaan saanut epäröimään muuttopäätöstämme 😉 Kyseisellä reissulla aikamme tosin kului asuntonäytöissä, ja pintaraapaisu kesään oli edellä mainitsemassani Sisäsatamassa tehty pieni aamukävely. Sekä jokunen paahteinen asuntonäyttö kerrostalohuoneistoissa 😉

Siispä nyt ihan luvan kanssa kehumaan niin itseä kuin naapuria. Ja miksei laajennettaisi reviiriä vaikka koko Meri-Lapin alueelle – varmasti näkemisen ja kokemisen arvoista seutua yhtä kaikki! 🙂

Vinkeistänne kiitollisena
Anna (ja varmasti moni muukin)

 


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Kesäkuun 1. odotellessa

Lähes välittömästi edellisen blogitekstin jälkeen kevät suorastaan räjähti silmille. Jäät lähtivät viikossa ja viikkoa siitä eteenpäin kaikuluotain näytti pintaveden lämpötilaksi jo +14 astetta. Huoli viime kesän helteiden toistumisesta alkoi välittömästi mutta onneksi sen jälkeen kevät on edennyt normaalimpaan tahtiin. Ei lämmössä mitään vikaa ole, mutta kyllä yli 23 astetta on turhan paljon ja mikä olennaisinta, niin vesien lämpeneminen yli kahdenkymmenen asteen ei tee hyvää kalojen ruokahalulle, ehkä kuhaa lukuun ottamatta.

 

Aikainen veneilykauden aloitus olikin tärkeää. Viikkoa myöhemmin punakylkirastaalla olisi ollut kaikki munat samassa veneessä (minun kanssani)

 

Heti jäiden lähdön jälkeen kävin yhden aamupäivän etsimässä kutuun valmistautuvia haukia mutta niitä ei näkynyt. Kraaselin sillan vieressä kaikuluotaimen näytölle piirtyi kuitenkin tiheään ahvenilta näyttäviä kaikuja ja jigin heittely vahvisti epäilyn oikeaksi. Kävin uudemmankin kerran mutta kutevat tai kutuun valmistautuvat ahvenet eivät olleet erityisen kiinnostuneita syömään. Vaikka kalaa oli paikalla todella runsaasti, niin saalis jäi aina vain neljän hengen perheen yhdellä kertaa syötävään määrään. Sama tulos oli myös viikkoa myöhemmin, kun ahvenia löytyi yhtä runsaasti Laitakarin viereiseltä matalikolta.

Uhosin edellisissä teksteissä, että aion yrittää ehtiä loppukeväästä haukia kalastamaan mutta huonolta se nyt näyttää. Isohaarasta on kuulopuheiden mukaan tullut runsaasti taimenta ja sitä pitää tietysti yrittää, vaikka toistaiseksi tulos on jäänyt pariin tukevaan tärppiin. Muiden saamia kaloja on saanut kyllä ihastella oikeastaan joka kerta kun siellä on käynyt. Lauantaina alkaa myös hulluus nimeltä lohenkalastus, kun Tornionjoen kalastuskausi alkaa 1. kesäkuuta. Se tulee viemään kaiken vapaa-ajan ja ajatukset johonkin juhannukseen saakka, jolloin yleensä viimeistään alkaa kyllästyttämään tyhjän pyytäminen ja voi taas siirtyä muiden kalojen kalastukseen. Vesi on Tornionjoessa tänä vuonna jo alkuun melko matalalla, mikä kuulemma rannalta perholla pyytävälle on alajoella huonoin mahdollinen olosuhde, joten ehkä pääsen jonnekin muualle kalaan jo tavanomaista aikaisemminkin. Viikonloppuna aion kuitenkin löytää itseni joko Kukkolan- tai Matkakoskelta ja siihen saakka Tornion- ja Simojoessa nousevien kalojen määriä täytyy tietysti kytätä lähes reaaliajassa luonnonvarakeskuksen nettisivuilta.

Lohenkalastus joessa on muuten varsin järjetön harrastus jos sitä oikein alkaa tarkastelemaan. Siinä nimittäin yritetään saada lohi syömään perho tai uistin, vaikka kala ei itse asiassa pysty lainkaan syömään joessa ollessaan. Sen mahalaukku surkastuu umpeen jo merellä, jotta se ei joessa söisi omia poikasiaan. Eli perusajatuksena on saada ruokahaluton ja -kyvytön kala syömään jotakin. No, haasteita pitää olla.

 

 

Kun lastenhoidolta ei meinaa päästä kalaan, niin lapset pitää ottaa mukaan. Fongauksen osalta ruutanapiste tuli odotetun helposti Ruutin sorsalammesta ja Kiikelin sillan pielestä tuli särkien ja yhden ahvenen lisäksi myös salakka ja seipi, joten vuoden lajimäärä on tällä hetkellä 9. Onkiseurana samaan aikaan noin puolitoista- ja neljävuotiaat lapset on vielä vähän haastavia, nuoremmasta kun pitää pitää käytännössä koko ajan kiinni ja samalla laittaa vanhemmalle lapselle matoa koukkuun ja irrottaa kalaa, mitä nousikin vähähaarasta taukoamatta. Hyvin se sujui kuitenkin ja uskottelen itselleni, että kaikilla oli myös hauskaa.

 

Fongauksessa saaliin koolla ei ole mitään väliä, joten pikkusormen mittainen seipikin on arvokas saalis

 

Annan ja Eijan pyöräilyä koskevia tekstejä lukiessa meinasin itsekin laittaa tähän loppuun pienen haasteen. Nimittäin pääkaupunkiseudulta tänne muuttaneena hätkähdyttävän suuri ero pyöräilykansassa oli kypärän käyttö. Siinä missä pääkaupunkiseudulla hyvin harvoin näkee pyöräilijöitä ilman kypärää, niin täällä se on päinvastoin. Haasteeksi ajattelin siis esittää, että yritäpä löytää pyöräilykypärää käyttävä aikuinen Kemistä. Mutta vaalipäivänä äänestämästä tullessa näin sellaisia yhdellä silmäyksellä heti kaksi kappaletta ja koko ajatus kuivui kasaan. Ja toki on varmasti niin, että kansanterveyden kannalta on parempi, että ihmiset pyöräilevät ilman kypärää kuin että eivät pyöräile ollenkaan. Ei sen kypärän käyttöä kuitenkaan niin nolostella tarvitsisi. Kypärän käytännöllisyyden huomaa viimeistään silloin, kun sen jysäyttää kerran täydestä vauhdista asfalttiin.

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: ”Toukokuu on turha kuu”

Itselle täysin uudelle seudulle muuttaessaan paikallisia ihmisiä kuuntelee tavallistakin herkemmällä korvalla. Vinkkejä erilaisista harrastuksista, ulkoilupaikoista tai ravintoloista tulee kyseltyä oma-aloitteisestikin, minkä lisäksi yksityiskohtia poimii muustakin kuulemastaan. Pieniä juttuja, jotka syystä tai toisesta jäävät omaan mieleen pyörimään tai jopa askarruttamaan sitä.

Muuttaessamme Kemiin viime elokuussa, helteet ehtivät helliä meitäkin vielä muutaman päivän ajan. Terassikalusteet kuljetimme kuitenkin jo suoraan pihavarastoon tulevaa kevättä odottamaan: ei aikaakaan, kun on taas toukokuu ja kalusteet pääsevät arvoiselleen paikalle samalla, kun itse nautiskelemme loppukeväisistä helteistä.

Tai näin ajattelin, kunnes.

Kunnes esittelin edellä kertomaani ajatustani ääneen eräälle paikalliselle tuttavalleni. Hän ampui suunnitelmani alas muitta mutkitta: ”Voi kuule, toukokuu on täällä Kemissä niin turha kuu, että ei kannata haaveilla tuollaisesta.” Tai kuulemma jos jaksamme istua napottaa terassilla toppavaatteet päällä, niin sitten ideani ei ehkä olisi täysin tuhoontuomittu.

Nyt eletään toukokuun 24. päivää, ja terassikalusteemme ovat kuin ovatkin vielä talviteloillaan. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään toukokuusta ja sen mahdollisesta turhuudesta. Osansa on nimittäin myös tämän terassinpesijän omalla laiskuudella. Ai että kun viime viikonlopun lähestulkoon – ainakin Kemin mittapuulla – toukokuisissa helteissä monet kerrat mittailin mielessäni, että sohva tulee tuohon ja pöytä tuohon. Ja olisivat varmaan jo tulleetkin, jos olisin saanut tartuttua terassinpesuvälineisiin. Tosin meistä (oikeasti) innokkaampi siivooja osasi kertoa, että juuri sellaista tiettyä, oikeanlaista harjaa meillä ei kuulemma ole. Siispä sitä, tai ainakin omaa motivaatiopiikkiäni odotellessa 😉

Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö etelämmässä asuvien ystävieni päivitykset ja kuulumiset +25 asteesta onnellisina olisi saaneet pienen kaipuun kirpoamaan mieleeni. Samana päivänä, kun itse pyöräilin kevyttoppatakissa ja sormikkaissa, pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni oli tehnyt Instastooriaan aamulenkiltä hihattomassa paidassa ja shortseissa. Siinä hetkessä kieltämättä ajattelin, että: ”Kyllä kelpais!” Vähän saatoin myös manata kemiläisen toukokuun ihan turhaksi. Mutta ihan varovaisesti vain 😉

Mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Ja että odotus palkitaan. Ja että pitkän odotuksen jälkeen asioiden saavuttaminen tuntuu entistäkin paremmalta. Siispä kesää odotellessakaan ei auta kuin luottaa näihin vanhoihin viisauksiin samalla, kun toukokuukin on toisaalta tuntunut jo ihan luksukselta. Nimittäin jos nyt muistelen aikaa neljä viikkoa taaksepäin, onhan kevät edennyt jo huimasti. Ensimmäiset rikkaruohot on kitketty, nurmet ajettu ja vene laskettu vesille.

Niin ja entäs piiiiiiiitkät valoisat illat, jo lähes yötön yö, ja ainoastaan meidän pohjoisessa asuvien etuoikeudella jo tässä vaiheessa vuotta!

Riippuu taas ihan mihin tätä kaikkea vertaa, eikös? 🙂

Tervetuloa, kesä, Kemiinkin!
Anna

 


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Minäkin pyöräilen – huvikseen ja hyödykseen

Peesaan Annan viime viikon blogin aihetta, joka on todella lähellä sydäntäni: pyöräily, ihana laji! Ja helppo harrastaa huvikseen ja hyödykseen.

Vietin lapsuuteni maalla Simoniemessä ja ensimmäinen automme hankittiin, kun olin jo yli 10-vuotias, joten olen tottunut siihen, että varmin tapa päästä paikasta toiseen on lihasvoima. Tottumusta vahvistaa perheemme nykyisten autojen kunto ja ikä. Pidän pyöräilyä vaivattomimpana siirtymiskeinona, kunhan kilometrimäärä on kohtuullinen. Potkurikin on kiva, varsinkin talvella, tosin nykymaailman hiekotustaso vähän heikentää kelejä.

Ajelin siis pyörällä ympärivuotisesti lapsuuteni ja nuoruuteni. Aikuisiällä, kun lapsemme olivat pieniä, oli aina niin kiire, että autolla säästetyt minuutit olivat olennaisia. Kun minuuttiaikataulu vuosien myötä löystyi, palasin ympärivuotiseen työmatkapyöräilyyn ja onhan se mukavaa!

Kun aloin taas pyöräillä työmatkat, hirveä ajankulumisvauhti hidastui. Havainnoin jälleen vuodenaikojen vaihtumiset. Toisin kuin kiireisimpänä aikana, tiesin esimerkiksi vähälumiseen aikaan helposti, onko talvi tulossa vai menossa. Noteerasin kevään ensimmäiset rentukat ja syksyn ensimmäiset jääriitteet. Ja ne tuoksut! Viime viikolla aistin ensimmäisen kerran tälle vuodelle SEN kevätsateen vihreän tuoksun.

Kun työmatkapyöräilyä jatkaa tarpeeksi kauan, sään täytyy olla todella huono tai auton todella tarpeellinen päivän aikana, jotta pyörän vaihtaa autoon. Kun pyöräilee oikein huonolla säällä, tuntee itsensä sankariksi. Kun on kotiin tullessaan saanut hiukset ja ripset sulatettua tai kurat pestyä naamalta, voi hyvällä omatunnolla rentoilla illan sohvannurkassa. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että autoonkin tottuu. Kun kulkee usein autolla, on erittäin helppoa keksiä syitä, miksi sillä tänäänkin pitää.

Mekaaniset aivot toimivat paremmin, kun polkee. Asiat loksahtelevat paikoilleen ja oikeisiin mittasuhteisiin ja ideoitakin pulpahtelee. Joskus ajatukset selkiytyvät ja toisinaan taas pää tyhjenee sopivasti. Milloinkaan ongelmat eivät kasva vaikeammiksi pyöräilyn aikana. Koko päivän tai useita päiviä kestävät pyöräilyt ovat suorastaan meditatiivisia. Kun poljimme pyöräretkellämme kymmenen kokonaista päivää peräkkäin, maailma muuttui hyvin yksinkertaiseksi. Samoin me ajajat. Mutta siitä palautuu samalla kun fyysisestäkin rasituksesta. Luulemme me.

Jos tulee oikein anarkistinen olo, voi työmatkan pyöräillä eri kautta kuin tavallisesti. Se on yllättävän hurjaa. Eikä edes tarvitse välttämättä kiertää Sompujärven kautta, vaan riehakkaaksi itsensä tuntee jo, kun ajaa eri katuja pitkin.

Kemissä on hyvä pyörätieverkosto ja lisää on rakenteilla. Opasteetkin ovat keskimääräistä kattavammat. Ja nyt puhuu kokenut, useilla paikkakunnilla eksynyt retkipyöräilijä. Eikä kehuni johdu siitä, että osaan pyöräillä Kemissä opastamattakin, vaan siitä, että Kemissä on pyöräteilläkin retkipyöräilijälle olennaisia opasteita naapurikaupunkeihin Tornioon ja Ouluun eikä pelkästään oman kaupungin eri osiin, kuten monessa muussa kaupungissa.

Ei kuitenkaan tarvitse lähteä pois Kemistä hienoja reittejä ajellakseen. Rantareitti on upea ja kilometrien pituinen. Terassejakin matkan varrelta löytyy, jos jäätelönhimo iskee tai juomapullo on päässyt tyhjentymään. Pajusaaren patosiltareitti on mielenkiintoinen ja maastossa pääsee ajelemaan vaikka Vähä-Ruonaojan vartta Siikakankaalta Elijärvelle. Meillä on normaalit retkipyörät, mutta jos mieheni pääsee valitsemaan reitin, se kulkee yleensä maastossa, jossa vähintään kerran joutuu kantamaan pyörää. Reittejä ja monenlaista muutakin karttatietoutta Kemistä löytyy osoitteesta http://kartta.kemi.fi, kannattaa tutustua.

Niin ja muistakaa kypärä!
Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vihreämpi ja välittömästi virkistävämpi valinta

Moni kemiläinen on (toivottavasti) kuullut Vihreä ja kestävä Kemi -hankkeesta sekä kotikaupungillemme ympäristöasioiden esimerkillisen hoitamisen ansiosta myönnetystä ISO 14001:2015 -sertifikaatista.

Moni kemiläinen (toivottavasti) myös pohtii, miten ekologisuusajattelu näkyy tai voisi entistä paremmin näkyä omassa arjessa. Sertifikaatit ovat hienoja palkintoja ja osoituksia todellisesta työstä, mutta ruohonjuuritasolla Kemi, kuten muutkin paikkakunnat, alkaa vihertää tehokkaimmin ja todellisimmin vasta, kun kuntalaiset sitoutuvat tahoillaan kestävämpiin arjen valintoihin.

Meille ihmisille on tyypillistä, että haluamme mieluummin ennemmin kuin myöhemmin itsekin hyötyä tekemistämme ratkaisuista ja konkreettisemmalla tasolla kuin pohtimalla, millaisen planeetan jätämme jälkipolvillemme. Tarkoituksenmukainen ajatus sekin toki on, mutta usein hedonistiselle luonteellemme joskus ehkä haastava sisäistää siten, että tunteet muuttuisivat toiminnaksi.

On kuitenkin ympäristöystävällisiä tekoja, joiden vaikutus näkyy paljon nopeammin kuin vasta vuosien kuluttua. Aloitetaanpa helpoimmasta: hyötyliikunta. Yllätyitkö? Jos, niin suosittelen kokeilemaan, ja jos et, suosittelen jatkamaan selvästi hyväksi havaitsemaasi tapaa.

Henkilökohtaisesti olen huomannut, että muun hyötyliikunnan ohessa työmatkakävely tai -pyöräily – ne mitkä kotitoimistoltani esimerkiksi asiakkaideni luokse tai palavereihin kuljen – toimivat hyvin sekä töihin virittäytymiseen että kotimoodiin pääsemiseksi. Aiemmin opettajana toimiessani parhaat ja toimivimmat tuntisuunnitelmani syntyivät aamuisilla työmatkoillani, kun ajatukset alkoivat sopivasti heräillä ilman päivän mukanaan tuomaa kuormaa. Näissä hetkissä lamppu saattaa syttyä yllättävänkin kirkkaasti! Vastaavasti kun työpäivän jälkeen olin jo kävelymatkani aikana prosessoinut päivän tapahtumat mielessäni, ensimmäinen puolituntinen kotona ei mennyt sohvalla makaamiseen ja itseni sekä jaksamiseni keräilemiseen.

Vaikka työni luonne on sittemmin muuttunut, koen edelleen, että työmatkat omalla moottorillani kuljettuina maksavat ottamansa ajan moninkertaisena takaisin. Useat ajatukset, ideat ja pakokaasuttomat kilometrit ovat arvokkaampia kuin se aika, jonka säästäisin autolla kulkiessani.

Hyötyliikkumaan houkutellen,
Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Kevät etenee

Eduskuntavaalit olivat ja menivät. Jotkin puolueet menestyivät toisia paremmin ja toiset taas huonommin kuin joku muu. Kevään valtakunnanpolitiikan suurimman tappioni taisin kuitenkin itse kokea siinä, kun hallituksen ennenaikainen eroaminen pysäytti monet etenevät lakihankkeet mukaan luettuna metsästysasetuksen muuttamisen niin, että myös hirvi kuuluisi jousella metsästettävien riistalajien joukkoon. Käsittääkseni asetuksen muutos ei edelleenkään ole mahdoton metsästyskauden alkuun mennessä mutta epätodennäköiseltä uudistuksen tulo tälle vuodelle nyt jo vaikuttaa. Ehkäpä juuri tästä johtuen en ole maaliskuun jälkeen saanut raahattua itseäni jousiammuntaharjoituksiin Pohjan Jousen ammuntahallille tai Ristikankaalla olevalle ulkoradalle. Toinen paljon todennäköisempi syy ammuntaharjoittelun vähäisyyteen ovat olleet siihen tarkoitukseen liian hienot kevätillat, jotka kutsuvat ennemmin kalaan kuin radalle, varsinkin kun jousimetsästyskauden alkuun on vielä puolisen vuotta aikaa.

Jäät eivät ole vielä lähteneet, kuten viime tekstissä ennustin, mutta ei se paljosta ole enää kiinni. Virtaavat salmet ovat pitkälle auki ja Isohaaran tulvaluukutkin avattiin jo ennen vappua. Tänä vuonna kävin viimeisen kerran pilkillä Kemin edustalla huhtikuun puolivälissä. Olisi sinne jäiden puolesta vielä ainakin viikkoa myöhemminkin voinut mennä, mutta en enää ehtinyt. Pääsiäisen jälkeen olenkin jo käynyt virkistämässä perhonheittotaitoa kahdenkäden vavalla sekä virvelöimässä siellä, missä avovettä on ollut. Saalis ei ole toistaiseksi päätä huimannut, mutta viime vuosina koko maassa yleistynyt saukko on ilahduttanut esityksillään lähes joka paikassa. Viimeksi oikein pariskuntana Kraaselin sillan kupeessa.

Avovesikauden avauskala

 

 

Sain huhtikuun alussa myös harrastuksiini liittyvän virka-apupyynnön, kun eräs kaupungin virkamies tarvitsi parikymmentä kalaa töihin vietäväksi. Minulla on pilkkireiästä laskettava sateenvarjotyylinen katiska, jolla tämä asia kuulemma piti hoitaa. Itse en ollut kovinkaan luottavainen koko projektiin, sillä katiskan aikaisemmat käyttökokemukset eivät ole olleet kovin lupaavia. En siis ollut saanut sillä koskaan yhtään mitään. Kysymykseen, että miten katiskan nosto tapahtuu kairanreiästä, jos se on täynnä kalaa, vakuuttelin, että niin paljon kalaa siihen ei ui, että nostaminen olisi ongelma. Katiska laskettiin särkipitoisimpaan paikkaan mitä tiesin mutta ensimmäisen yön aikana siihen ei uinut mitään ja sitten koko homma unohtui viikoksi. Lähdimme lopulta koko perheen voimin hakemaan katiskan pois vielä, kun jäille uskalsi mennä. Kotona vakuuttelin lähtiessä, ettei hauskaan kevätretkeen kauaa aikaa mene, joten lähestyvä lasten iltapala-aika ei olisi lähdön esteenä.

Katiska ei kuitenkaan noussut reiästä. Ei noussut, vaikka kuinka monta kertaa yritin, eri kulmista ja vähän voimaakin käyttäen. Arvelin sen sotkeutuneen johonkin risuun tai vanhaan verkon naruun ja siksi tyssäävän puoliväliin avantoa. Koska mukana ei ollut tuuraa jääsahasta puhumattakaan, ei auttanut kuin yrittää kairata toinen reikä niin, että avantojen reunat risteävät. Tehtävä ei ole kovin helppo, kaira kun pyrkii luiskahtamaan vanhaan reikään ja samalla piti tietysti varoa katkomasta katiskan narua. Lopulta se onnistui mutta ei katiska noussut kahdestakaan rinnakkain olevasta kuuden tuuman avannosta. Tällä välin lapset alkoivat silminnähden kaipaamaan jo iltapalaa. Lisäsin siis voimaa ja lopulta jään päälle tuli hiukan revenneen katiskan mukana puolensataa isohkoa särkeä sekä kolme noin vajaan parin kilon madetta, mitkä olivat käyttäneet aikansa särkiä täynnä olevassa katiskassa varsin tehokkaasti. Ei mikään ihme, etteivät ne mahtuneet kaikki kerralla normaalista pilkkireiästä. Katiska toimii sittenkin, mutta hieman paikkailua se nyt vaatii, ennen kuin sen voi käydä uudestaan laskemassa pyyntiin. Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia osa Koivuharjun koulun oppilaista osaa kuulemma nyt perata normaalin suomukalan lisäksi myös mateen, joten aivan turhaa vaivannäkö ei ollut. Olisipa minunkin lapsuudessani ollut alakoulussa vastaavaa opetusta! Tosin minun kohdallani jo silloin opettaja olisi voinut joutua oppilaan rooliin…

Kevät on lintujen bongauksen sesonkia mutta vaikka olenkin tänä keväänä saanut uutena elämänpinnana bongattua lapinpöllön Kemintullista, niin tänä vuonna ajattelin kokeilla kalojen bongausta eli fongausta. Se on muutaman vuoden takainen muotivillitys, minkä tunnetuin tapahtuma on Helsingissä järjestettävä kalamaraton-kilpailu. Fongaus on ollut tavoitteena useana vuonna mutta ehkä blogiin tulevat kirjaukset antavat itselle sitä vaadittavaa motivaatiota esimerkiksi ruutanan tai kivisimpun pyydystämiseen. Tarkoituksena on siis saada Kemistä ja sen lähikunnista vuoden aikana mahdollisimman monta kalalajia vapavälineillä. Tätä kirjoittaessa on vuodenvaihteesta lukien noussut 6 lajia: hauki, ahven, särki, made, harjus ja kirjolohi. Katsotaan täyttyisikö vaikkapa 15 lajin tavoite vuoden loppuun mennessä.

Huhtikuista katiskasaalista

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Maankatsomustani avartamassa

Olen tullut tulokseen, että ihmiselle tekee hyvää vaihtaa asuinpaikkaansa elämänsä aikana. Kenties useamman kerran, kenties vähän kauemmaksikin. Joskus kotiseudullensa palaten tai ehkä uuden sellaisen matkansa varrelta löytäen.

Ensimmäiset 18 vuottani asuin Kiteellä, mutta sen jälkeiset 11 vuotta ovat vieneet minua maailman eri kolkkiin. Jos haluan pitää esittelyni lyhyenä, kerron päätyneeni tänne pohjoiseen kolmen K:n taktiikalla: Kitee – Kouvola – Kemi. Eräs tuttuni heittikin, että: ”Mihis meinasitte seuraavaksi? Kenties Keravalle?” Naurahdin, että eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä kuljettaa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin juuri johonkin yhtä kiehtovaan pontikka-betoni-punainen-kohteeseen kuin tähänkin mennessä, eli sinänsä tuo seuraava ehdotettu K voisi olla hyvinkin todennäköinen 😉 Mutta olkoon se oma tarinansa ja vasta sitten, jos ja kun sen aika joskus on.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Niin tekee myös asuminen, ja väittäisin, että vielä astetta enemmän. Ei pelkästään siksi, että pääsisi kiinni paikallisten ihmisten mielenmaailmaan tai alueellisiin tapoihin/murteisiin/ilmiöihin, vaan myös siksi, että nämä pysyvämmät reissut opettavat hurjasti itsestä ja omasta maailman- ja maankatsomuksesta. Kyllä, määrittelin jälkimmäisen juuri nyt viralliseksi sanaksi.

Vietimme pääsiäisviikonlopun Ylläksellä ja ensimmäistä kertaa minulle alkoi konkretisoitua muutama asia, joista olen kuullut kemiläisten puhuvan.

Ensiksikin: vaikka olemme Kemissä maakunnallisesti Lapissa, niin emme olla the Lapissa – vaikka Kouvolasta muuttaneen mielestä oikeastaan olemmekin. Pari tuntia pohjoisempaan ajeltuamme tuntureita katsellessani aloin hahmottaa mistä tässä the Lappi -hommassa on oikeasti kyse. Eihän samanlaisia maisemia vielä näillä meidän korkeuksilla tosiaan näe.

Toiseksi olen kuullut monen kemiläisen toteavan, että: ”Keskellä Suomeahan tässä asutaan.” No, edelleen Kouvolasta muuttanut ei ole oikein osannut päätellä, onko tuo tarkoitettu vitsinä vai vitsinä. Mutta myönnettäköön, että aika lähellä totuutta tämä on, kun yhtään Suomen karttaa vilkaisee. Se on vain oma maantieteellinen ajatteluni, joka on vuosien varrella muovautunut hyvin erilaiseen kartankatselukulmaan.

Kolmas huomioni menee eteläsuomalaisille. Hiihtoon hurahtaneena olisin itsekin positiivisesti kateellinen meille ja sijainnillemme. Kun tunturiin pääsee kolmessa tunnissa, niin onhan se huonommallakin matikalla laskettuna 10 tuntia vähemmän kuin pääkaupunkiseudulta. Ennen tällaiseen reissuun olisi saanut varata pari päivää jo itse ajomatkoihin, jotka nyt sujahtivat kuin itsestään. Ihan huippua!

Tarkoitukseni ei ole synnyttää vastakkainasetteluja, vaan tuoda ilmi omia positiivisia huomioitani. Vaikka tietyissä asioissa eteläisempää Suomea kaipaankin, ”täällä kaukaisuudessa”, kuten eräs helsinkiläinen kaverini viime syksynä asian ilmaisi, asumisessa on paljon hyviä puolia. Ei pelkästään se, että täältä pääsee näppärästi pois (ainakin sinne Lappiin ;)), vaan se, että olen huomannut jo nyt vajaan vuoden Kemissä asuttuani saaneeni huomattavasti lisää perspektiiviä tämän maailman katseluuni. Eli siihen maankatsomukseeni, jonka aiemmin tässä tekstissäni viralliseksi termiksi lanseerasin.

Näkökulmanottokykyään jatkuvasti treenaten,
Anna

 


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Oodi hiihdolle

Isommissa kaupungeissa asumisen jälkeen nautin Kemin pienuudesta. Jämpti ruutukaava tekee keskustasta silti selkeästi kaupungin. Asumislähiöidenkin rooli on selkeä: siellä asutaan ja sieltä voi ostaa päivittäistarvikkeensa, mutta muille asioille lähdetään keskustaan. Jonne ei ole pitkä matka mistään. Pyörällä hurauttaa melkein samassa ajassa kuin autollakin. Ja jos lähtee autolla, ei tarvitse jonottaa ruuhkissa eikä etsiä parkkipaikkaa. Arki on siltä osin helppoa ja sujuvaa, kuten Kemin brändi lupaakin.

Lyhyet välimatkat ja kattava pyörätieverkosto kannustavat (velvoittavat?) hyötypyöräilemään ympärivuotisesti. Talvipyöräily on kuitenkin aivan eri laji kuin kesäpyöräily. Talvipyöräily on erittäin tehokasta liikuntaa, sillä yhden kilometrin talvipyöräily vastaa noin 10 kilometrin kesäpyöräilyä. Tämä tieto on akateemisesta lähteestä eli ihan itse olen tuon päätellyt.  Se ei siis aivan välttämättä ole absoluuttinen totuus.

Koska varsinainen pyöräilykausi on vasta aluillaan ja hiihtokausi sen sijaan lopuillaan, tässä jokunen sana Kemin hiihto-olosuhteista, joihin olen erityisen ihastunut. Enkä ole ainoa. Latuverkosto on loistava. Kaupunki tekee viisaasti satsatessaan liikuntapaikkoihin, jotka ovat käyttäjilleen maksuttomia ja joita niin monet eri-ikäiset kemiläiset käyttävät. Se jos joku on satsausta asukkaiden sekä fyysisen että psyykkisen terveyden edistämiseen.

Itse käytän alkutalvesta metsälatuja, kevättalvella houkuttaa enemmän merenjää. Netistä kemi.fi:n liikuntapalveluista voi kätevästi tarkistaa, koska ladut on viimeksi ajettu. Latuverkostoa täydentää upea laavuverkosto, jota käytämme runsaasti. Perheellämme oli kova hiihtomaine, kun lapsemme olivat pieniä. Tuttavamme, johon törmäsimme usein laavulla, päätteli meidän hiihtävän todella paljon. Täytyi tunnustaa hänelle, että startteja niinkin kertyy, mutta koska kotoamme on Laitakarin laavulle noin puoli kilometriä matkaa, saattaa runsashiihtoisen talven kokonaissaldo olla luokkaa 15 km plus paistettu makkara joka reissulla. Mutta joka reissusta saa sentään myös raitista ilmaa ja punaiset naamat.

Laavu meren rannalla talvella

Viime vuosina talviimme on kuulunut vähintään yksi Tour de Perämeri per talvi. Se sisältää saariston ja rannikon laavuille hiihtelyä, makkaranpaistoa, mahdollisesti terassikahvit LumiLinnalla tai muussa latukahvilassa ja viimeisenlaavunkaakaot Laitakarissa. Tour de Perämeri –päivän sää on aurinkoinen ja keli kantava, jolloin ihminen voi hiihdellä omia reittejään. Minä toimin jarrumiehenä, sillä jos mieheni saisi päättää, hiihtäisimme niin kauas kuin jaksaisimme ja kääntyisimme sitten takaisin. Emme ole koskaan ainoat jäällä taivaltavat, varsinkaan Tour de Perämeri –päivinä. Kulkijoita on joka lähtöön hiihtäjistä pyöräilijöihin, potkuttelijoista lumileijailijoihin, kävelijöistä moottorikelkkailijoihin, Tesloista ilmatyynyaluksiin – välillä on suorastaan ruuhkaista, mikä ei ole Kemissä muuten aivan tavallista.

Laavuilla tapaa paljon ihmisiä ja laavujutustelussa on oma viehätyksensä. Yleensä jutellaan niitä näitä säästä, kelistä, polttopuiden koosta ja makkaran oikeaoppisesta viiltelystä. Joskus keskustelut menevät vieläkin yhteiskunnallisemmiksi ja syvällisemmiksi. Laavuilla istuu joka tapauksessa aina mukavia ihmisiä – kemiläisiä ja muualta tulleita.

Ystävämme Helsingistä ihastuivat merelliseen hiihtoretkeemme todeten Selkäsaaren olevan Saariselkä ilman vaarallisia laskuja. Eli helpompi ja sujuvampi – kuten brändi lupaa.

Eija

Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Hyvä palvelu palkitaan

Mitä pienempi paikkakunta, sitä paremmat palvelut. Tai ainakin laadukkaammat. Näin olen ilokseni huomannut useamman kerran Kemissäkin.

Siinä missä isommissa kaupungeissa ja ketjuliikkeissä on vara (vai oikeasti, olisiko vara?– tätä lienee syytä pohtia!) myydä eioota vaikka vähän nyrpeämmälläkin naamalla, pienemmillä paikkakunnilla jokainen asiakas ja tämän yritykseen jättämä euro tuntuu tuplasti arvokkaammalta. Ymmärrettävästi.

Yksityisyrittäjän leipä on usein suoraan verrannollinen siihen, kuinka usein hänen liikkeensä oven avaa ostava asiakas. Onnekseni olen huomannut, että tietoisuus tästä heijastuu useimmiten myös palvelukulttuuriin. Jos jotain ei löydy hyllystä juuri nyt, se tilataan. Jos asiakkaalla tuntuu olevan muutakin asiaa kuin vain tietyn tuotteen ostaminen, muutaman minuutin mittaisen rupattelutuokion arvo selvästi tunnetaan. Jutellaan vaikka päivän säästä, kunhan asiakas saadaan poistumaan – ja entistä varmemmin myös palaamaan – tyytyväisenä.

Oma erityisen hyvä kokemukseni sijoittuu Kemin keskustassa sijaitsevaan Aito hyvän olon kauppaan parin viikon taakse. Tiesin liikkeen aukeavan kello 10, mutta lähetin tuotetiedusteluviestin Facebookin Messengerissä jo aamukahdeksan maissa. Asiani ei sinänsä ollut kiireellinen; kunhan saisin tiedon muutamasta tuotteesta ja ehtisin käydä ostamassa ne saman päivän aikana. Olisihan heillä ollut aikaa vastata ja minulla käydä ostoksilla kaupan aukioloaikojen puitteissa aina alkuiltaan asti.

Ilokseni, ja myönnettäköön, että positiiviseksi hämmennyksekseni vastausviesti kilahti jo muutaman minuutin päästä. ”Hei Anna, tiedustelemasi tuotteet X ja Y löytyvät hyllystämme hintaan Z. ps. Tuotteesta X on tarjous voimassa vielä pari päivää!”

Ostopäätökseen voi vaikuttaa moni asia, mutta tuossa tilanteessa muuta ei tarvittu. Nopea ja erittäin ystävällinen vastausviesti jo reilusti ennen myymälän aukeamista lukitsi ajatukseni siitä, että haluan kannattaa paikallista enkä naputella tilausta nettikauppaan. Itse asiassa vastaus tuli niin salamana, että kerrankin voin todeta kivijalan olleen tällä kertaa paljon nopeampi! Ja mainittakoon, että myös edullisempi.

Eli pien- ja yhtä lailla isompikin yrittäjä: se on pienestä kiinni. Palvele potentiaalista asiakastasi kuten vuosia liikkeessäsi asioinutta. Asiakas kiittää liikkeeseesi jättämiensä eurojen lisäksi usein myös laittamalla hyvää sanaa eteenpäin, mikä kertautuu kassanauhan lisäksi uskoakseni myös oman työsi merkitykselliseksi kokemisen lisääntymisenä.

Kiitosterveisin,
Anna

 


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Huhtikuu

Riekonpyytäjä tähtää lumisessa maisemassa puussa olevaa riekkoa.Kun minua pyydettiin kirjoittamaan ”Ihmekaupungin ihmisiä” -blogiin, niin menin vastaamaan myöntävästi vaikka en ole koskaan kirjoittanut blogia, mielipidekirjoituksia tai oikeastaan mitään muutakaan julkaistavaksi tarkoitettua tekstiä. Facebookkiakin olen päivittänyt viimeksi noin puoli vuosikymmentä sitten. Toki tämän hetkisen työni puolesta kirjoituksiani joskus julkaistaan, mutta ne ovat sellaisia, että suuri yleisö niitä ei huvikseen jaksaisi lukea. Tai minä en ainakaan.  Koska blogin aiheena ovat ihmekaupungin ihmiset, niin se ilmeisesti tarkoittaa, että minun pitäisi kirjoittaa itsestäni. Siispä yritetään!

Olen asunut nyt noin kolme vuotta Kemissä ja sitä ennen Kauniaista lukuun ottamatta kaikissa pääkaupunkiseudun kunnissa sekä Rovaniemellä. Kun muutimme Kemiin, niin suurin osa tuttavistani ihmetteli asiaa mutta totesi yleensä aina vastausta odottamatta, että sehän on varmaan harrastusmahdollisuuksien puolesta hyvä paikka minulle, kun se on pohjoisessa. Olen vastannut kaikille, että ei tämä nyt harrastusmahdollisuuksien puolesta minulle välttämättä perillä ole, mutta on tämä 700 kilometriä lähempänä. Toki Kemissä voi metsästää ja kalastaa ja olen sitä paljon tehnyt. Onnistumisia ja oikeastaan suuria yllätyksiäkin on mahtunut mukaan jopa pienen kaupunkimme rajojen sisäpuolelta. Mutta niin on voinut metsästää ja kalastaa kaikkialla muuallakin missä olen asunut, lähes takapihalla ja jopa Helsingissä, joten ei siinä niin suurta eroa ole. Kemissä mahdollisuuksia on kuitenkin enemmän ja kaikille tarjolla olevia paikkoja on ilahduttavan paljon.

Ainakin näin Etelä-Suomesta kotoisin olevalle huhtikuu täällä on piinallista aikaa. Aurinko toki paistaa (jos paistaa) ja räystäät tippuvat mutta jäät on ja pysyy sekä meressä että joissa. Lisäksi takatalvi ja sakea lumisade yllättää yleensä vielä moneen kertaan aina kun kuvittelee, että kohta harjakone lakaisee tiet puhtaaksi ja saa kaivaa pyörän esille. Asiaa sen tarkemmin tutkimatta väittäisin perstuntumalla, että kevät etenee täällä noin kuukauden myöhemmin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla.

Ei keväässä tietysti itsessään mitään vikaa ole. Kyllä lämmittävässä auringonpaisteessa on aivan mukavaa istua vaikka pilkillä, mutta kun huhtikuun puoliväliin mennessä aurinko on paistanut lämmittävästi hankien keskellä jo kuukauden. Liika on liikaa varsinkin, kun hieman tuloskeskeisenä ihmisenä en osaa käydä pilkillä vain huvikseen enkä ole ehtinyt Kemissä asumisen aikana etsiä pilkkipaikkoja, joista saisi hyvällä todennäköisyydellä järkevän kokoista ahventa. Lisäksi ahvenpilkki vaatii yleensä yli kolme tuntia aikaa ja nimenomaan aamupäivästä, eikä se yleensä myöhäisiltaan osuva niin sanottu henkilökohtainen vapaa-aika kohtaa tämän sesongin kanssa.

Keväällä myös hiihtokelit olisivat hienoimmillaan ja latukin lähtee meren jäälle sadan metrin päästä kotiovelta mutta jotenkin en vain ole tänäkään talvena ehtinyt edes aloittamaan. Kävin kuitenkin viime viikolla riekon pyynnissä Käsivarressa (kuva) ja viidessä päivässä tuli hiihdettyä sen verran, että voin hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa hiihtäneeni tänäkin talvena vähintään sata kilometriä. Pyytämiseksi reissu muuten menikin, sillä neljä päivää kestänyt yhtäjaksoinen kova tuuli ja toistuvat lumipyryt pitivät linnut arkoina, eikä niitä saatu kuin sen verran, että tarkoituksella alimitoitetut eväät saatiin täydennettyä. Retken onnistumista ei onneksi kuitenkaan mitata sillä, paljonko lihaa tai kalaa sieltä pystyy raahaamaan kotiin.

Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin Kemissä asumisessa hyviä puolia on ehdottomasti se, että kaikki on lähellä. Maaliskuiselle riekkometsällekin pääsee reilun viiden tunnin ajamisella ja kotiin ehtii yöksi nukkumaan, vaikka aamulla olisi herännyt kämpästä, joka on niin kaukana maantiestä, että puhelinkin löytää vain Norjan puhelinverkon, jos sitäkään. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulta lähteneen matkaseurani reissu kesti kaksi täyttä ajopäivää kauemmin.

Seuraavaksi odottelen, että pälvet leviävät metsän reunoissa niin paljon, että kauriiden talviruokinnan voi lopettaa ja sula pitenee Isohaarassa niin, että siihen kehtaa työntää veneen ja alkaa soutamaan. Keväistä taimenen soutua en olekaan vielä ehtinyt kokeilemaan lainkaan ja tulevana keväänä tavoitteena on myös löytää kudun jälkeen paremman kokoista haukea jostakin. Jäät tuskin kuitenkaan lähtevät vielä ennen seuraavaa blogitekstiä, joka on toukokuun alussa.

Santeri

Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Kahdeksan kuukautta Kemissä

”Vielä toissapäivänä tähän aikaan en yhtään tiennyt, millä mielellä olisin nyt palaamassa Kouvolaan. Sillä, että: a) voi kunpa voitaisiin jo jäädä tänne Kemiin, vai b) voi kunpa meidän ei sittenkään tarvitsisi muuttaa tänne. Onneksi a:n ja b:n välilläkin on vaihtoehtoja ja voin ilokseni todeta, että Kemi oli todella positiivinen yllätys! Sää pisti ihan parastaan ja kaupunki näytti kesänsä parhaimmat puolet. Miehelläni on joitakin tuttuja Kemissä entuudestaan, ja jokainen tapaamani ihminen oli todella mukava! Tällaisena Kitteen tyttönä, ei mitenkään hiljaisena itsekään, tuli todella tervetullut olo. Ihan niinku kaltaisteni joukkoon olisin päässyt ja pääsemässä. Toki ajettiin pienet sightseeingit myös Keminmaan, Tornion ja Haaparannan puolella, mutta Kemissä oli sitä jotain ainakin näin ensivaikutelman perusteella.

Viikonlopun aikana sain vastata usean kerran kysymykseen, että: ”Miltäs tää Kemi vaikuttaa?” Vastaukseni oli poikkeuksetta: ”Tosi hyvältä.” Mie niin paljon enemmän näen meidät muuttamassa pienempään kaupunkiin kuin vaikka Helsingin keskustaan. Myös Kemiä ympäröivät vesialueet tuntuvat meille molemmille suurimman osan elämästään veden äärellä kasvaneille ja eläneille todella kotoisilta. Vaikka onhan tämä meri-ilmasto tietysti oma lukunsa, mutta vesi kuin vesi. Sanoisin, että jos fyysinen välimatka kotipaikkakunnillemme ja sitä kautta läheisiimme ei olisi näin pitkä, niin minuu ei mietityttäisi muutossa juuri mikään. Oma asenne ja avoin mieli, olenkohan joskus aiemminkin maininnut niistä? 😉

Itse ajattelen nimittäin niin, että ihan mistä tahansa paikasta saa joko miellyttävän tai epämiellyttävän hyvin pitkälti sillä, miten itse asiaan suhtautuu. On myös etuoikeus (ja toki helpottava asia!) saada jakaa tämäkin seikkailu itselle rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa tiedän hommamme toimivan ns. vaikka maailmannavalla!”

Näin kirjoitin henkilökohtaiseen blogiini kesäkuussa 2018 otsikolla ”Ensikosketukseni Kemiin”. Matka oli itselleni ensimmäinen tulevaan kotikaupunkiimme ja ylipäätään näin pohjoiseen Länsi-Suomeen. Seuraava reissumme tänne Perämeren pohjukan ihmekaupunkiin olikin jo elokuinen muuttomatkamme. Ensivaikutelma siis vakuutti – ja toki myös puolisoani täällä odottanut työpaikka.

Ja niin vierähti loppukesä, syksy ja talvi. Jo kahdeksan kuukautta! Kemi tuntuu tuolloin kesäkuussa vielä turistin silmin kaupunkia katsoneen – ja valokuvanneen – lisäksi edelleen hyvältä paikalta. Pienen kaupungin kasvattina koen olevani täällä kuin kala vedessä ja maailmaa Helsinkiä ja Sydneya myöten asuneena olen nähnyt myös sen, että loppumattomista virikkeistä huolimatta isommassakin kaupungissa arki on juuri niin hyvää kuin siitä itse tekee. Kokemukseni mukaan pienemmässä kaupungissa kenties vielä parempaa.

Tällä hetkellä odotan ensimmäistä kevättäni Kemissä. Vaikka virallista kaamosta täällä ei paikallisilta kuulemani mukaan olekaan, tuntuu lisääntynyt ja lisääntyvä valo erittäin ansaitulta. Ainakin päivän ja hiihtokauden pituudessa Kemi on jo tässä vaiheessa lyönyt laudalta eteläisemmän Suomen, eli ei tämä nykyinen kotikaupunkini yhtään hullumpi ole!

Mahdollisimman paljon kevätaurinkoa toivoen ja toivottaen

Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Kemi.fi käyttää evästeitä.

Käytämme evästeitä saadaksemme paremman ymmärryksen yleisöstämme ja hakusanoista, joiden kautta sivustoillemme tullaan. Jos et hyväksy evästeitä, voit jatkaa sivuston käyttöä normaalisti. Lue lisää