Anna Huhtilainen: Oi maamme Suomi

Ja näin olemme taas päässeet vuodenkierrossa joulukuuhun. Ajatuksissa pimeimmät päivät ovat taittuneet ja nyt kausivalojen välkkeessä mennäänkin jo kohti kevättä. Vielä on kuitenkin juhlia juhlittavana ja pyhiä hiljennyttävänä. Ensimmäisenä huominen itsenäisyyspäivä, joka pysäyttää kiitollisuuden äärelle yhä uudestaan ja uudestaan.

Olen matkustellut maailmaa paljon ja asunutkin ulkomailla. Meille suomalaisille itsestäänselvät asiat saavat aivan toisenlaisen merkityksen, kun yhtäkkiä käykin olemassa hetken saati pidemmän ilman niitä. Lopputuloksena se, etten sittenkään vaihtaisi elämää ulkomaiden edullisempiin ravintoloihin tai ympärivuotisiin rantakeleihin vaikka ne sopivina annostuksina mukavaa vaihtelua ovatkin 🙂

Meillä Suomessa kraanasta tulee puhdasta vettä, luontoon pääsee kun ulko-oven avaa, ja kauppaan voi kulkea kävelytietä pitkin. Verojen maksaminen välillä sapettaa, mutta tiedän saavani niille myös vastinetta, vaikka aina en osaa sitä hoksatakaan. Ja tämä kaikki koko pitkän maamme matkalta, kuten olen saanut myös Kemissä asuessamme huomata. Muutimme tänne 700 kilometrin päästä, mutta lääkäriin pääsemme täälläkin yhtä lailla kuin kirjastoon ja uimahalliinkin. Liikuttiinpa missä ja mihin päin maatamme tahansa, tietyt perusasiat ovat ja pysyvät – palveluiden määrä voi toki vaihdella noin niin kuin periaatteessa. Tiedän, etteivät edellämainitsemani asiat ole suoranaisessa syy-seuraussuhteessa maamme itsenäisyyteen, mutta näin juhlapäivän aattona niitä tulee kuitenkin pohdittua tavallistakin suuremmalla kunnioituksella. Itsenäisyyspäivänä ei tee mieli valittaa pientäkään vähää mistään turhanpäiväisistä asioista.

Yksi useista upeista suomalaisista maisemista: Iitin Hiidenvuori itsenäisyyspäivänä pari vuotta sitten

En koskaan unohda sitä tarinaa, miten jo edesmennyt sotaveteraaniukkini kertoi uineensa taskukello suussaan Vuoksen yli vihollisen luotien suihkiessa ihan hänen päänsä vierestä. Ja miten itse pääsin pitelemään lapsena tuota samaista taskukelloa käsissäni monet kerrat. Se oli jotain, mitä en koskaan voinut käsittää, enkä koskaan tule käsittämäänkään. Pystyn vain olla äärettömän kiitollinen, jälleen kerran, ja laittamaan omia pieniä maallisia murheitani hieman uuteen perspektiiviin.

Rauhallista itsenäisyyspäivää toivottaen

Anna


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Eveliina Koivunen: Jouluintoilua ja treffailua

Vielä marraskuun alussa oli paljon lunta ja Kara oli siitä ihan innoissaan. Hän joka kerta työntää pään lumihankeen niin, että korvat vain näkyvät. Karan kanssa parhainta on käydä talvisin lenkillä, kun näkee, kuinka innoissaan hänkin siitä on.

Ainoana huonona puolena on se, että välillä tiet ovat niin liukkaat, että koirakaan ei meinaa pysyä pystyssä. Pitäisi tässä tämän vuoden puolella ottaa vielä tavoitteeksi lähteä aikaisin aamulla ensimmäiselle lenkille. Käymme Karan kanssa ulkona joskus aamupäivästä yleensä, aina myöhään illasta ja tarvittaessa vielä yöllä, niin hänkin saa rauhassa aamuun asti nukkua, vanha kun on.

On se jotenkin ihanaa ja hellyyttävää katsella, kun noinkin vanha koira jaksaa nauttia lumesta ja pyöriä vielä lumihangessa. Ei sitä kehtaa heti mennä sisällekään, vaikka olisi kylmä, kun tuo pikkuinen haluaa katsella ympäristöä ja hieroa turkkiaan hankeen. Nyt kuluneiden viikkojen aikana Kara on nauttinut täysillä talvesta, paitsi silloin, kun on satanut vettä ja lumet sulaneet välillä pois. Itse sitten vain odotan tässä, jokohan se joulu olisi.

Saanko jo koristella?

Innostuin viime viikolla koristelemaan kotiamme jouluisaksi. Villen perheellä on kuulemma ollut tapana pystyttää joulukuusi Villen syntymäpäivän tienoilla eli marraskuun lopussa. Itse en ihan joulukuusta vielä ole laittanut, mutta pikkuhiljaa se joulutunnelma hiipii meillekin.

Tykkään joulussa niistä perinteisistä väreistä, kuten punainen ja kultainen, mutta meillä on tällä hetkellä enemmän punaista ja harmaata kuin kultaista. Ville jopa osti meille uudet kuusenkoristeet, jotka ovat hopeat. Verhot pitäisi vielä vaihtaa keittiöön, ja minun pitäisi ostaa punaiset sohvatyynyliinat. Että rakastan joulua!

Ehkä en kuitenkaan vielä ihan kaikkia joulukoristeita laita paikoilleen, ne saavat odottaa laatikossa vielä hetken. Ostin Haaparannalta uuden kranssin oveen, jota sitten vähän itse muokkailin omaan silmääni kivan näköiseksi. Käytin turhaksi jääneitä kuusenkoristeita. Pyöritin pallon nauhan avulla kranssiin ja kuumaliimasin pallot kiinni, etteivät ne roiku liikaa. Lopuksi hyödynsin joulunauhaa ja pyöritin sen vielä kranssin ympärille. Nyt se näyttää kivalta.

Treffit Lumilinnassa

Noin kaksi viikkoa sitten pääsin pitkästä aikaa treffeille. Ainakin lasken ne treffeiksi, kun käy avomiehen kanssa ravintolassa syömässä. Kävimme ensimmäistä kertaa Lumihiutaleessa syömässä open burgerit. Ville otti omaan ateriaansa possunniskaa, itse en siitä välittänyt, kun maistoin sitä Villeltä. Jännän näköisiä olivat hampurilaiset, ja koko illallinen ravintolassa oli harvinaista herkkua.

Vaikka käymme usein hakemassa ruokaa jostain pikaruokapaikasta, se ei vastaa samaa, kuin ravintolassa syöminen. Siellä on kuitenkin ihan erilainen tunnelma kuin missään pikaruokaketjussa. En kyllä osaa kovin usein käydä ravintolassa, tuntuu, että pitäisi olla mahdollisimman fiinin näköinen, enkä nytkään uskaltanut puhua kovin lujaan ääneen, koska olimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä. Jankutin Villelle ennen lähtöä, mitä pitää laittaa päälle ja mitä ei, kauheasti stressasin sitä, miltä pitää näyttää. Kaiken turhan stressin pystyi heittämään pois, kun pääsimme perille ja saimme nauttia toistemme seurasta hyvän ruuan äärellä.

Hyvää alkanutta joulukuuta kaikille vaan!


Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.

Santeri Lindholm: Hämärähommia

Blogin määräpäivän lähestyessä aloin miettimään, että mitä olen kuluneen kuukauden aikana mahtanut ehtiä tehdä. Mielestäni en oikein mitään. Tosin jostain syystä suuri osa ystävistäni on päättänyt avioitua loka-marraskuussa, joten häissä on kyllä tullut ravattua ympäri Etelä-Suomea, johon täältä katsottuna luen kuuluvaksi esimerkiksi Kuopion. Olen siis päässyt testaamaan vanhaa sanontaa, jonka mukaan Kemistä pääsee helposti pois. Se on pitänyt kyllä paikkansa ja matkaa on tehty lähes joka viikonloppu niin autolla, junalla kuin lentokoneellakin. Toissa viikonloppuna ratatyöt katkaisivat paluumatkan jo Kokkolassa, mutta bussi toi siitä eteenpäin perille ja aikataulussa pysyttiin hienosti. Kemiin pääsee siis helposti myös takaisin. VR:ää monesti moititaan aikatauluista (itsekin joskus syyllistyn tähän), mutta kyllä ne taitavat pääosin pitää niin esimerkillisesti, että vertailu mihin tahansa muuhun maahan ei tuota häpeää. Ainakin jos vertailumaassa on joskus lunta ja pakkasta.

Ensilumi tuli tänä vuonna komeasti jo lokakuun puolella ja aikaista alkutalvea ehti kestää monta viikkoa, kunnes viimeisetkin lumet sulivat viime viikon lopulla. Kahdeksasta neljään työskentelevälle ihmiselle näytti siltä, että päivänvaloa ei ehdi nähdä kuin työpaikan ikkunasta. Viime viikonloppuna passitornissa istuessani kuitenkin totesin, että kyllä aamukahdeksalta itse asiassa on jo hieman valoa eikä neljältäkään ole vielä aivan täysin pimeää, vaikka se sisältä katsottuna siltä näyttääkin. Hyvin olisin nähnyt ampua jonkin eläinparan niin aamukahdeksalta kuin iltaneljältäkin, jos sellainen olisi minun vaikutuspiiriini erehtynyt tulemaan. Ei kuitenkaan tullut. Mutta nyt satanut uusi lumi muutti tilannetta taas valoisampaan suuntaan ja ulkona näkee olla ja liikkua yötä päivää, ainakin jos on pilvistä. Suosittelen kokeilemaan iltalenkkiä vaikkapa Kiikelissä tai jossakin muussa pusikossa, missä ei ole katuvaloja. Ei kaupungin lähellä  oikeasti ole pimeää, kunhan niistä katuvaloista pääsee kauemmaksi.

 

Marraskuun alussa aurinko humpsahti jäätyvään perämereen ja jäi sille tielleen.

 

Pimeyden kanssa taisteleville kuitenkin lohdutuksen sanana, että päivä lyhenee enää kolme viikkoa ja sitten alkaa taas vaalenemaan, joten puolentoista kuukauden kuluttua päivä on jo suunnilleen yhtä pitkä (4 ½ tuntia) kuin nyt!

Minulla oli (ja on edelleen) suuret suunnitelmat myös pilkkikauden avaukseen, mutta plussakelit sananmukaisesti vesittivät tuon harrastuksen aiotun aloituspäivän ja yllä mainitusti viikonloput ovat muutenkin olleet aika tehokkaasti aikataulutettuja koko marraskuun ajan. Pakkasten tultua takaisin joki jäätyy nopeasti ja saattaa olla, että ehdin vielä tämän vuoden puolella testaamaan kehittämääni uutta suunnitelmaa. Uuteen kalapaikkaan mennessäni todellakin nykyään käytän suunnitteluun hyvän tovin ja karttaselaimen maastokartta syvyyskäyrineen sekä ilmakuvat ovat kovalla käytöllä. Jos (ja yllättävän usein kun) suunnitelma toimii ja kalaa nousee, niin onnistumisen tunne on kaksin verroin hienompi. Jos nyt ei siis meinaa ehtiä päivänvalolla kalaan, niin ei muuta kuin syvyyskartta käteen ja tutkimaan kalapaikkoja, niin on sitten valmiina heti kun seuraava kalapäivä sarastaa! Ja jos kertakaikkiaan ei meinaa ehtiä valoisalla, niin mateitahan alkaa varmasti jo saamaan niin koukuilla kuin pilkillä ja siinä lajissa ei päivän pituudesta ole kuin haittaa. Tunnetuin madepaikka tällä seudulla lienee Kemijokisuu, ensi alkuun venesataman ranta ja jäiden vahvistuessa myös Vallitunsaari.


Olen Santeri Lindholm, 35-vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Vilkaisu verkkoon

Kun kerron olevani freelancer-sisällöntuottaja ja ennen kuin itse ehdin tarkentaa esittelyäni, saan lähes väistämättä kysymyksen: ”Siis mitä sie niinku oikein teet?” Lienee harjoiteltava hissipuhe, joka alkaisikin mieluummin mahdollisimman konkreettiselta tasolta edeten vasta sen jälkeen mihinkään termeihin – ainakaan tuollaiseen lontoonkieliseen.

Yksinkertaistettuna teen kaikkea teksteihin ja visuaalisuuteen liittyvää, pääasiassa verkossa. Liekö ammattitautini vai mikä, mutta välillä tulee vilkaistua ei-asiakkaankin puolelle ns. sillä silmällä. Tai sitten ihan vain tavallisena kuluttajana.

Jos yrityksen verkkosivuilla esitellään vielä vuoden 2020 kynnyksellä kevään 2018 uutuuksia, melkein toivoisin tuossa olevan kirjoitusvirhe. Isänpäivämenut lienevät tältäkin marraskuulta jo syöty vaikka eräänkin ravintolan etusivulla sellaista vielä kovasti markkinoidaan. Yhdys sana virheet TAI HUUTAMISEN TUNTEEN SYNNYTTÄVÄ CAPS LOCK saavat helposti painamaan oikean yläkulman rastia. Valkoinen, saati vihreä tai sininen teksti mustalla pohjalla synnyttää kyllä kivan kontrastin, mutta auttamatta särkee silmiä vähintään yhtä tehokkaasti. Ja jos laajennetaan vielä hieman, niin nykyisin tulisi olla itsestään selvää, että sivuston on skaalauduttava kivasti perinteisten näyttöpäätteiden lisäksi myös mobiililaitteille.

Havainnollistava esimerkki: kiva kuva, mutta kuinka ajankohtainen?

En halua olla liian kriittinen, mutta. On tutkittu, että kuluttaja tekee päätöksensä verkkosivuilla viipymisestään muutamassa sekunnissa. Samojen sekuntien sisällä ratkaistaan usein myös se, päätyvätkö omat eurot kyseiselle yritykselle vaiko eivät. Harmillisinta on, että palvelu tai tuote on usein kunnossa, mutta omasta yrityksestä ulospäin annettava kuva ja sitä kautta mahdollinen myynti onnistutaan tyrimään muista syistä.

Edelleenkään en halua olla liian kriittinen, mutta. Mielestäni yrittäjät tekisivät palveluksen sekä itselleen että koko seutukunnallemme huolehtimalla olevansa siellä missä asiakkaansakin, myös vasta tulevat sellaiset: yksinkertaisimmillaan joko Facebookissa, Instagramissa tai molemmissa. Jos yritystä ei löydy verkosta ajantasaisin tiedoin, sitä ei ole olemassa ainakaan uusasiakashankinnan näkökulmasta. Jos taas löytyy ja vieläpä persoonallisella ja ajanmukaisella otteella, paikallisenakin tulee varmemmin piipahdettua kahville ja pullalle. Näitäkin esimerkkejä kun paikkakunnaltamme toki löytyy ilahduttavan paljon 🙂

…etteivät eurot turhaan matkustaisi meiltä poispäin 🙂

Jos verkkosivulla tai Facebookin uusimpana julkaisuna roikkuu vielä mainitsemani isänpäivämenu, Kemin ohikulkijastakin tulee todennäköisemmin kirjaimellinen ohikulkija kuin paikkakunnallemme euroja jättävä kuluttaja. Lopulta pienelläkin panostuksella saattaisi saada sekä oman että naapurin kassan kilahtamaan ja ovipumpun käymään entistä aktiivisemmin 🙂

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Säännöt ja ohjeet on tehty noudatettaviksi

Pääasiassa noudatan sääntöjä. Toisinaan kuitenkin anarkistiminäni punkee esiin ja teen jotain hurjaa sääntöjä rikkoen. Se on välillä vapauttavaa.

Säännöt luovat turvallisuutta, on helpompaa esimerkiksi liikkua kaduilla ja teillä, kun voi luottaa muidenkin kulkijoiden noudattavan liikennesääntöjä. Varsinkin pyöräillessä sääntöjä noudattamalla tuo turvaa ihan vaan itselleenkin: On hyvä pitää kypärää, varsinkin talvikeleillä, jolloin kaatuilee ilman toista osapuoltakin ainakin kerran talvessa. On hyvä käyttää valoja ja heijastimia ja siten näkyä kunnolla muille. Heijastinliivi päällä ajellessa saa tämän tästä yllättyä, kuinka autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka olen vielä reippaan matkan päässä tulossa. Ilmeisesti näky on niin loistava. Hyvin haukkuvat heijastavat tamineet itsensä näillä korkeuksilla. Monta kuukautta niitä saa pitää ihan työmatkoillakin.

Kokonaisia mustapippureita ja valkopippureita punaisella alustalla.

Noudatan tarkkaan ohjeita myös ruuanlaitossa ja varsinkin leipomisessa, sillä olen melkoisen lahjaton loihtimaan syötävää itse säveltäen. Tai jonkinlaista ruokaa niinkin saan tehtyä – mieheni jopa kehuu tekeleitäni, tosin todennäköisesti vain taatakseen ravinnon saantinsa ylipäätään. Leipoessani luen ohjetta joka liikkeen välissä. Yritin aikoinaan oppia äidiltäni jotain bravuureitaan ja kirjoittaa niitä resepteiksi. Mittayksiköt olivat luokkaa ”sopivasti”, ”kuha jonku verran”, ”kourallinen”, ”meleko reilusti” tai vähän eksaktimpi ”teeffatillinen”. Ja ”jo sitten”, jos vähän lörähti.  Tuloksena oli ämpärillinen torttuja tai ikeakassillinen rieskoja.

Yllytin vuorotteluvapaalla olleen miehenikin ruuanlaittoon. Sen kun vaan hakee sopivan ohjeen, käy tarvittaessa kaupassa ja alkaa kokkailla. Siispä eräänä päivänä, kun tulin kotiin, keittiö oli kalakeitonvalmistusareenana. Keiton ohjeessa kalaa oli kilo mutta ostettu file painoi 1,3kg, joten teknikko oli laatinut muuntokaavan ja aloittanut kokkaamisoperaationsa matematiikalla. Pöydälle oli laskettu mm. 5½ valkopippuria. Kuusi olisi ollut liikaa. Mutta keitto oli oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.

Mukavaa joulukvartaalia,

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi -hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Sisunkasvatuskausi

Suomalaisena olisin kenties poikkeus sääntöön, jos en puhuisi tai kirjoittaisi marraskuun aikana säästä. Toisaalta siihen velvoittavat jo tämä loppusyksy ja alkutalvi itsessään – siis missä on se loska, rapa, musta maa ja muut marraskuun tunnusmerkit? Toisaalta, enpä niitä varsinaisesti ikävöi eli antaapa ollakin siellä mihin ne tämän syksyn osalta ansiokkaasti unohtuivat.

Muistan esimerkiksi tasan vuoden takaa erään iltakävelyn, kun kirosin miehelleni karmeaa säätä. Hän oli nimittäin saanut minut ylipuhuttua mukaansa lenkille, vaikka vettä tuli päin naamaa ja tuuli tuiversi milloin mistäkin suunnasta. Vaikka kova kävelijä olenkin, jossain menee omakin rajani: yksin en olisi lähtenyt tuolloin yhtään mihinkään.

Säähän on tunnetusti asia, johon meistä kukaan ei voi vaikuttaa. Mutta kieltämättä monena marraskuuna on tullut pohdittua, että mitä järkeä tässä nyt on? Asua tieten tahtoen maassa, jossa tähän aikaan vuodesta riittää kunnon valoa maksimissaan kuusi tuntia ja ei muuta kuin vähenee vain. Minkä ihmeen takia kidutamme itseämme täällä: onhan jo ihan bilsantuntien oppien mukaista, että kaikki elävä tarvitsee tiettyjä asioita kuten valoa? Niin ja vettä, josta ei kylläkään usein tähän aikaan vuodesta ole ollut pulaa – ainakaan rännän olomuodossa. Kun tuohon lisää vielä lämmön, niin vähintään sauna on napsautettava päälle jotta tätä pyhää kolminaisuutta saa jotenkin pidettyä yllä. Etenkin täällä pohjoisessa ja meren kupeessa siinä kuuluisassa “ainatuuleessa”.

Mutta palataanpa hetkeksi tuolle vuoden takaiselle kävelylenkille, jolloin säätä kirotessani mieheni heitti vertauksen puustoon: Suomessa puut eivät ehkä kasva yhtä nopeasti kuin jossain lämpimämmässä (ja ilmastoltaan sellaisessa, jonne olisin voinut ottaa äkkilähdön än yy tee nyt) maassa, mutta sitäkin vahvemmiksi ja järeämmiksi ne täällä kehittyvät. No joku selitys tähänkin piti olla, mietin siinä läpimärkänä, mutta hyvän pointin hoksanneena.

Eli jospa oppisimme ottamaan tämän vuodenajan vain sellaisena luonnetta vahvistavana kautena? Että huraa: kun tästä on taas selvitty, niin tuntuupa kesä sitten ihan erityisen mukavalta! Tai oikeastaan jo kevät. Tai se päivä, kun pimeän aika alkaa vähetä ja valo ottaa uudestaan valtaa.

Tai oikeastaan jo nämä päivät, kun olemme tainneet saada yllättävän aikaisin Kemiinkin pysyvän lumipeitteen tätä sisunkasvatuskauttamme valaisemaan.

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Eveliina Koivunen: Kemiläinen henkeen ja vereen

Kun minulle sanottiin, että pääsen kirjoittamaan Ihmekaupungin ihmisiä -blogiin, en tajunnut, kuinka vaikeaa on kertoa itsestään. Ajattelin kuitenkin, että ensimmäinen postaukseni kertoisi vähän, millainen ihminen täällä oikein tulee kirjottelemaan. Olen kirjoittanut blogia ennenkin, aloitin 2013, mutta enpä tainnut siellä koskaan kunnolla esitellä itseäni, ainakaan alussa. Olen ahkera somen päivittäjä, ainakin Instagramin puolella ja innokas blogin kirjoittaja (aina välillä), mutta itsensä esittely on aina haastavaa, mitä kertoisin?

Olen siis 21-vuotias opiskelija Kemistä. Aikaisemmin opiskelin Kemissä lähihoitaja-alaa, mutta vaihdoin Tornioon media-alalle vuonna 2017. Täällä Kemissä olen koko pienen ikäni asunut äidin ja isän kanssa, nykyään avopuolison, koiran ja kääpiökanin kanssa. Kemi on ollut suhteellisen rauhallinen asua, täällä on hyviä ulkoilumahdollisuuksia ja koko suku on vain muutaman kadun päässä, siksi ehkä vanhempani päättivät jäädä tänne.

koira ulkona lumisessa maisemassa

Rakastan lumen ääntä

Rakastan talvea, vaikka silloin onkin ihan jäätävän kylmä. Aloitin pienenä hiihdon, jota harrastin ehkä kahdeksan vuotta, muutama hassu mitali sieltä joskus tuli ja pronssipokaali. Silloin kävin hiihtämässä paljon mummon kanssa, mummo oli myös se joka vei minut hiihtotunneille joka kerta.

Talvisaikaan saatan herätä aikaisin hakea kupin kahvia ja istua parvekkeella saunatakki päällä ja korviin asti ulottuvat villasukat jalassa ja vain kuunnella. Ei mitään, talvella on niin hiljaista, ettei kuule mitään ääniä, autojakaan ei kuule, kun lumi peittää kaikki äänet. Rakastan sitä. Talvella tykkään myös kävellä, pidän siitä äänestä, joka kuuluu kun lumi narskuu kenkien alla, talvi on jotenkin lumoavaa aikaa. Jostain syystä olen aina rakastanut lumen ääntä, sitä on vaikea selittää, mutta talvella kävellessä lumi narskuu kenkien alla, joka luo sen hauskan äänen. Muuten täysin hiljaista, ainoa ääni on se lumen narskuminen, siitä tulee rauhallinen olo. Sekä koko kaupunki vaihtaa väriä talvella. Ja jänikset myös.

Luminen maisema Kemissä

Mistä en sitten pidä, no ehkä metsästämisestä. Tai siis en itse siihen pystyisi, tunnen liikaa empatiaa eläimiä kohtaan, niin minusta ei olisi siihen. En ole metsästystä vastaan, se on välttämätöntä, mutta itse ehkä metsällä ampuisin sieniä, siinä kun muut vaikka hirven. Marjassa tykkään käydä, niin lähellä metsästystä olen käynyt, kuin mustikoiden saalistaminen. Todella paljon mummon ja papan kanssa kävin mustikassa, sitten välillä kaverin kanssa. Koska mustikkapiirakka on parasta! Kaikista lempparein!

Kahvilan pöydässä lautasia, joilla leivoksia.

Tykkään, en tykkää

En ole missään muussa kaupungissa asunut, tai viettänyt edes viikonloppua pidempää aikaa, joten en osaisi vertailla Kemin kaupunkia muihin kaupunkeihin. Mutta jos jotain keksisin, en pidä tuulesta. En pidä siitä, kuinka ihanana kesäiltana, shortsit päällä, hiukset hyvin ja ihanan voimakas ja raikas tuuli palelluttaa minut keskellä heinäkuuta. Sekä kevät ei ole lempivuodenaikani, kun lumi sulaa ja alkaa ne inhottavat loskakelit, mutta sitä nyt on kaikkialla Suomessa, ei sitä pääse pakoon. Syksy ja talvi, niistä pidän eniten. Mutta muuten tykkään tästä kaupungista, täällä on rauhallista.

Kemissä pidän siitä, että kaikki on kuitenkin lähellä, kaikki tarvittava on keskustassa ja sitten vähän syrjemmillä alueilla on kuitenkin lähikaupat. Lisäksi tästä pääsee hyvin pyörätietä pitkin Kiikelin poluille ja paistamaan makkaraa. Se lukeutuu myös lempiasioihini, nuotiolla istuminen ja makkaran paistaminen. Eniten olemme tykänneet käydä Kuivanuorossa grillikodassa ja Kiikelissä kesäisin. Kyllä nuori opiskelija myös viettää aikaa Kemissä iltaisinkin, suurimmaksi osaksi ajellen kavereiden kanssa pitkin Kemin kaupunkia ja kesällä pyöräillen.

Laavulla lähikuva nuotiosta.

Kyllä minulle on todettu, että jos oman alan töitä haluan, etelässä on paremmat mahdollisuudet. Tällä hetkellä opiskelen ja teen ohella töitä FC Kemille. Mutta jonain päivänä haluan hakea ammattikorkeakouluun ja lukea journalismia tai graafista suunnittelua. Niitä ei ikävä kyllä Kemissä ole, saisi olla minun mielestäni. Mutta onneksi tästä on lyhyt matka Ouluun sekä nykyiseen opiskelupaikkaani Tornioon ja siitä vielä rajan yli. Eli tässä on kuitenkin kaikki lähellä, jopa kaupungitkin, missä tulee paljon käytyä.

halloweeen-koristeluja, mustia kynttilöitä, luuranko mustassa viitassa

Minä olen myös ihminen joka rakastaa juhlapyhiä. Kavereiden ja perheen lisäksi, juhlapyhissä rakastan sitä, että saa koristella oikein sydämensä kyllyydestä! Varsinkin halloweenina ja jouluna, joihin haluan aina panostaa. Esimerkiksi tänä vuonna pidän halloween-juhlat, johon on selkeä visio, mitä aion tehdä koristeluiden suhteen, hihi!

Anna Eveliina


Anna Eveliina Koivunen, ulkona kuvattu syksyllä.
Olen Anna Eveliina, 21-vuotias kemiläinen opiskelija. Olen ihan syntyperäinen kemiläinen henkeen ja vereen.
Asun Kemissä avopuolisoni, saksanpaimenkoiran ja teddyhermeliini-kääpiökanin kanssa.
Opiskelin Ammattiopisto Lappiassa lähihoitaja-alaa, tein työharjoitteluita Kemin Lämäreillä ja lähdin Tornioon
opiskelemaan mediapalvelujen toteuttajaksi vuonna 2017.
Työskentelen opiskeluiden ohella FC Kemillä ja kirjoitan myös omaa blogia nimeltä Nuoren tytön mietteitä.
Harrastan  kirjoittamista ja laavuilua rakkaani ja kavereiden kanssa, en pidä urheilusta, vaikka hiihtoa
harrastinkin aikoinaan, nykyään tykkään luovista asioista, kuten valokuvaus ja piirtäminen.
Rakastan matkustamista, tähän mennessä olen uinut Kreikan rannalla, nähnyt Alanyan moskeijat ja kävellyt Amsterdamin kaduilla.
Olen outo, mukava persoona ja lähestulkoon absolutisti, joka meinaa välillä aiheuttaa ihmetystä, kun ottaa huomioon nuoren iän.
Nautin hyvästä seurasta ja elän kahvista! Tätä menoa kolmas nimeni on Kulta Katriina.

Santeri Lindholm: Kohta pääsee pilkille

Talvi taisi alkaa tänä vuonna jo reilusti lokakuun puolella. Lämpömittari on ehtinyt aamuisin näyttää jo yli kymmentä astetta pakkasta ja kevyt lumisadekin valaisi maisemaa jo alkuviikosta. Kymmenen päivän sääennuste ei lupaa pakkasten loppumista, joten veneet voi huoletta siirtää pukkien päälle talviteloille ja vapavälineet haudata varaston ylähyllylle odottamaan puolen vuoden päästä alkavaa kevättä.

Ehdin kuitenkin ennen vesien jäätymistä käydä tuulastamassa viime viikolla ja olihan se taas mukavaa puuhaa. Olen ollut mukana tuulastusreissuilla siitä lähtien, kun olen veneessä pysynyt, joten lajista on ehtinyt kertyä jonkin verran kokemusta, vaikkakaan aikuisiällä tuulastusreissuja ei yleensä ole tullut kuin kerta-pari syksyssä. Suomenlahdella yleisin saalis on ollut lahna ja suutari, täällä taas näköjään hauki. Muita kaloja ei  Ajoksen ja Selkäsaaren välissä oikeastaan ole edes näkynyt satunnaisia ahvenia lukuun ottamatta. Tällä kertaa kävimme koluamassa Munakarien tyynen puoleista rantaa ja haukia löytyi paljon. Suurin osa oli pienen puoleisia eli alle kilon painoisia mutta alle tunnissa oli kuitenkin kolme tavoitekoon (1-2kg) haukea ämpärissä ja homma piti lopettaa. Mielestäni liian aikaisin, mutta vaikka hauki onkin mielestäni ykkösvalinta kalapuikkokalaksi, niin en osaa sitä pakkaseen asti pyytää, vaan otan kerralla sen, mikä jaksetaan kerralla syödä. Ja haukien pyytämistä ripustettavaksi rantakoivuun haisemaan, mitä esimerkiksi Isohaaralla paljon keväisin harrastetaan, pidän lähinnä kalastajan älyn köyhyytenä.

Tuulastaessa ei ole kiire mihinkään ja valo rajaa havainnoitavan ympäristön pariin neliöön vedenalaista maisemaa.

Tuulastamiseen tarvitaan valtion kalastonhoitomaksun lisäksi myös vesialueen omistajan lupa. Kemin kaupungin edustalla on valtakunnallisena poikkeuksena kuitenkin ns. vapaa virkistyskalastusalue, jossa kalastamiseen ei tarvita muuta lupaa valtion maksun lisäksi, vaan vesialue on avoinna kaikille kalastajille kalastuslain sääntöjä noudattaen.

 Itse välineistä tärkeimmät ovat atrain ja valo, joista valon suhteen on nykyään eniten valinnanvaraa. Itse olen rakentanut oman valon noin 10 euroa maksaneesta ledipohjaisesta auton työvalosta, jonka olen ruuvannut kiinni kahvana toimivaan mäntyhalkoon ja kytkenyt piuhalla pieneen 12V akkuun. Jos omistaa erittäin tehokkaan otsalampun, niin tuulastus onnistuu varmasti silläkin. Atraimen vartena minulla on tällä hetkellä kaupan harjanvarsi, mutta se on mielestäni liian lyhyt. Paremman tasapainon saisi, jos varsi olisi yli kaksi metriä pitkä. Sitten vain soudellaan hiljalleen niin matalia vesiä, että pohja erottuu selvästi. Kun kala löytyy, niin vene viedään aivan sen viereen ja atrain painetaan hiljaa veden alle noin 10 sentin etäisyydelle kohteesta ja survaistaan se sitten ripeällä liikkeellä kalaparan niskaan. Isompaa kalaa kannattaa hetki painaa pohjaa vasten kunnes se rauhoittuu ja sitten kala nostetaan sivuväännöllä veneeseen. Kohtisuoraan ylöspäin nostettaessa on suurempi vaara, että kala onnistuu potkimaan itsensä irti piikeistä.

Nyt ei kuitenkaan enää tuulastella, vaan odotellaan jääkannen vahvistumista ja lisää lunta. Odotellessa voi käydä vaikkapa kanalintumetsällä. Pyitä on löytynyt Kemin lähimetsistä hyvin mutta isommat linnut ovat olleet tänä syksynä minun osaltani hyvin piilossa vaikka huhujen mukaan niitä on näkynyt paljonkin. Toki keli on ollut pakkasen vuoksi turhan äänekäs niinä parina kertana, kun olen pidemmän lenkin ehtinyt kävellä.


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Kun katsoo kaupunkii kärryttelijän silmin…

…niin nähdä voi sen näppäryyden…

Terveisiä vauva-arjesta! Ensimmäiset neljä viikkoa ovat hujahtaneet kuin siivillä. Aika on mennyt hyvin pitkälti kotona ”pesien”, uudenlaiseen elämään totutellen ja opetellen – mutta kaikista eniten siitä nauttien. Arki on mennyt ennalta odotetusti positiivisesti mullin mallin, kun taloon tulla tupsahti uusi pieni perheenjäsen, jonka tarpeet ja niiden täyttäminen on nyt prioriteeteissa numero yksi.

Mutta mahtuu elämään myös paljon aiemmasta tuttua. Sellaisia oman perheemme juttuja, jotka ovat olleet meille tärkeitä jo ennen vauvan tuloa. Yksi niistä on ehdottomasti päivittäinen liikunta: nyt erilaisia salilla tehtäviä tehotreenejä enemmän on kulutettu Kemin katuja vaunulenkkien muodossa. Tai no, treenistähän nämä kärryttelytkin lienee voi ottaa puhelimen askelmittarin näyttäessä 15 000-20 000 päivittäistä otettua askelta sitten sairaalasta kotiutumisen.

Ehkä muistattekin, että olen kirjoittanut hyötyliikuntafaniudestani ennenkin. Siinä missä aiemmin keskityin katselemaan maisemia ja poikkesin pururadalta polulle jos toisellekin, kiinnittyy vaunujen kanssa huomio helppokulkuisuuteen. Reitit tulee valittua niin, että niiden varrelle sattuisi mahdollisimman vähän ”ylläreitä” ja että jossain on aina joku risteys, josta voi poiketa oikotietä kotiin jos vauva keksisikin ettei vaunussa ole kivaa. Puuta koputtaen näin ei onneksi ole vielä käynyt, vaan lapsemme ei paljon mieluummin muualla tuntuisi olevankaan – paitsi syömässä 😉

Vaunulenkkeily on siis avannut silmiäni monella tapaa. Tähän asti en ole juuri tarvinnut miettiä esteettömyyttä, mutta nyt se on itsellenikin arkipäivää. Erilaiset luiskat ja liuskat, liukuovet ja perinteisten ovien avauspainikkeet, jotka olen mieltänyt aiemmin usein vain liikuntarajoitteisten avuksi, ovatkin nyt osa omaa arkipäivääni. Hissi vastaan rappuset -tilanteeseen en ole vielä törmännyt, mutta voi olla että tämän karavaanini kanssa joudun vielä nöyrtymään kyseisen asetelman edessä kerran jos toisenkin – mutta sitä kai tämä vanhemmuus on, hyvin opettavaista senkin suhteen että joskus saattaa joutua joustamaan periaatteistaan ja jättämään jonkun askeleen kerryttämättä ihan vain käytännön syiden vuoksi.

Okei, kyllä maisemia on tullut ihailtua myös vaunujen kanssa 🙂

.
Kiitokset siis esimerkiksi Kemin kirjasto ovenavauspainikkeineen, että olen päässyt vaunulenkkien varrella jo pariin kertaan sivistämään tätä uutta tulokastamme 😉

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Etsivä löytää – vai löytääkö?

18Kuten olen aiemminkin ihastellut, Kemin kyltintekijät ovat ilahduttavasti huomioineet, että kaupungissa pyöräilevät saattavat olla menossa myös naapurikuntiin tai jopa lähikaupunkeihin!

Pyöräretkillämme olemme nimittäin törmänneet toisenlaisiinkin opastuksiin. Varsinkin isommissa kaupungeissa oletetaan, että kaupungista ei poistuta kevyen liikenteen väyliä pitkin.

Kaupungin keskustaan ja kaupunginosiin opastetaan, muttei ulos kaupungista. Pyöräilijän on tiedettävä, minkä kaupunginosien kautta on ajettava päästäkseen naapurikuntaan. Toki on olemassa navigaattoreita, mutta niiden kevyenliikenteen kartastot eivät välttämättä ole ajan tasalla. Eräskin volttilähtö on otettu ulostietä vieraasta kaupungista etsiessä. Jos harhaan ajon ylimääräiset autoilukilometrit harmittavat, niin harhaan ajon pyöräilykilometrit ne vasta harmittavatkin.

Eikä ne autojen navigaattoritkaan aina osaa. Eräs tuttavani asetti suurkaupungissa navigaattoriin määränpääksi tehtaan. Tuttava päätyi hautausmaalle, jossa navigaattori kertoi hänen olevan nyt perillä. Tuttavani suuttui, sulki navigaattorin ja suunnisti  loppumatkan paperikartan avulla.

Toisaalta minulla ei ehkä ole varaa arvostella kenenkään opastustaitoja. En ole kyltittänyt kotiamme ollenkaan riittävästi, sillä ehkä yleisin kotona kuulemani lause alkaa sanalla “misä” – ”Misä mun pipo?”, ”Misä mun toinen sukka?”, ”Misä meilä on makaronia?”…

Ja jos ihan rehellinen olen, etsiskelen itsekin aika usein. Lähes päivittäin on hukassa avaimet, puhelin ja silmälasit. Tällä viikolla olen lisäksi etsinyt mm. erästä kuittia, kirjaa ja paria pipoa. Töissä olemme ajatelleet lisätä hankesuunnitelmaan ajan, joka kuluu kollegani  ja minun avaimien etsintään.

Joitakin vuosia sitten mieheni mietiskeli ammatinvaihtoa. Hän suunnitteli juuri lukemansa kirjan innoittamana perustavansa etsivätoimiston. Siis se sama mies, joka ei löydä makaronipussia ruokakaapin hyllyltä. Toisaalta työtähän kyllä riittäisi. Työpäivät täyttyisivät helposti erinäisiä esineitä etsiskellessä. Etsivätyön maksaja tosin oli suunnitelmassa hakusessa. Varsinkin jos etsinnän tulisi tuottaa tulosta.

Onneksi helppojakin reittejä matkojen varsilla on!

Löytämisen iloa!

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Ouluun emme olisi ehtineet

Vain muutama tunti ennen parin viikon takaisen blogitekstini ilmestymistä olin synnyttänyt esikoisemme tähän maailmaan. Yllätin itsenikin, että sinnittelin supistusten kanssa kotona niin kauan, että sairaalaan saapuessamme lääkäri oli jo käytävällä vastassa kertoen, että meitä oltiinkin jo osattu odottaa. Olo(suhteide)ni pakosta hyvin pikaisesti tehty tsekkaus osoitti kaiken olevan ponnistusta vaille valmiina, joten ei muuta kuin suoraan saliin. Lääkäriä ei itse synnytykseemme tarvittu, mutta hänen huikkaamansa ”Ouluun ette olisi ehtineet!” antoi lisätsemppiä itselleni: nyt oltiin jo niiiiiiin lähellä!

Tosiaan, Ouluun emme olisi ehtineet. Emme myöskään Rovaniemelle. Poikamme syntymä oli sellainen 36-minuuttinen säpäkkä tapaus, nimittäin.

Viiden minuutin automatkalle synnytyssairaalaan ei onneksi mahtunut ihan hirveän paljon töyssyjä ja hidasteita – joskin aivan tarpeeksi kun supistusten kohdalle sattuivat, kirjaimellisesti. Lyhyt ajomatka ei kuitenkaan ollut ainut asia, mistä kiittelin omalla paikkakunnalla sijaitsevaa synnytyssairaalaa.

Synnytyssairaalaa, jossa
… h-hetken koittaessa ja tulostamme soittaessa toivotettiin iloisesti tervetulleeksi, eikä käännytetty toiseen yksikköön täyden potilaspaikkatilanteen vuoksi
… pääsimme tilanteen niin vaadittua suoraan saliin, emmekä joutuneet odottelemaan saati synnyttämään esimerkiksi liinavaatevarastossa
… meidät muistettiin ja meitä puhuteltiin heti alusta lähtien omilla nimillämme
… henkilökunnalla oli aikaa olla läsnä, tukea ja neuvoa meitä uusia vanhempia niin paljon kuin ikinä tarvitsimme ja ensikertalaisina halusimme
… henkilökunnasta laitoshuoltajasta lähtien jokainen käytävällä vastaantuleva kysyi, miten perheemme voi
… aina sairaalaympäristöä kammoksuneena totesin nauttineeni olostani ja saamastamme asiantuntevan napakasta, mutta äärettömän sydämellisestä kohtelusta
… työtä tehdään selvästi sydämellä oman työpaikan liipaisimella olosta huolimatta – tai kenties juuri sen takia

.
Etukäteen olin kuullut ja lukenut synnäristämme aikamoisiakin tarinoita. Onneksi en antautunut niiden vietäväksi, vaan halusin tehdä johtopäätökseni oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Ja kyllä kannatti.

Ottamatta poliittisesti kantaa synnytyssairaalamme toiminnan jatkumiseen, kommentoimatta maamme ”vauvapulaa” tai sukeltamatta omaa synnytyskokemustani syvempiin pohdintoihin, totean, että Kemissä synnytin ja kehtaan sanua!

.
KIITOS Mehiläinen Länsi-Pohjan osasto 2 C:n henkilökunnalle sydämellä tekemästänne työstä ja siitä välittämisenne määrästä, jolla saitte ainakin tämän uuden vauvan, uuden perheen, kokemaan itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan!

Anna perheineen

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Lokakuun lyhenevät päivät

Syksyn päivät juoksevat aina vauhdilla ja varmaan sen takia myös tämä blogikirjoitus myöhästyi tarkoitetusta julkaisupäivästä, jonka piti olla viime perjantai. Ehkä ajan kulku tuntuu nopeammalta sen vuoksi, koska päivät ovat jo niin lyhyitä, että pimeä aika alkaa hyvissä ajoin ennen kuin lapset on saatu nukkumaan, enkä sen vuoksi ehdi enää valoisalla harrastamaan kuin viikonloppuisin. No toki pimeällä voi edelleen mennä vaikkapa tuulastamaan mutta nimestään huolimatta se vaatisi tyyntä iltaa ja kuten Anna kirjoituksessaan totesi, niin Kemissä tuulee lähes aina, eikä tyyntä iltaa ole tänä syksynä vielä sattunut, ainakaan samaan aikaan oman vapaa-ajan kanssa. Pohjoistuulesta ja kylmistä öistä huolimatta lehti on pysynyt puissa tiukasti ja syksyn ruskasta on tullut näyttävämpi kuin mitä ilmojen perusteella olin arvaillut. Jos siis vapaa-aikaa valoisalla löytyy ja kelit suosivat, niin nyt kannattaa mennä metsään. Hirvikärpäsiä, hyttysiä tai mitään muitakaan ötököitä siellä ei enää ole, eikä taida pakkasöiden jälkeen kyllä olla enää marjoja tai sieniäkään, mutta voihan sitä retkeillä joskus ilman syytäkin tai vaikka bongailla lintuja. Hyvä matalan kynnyksen paikka metsäretkeilyyn on esimerkiksi Kiikelin lähimetsä laavuineen ja lintutorneineen.

Kiikelin lintutornista voi kiikaroida vaikkapa lahdelle kerääntyviä joutsenia.

Kemijoen Isohaaran kalastuskausi päättyi lauantaina alkaneeseen “siian mädinhankintapyyntiin”. Se on paikallinen erikoisuus, jollaista en ole nähnyt missään muualla Suomessa. Siinä nimittäin valtiojohtoisesti eli ELY-keskuksen koordinoimana tyhjennetään massiivisella verkkopyynnillä Suomen suurimman joen alaosa kaikista (lohi)kaloista kokoon katsomatta lohikalojen valtakunnallisena rauhoitusaikana. Kontrastia suurentaa vielä se, että vain 20 kilometriä pohjoisempana Tornionjoella uhanalainen meritaimen on läpi vuoden kokonaan rauhoitettu mutta täällä talveksi makeaan veteen saapuvilla keskenkasvuisilla taimenilla on varsin erilainen vastaanotto. Näin on täällä toimittu kaiketi “aina” mutta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kalanviljelylaitoksen siianmädin tarpeeseen osataan vastata ilman vältettävissä olevaa uhanalaisten ja alamittaisten lajien sivusaalista. Verkkopyynti kestää lokakuun ajan ja marraskuun alusta alkaen sinne mahtuisi taas vapavälineillä pyytämään mutta mitäpä sitä tyhjäksi verkotettua jokea kalastamaan. Palataan asiaan sitten taas tammikuussa mateen pilkinnän merkeissä.

Ahvensaalista Syväletosta 6.10.2019

Merialueella ahvensesonki jatkuu. En ole kuukauden aikana ehtinyt käydä kuin kolme lyhyttä reissua veneellä, mutta joka kerta ahvenia on tullut riittävästi. Tänä syksynä tosin on tuntunut siltä, että oikean paikan merkitys on ollut tavallista tärkeämpää ja parvet ovat olleet hyvin pienellä alueella. Kuitenkin kun parvi löytyy, niin yleensä alle tunnissa kalaa on tullut riittävästi. Jos ahven on pientä (alle 200 grammaista), on yleensä syytä vaihtaa paikkaa, sillä isot ja pienet ahvenet eivät yleensä ole aivan samoilla paikoilla. Myös kirjoituksen alussa parjattu tuuli huonontaa jigikalastuksessa varsin olennaista tuntumaa huomattavasti ja tärppien havaitseminen on sen vuoksi hankalaa mutta heittopituutta lyhentämällä homma onnistuu kohtalaisesti jonkilaisessa tuulessakin. Tässäkin lajissa harjoitus tekee mestarin mutta myös välineisiin kannattaa hieman panostaa. Tämän vuoden kalabongauksen eli fongauksen osalta sain Isohaarasta ennen verkkopyynnin alkua pienen taimenen, joten kuluneen vuoden kalalajit ovat nyt 15 eri lajia. Ahvenen mahasta löytynyttä kiiskeä ei ehkä lasketa, mutta ehkäpä sellainen tulee vielä alkutalvesta pilkillä, joten lajimäärä voi teoriassa tuosta vielä hieman kasvaa.

 

Talvea odotellessa voi itse asiassa vielä käydä marjassakin. Mitään muita marjoja metsässä ei pakkasten jäljiltä oikein ole, mutta karpalo ei pakkasesta ole moksiskaan eikä se pääse putoamaankaan, kun se on jo valmiiksi maassa. Minusta näiden marjojen poiminta on aika tylsää eikä niitä usein tule kerättyä mutta riistaruokien lisänä tai kinuskin kanssa ne ovat aivan hyviä ja kuulemma terveellisiäkin, joten pitää niitä pakkasessa aina vähän olla. Karpaloa löytyy jonkin verran lähes kaikkien avosoiden ja suolampien reunoilta mutta Kemin läheltä eniten niitä on minusta aina löytynyt Maksjärveä ympäröivän suon pohjois- ja länsireunoilta. Tarkkojen marja- tai kalapaikkojenkaan kertominen ei yleensä ole muotia, mutta tässä tapauksessa en usko niin monen innostuvan karpaloiden poiminnasta, että ne sieltä loppuisivat ja jos näin pääsisikin käymään, niin pidän sitä vain kansanterveyden kannalta hyvänä asiana, autolla ei nimittäin aivan viereen pääse.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Kummastuttavia havaintoja Kemissä

Viimeksi kirjoittelin miten kuuntelen kemmii ja ohessa ehkä alan sisäistääkin sitä hiljalleen 😉 Koska täälä ihmekaupungisa uutta ei ole ollut pelkästään murre, lienee tasapuolisuuden nimissä listattava muitakin huomionarvoisia asioita ylös. Maantieteellinen maisemanvaihdos ”karttalehdeltä” toiselle (lue eteenpäin, niin ymmärrät 🙂 ) on tuonut mukanaan nimittäin paljon muitakin havaintoja kuin pelkän kuuloaistin varassa olevat sellaiset.

Vilkaistaanpa siis!

– Ruotsiin on lyhyt matka, mikä tuntui etenkin alussa tosi hassulta ennen aivan itärajalla asuneena, joskaan ei koskaan -naapurissamme vierailleena. Ensimmäisellä Haaparannan-reissullani vuosi sitten yllätti myös rajanylityksen helppous (lue: huomaamattomuus) sekä se, ettei Ikean kassalle olisikaan tarvinnut syöksyä suinpäin ryntäillen, koska niin, kellohan oli rajan toisella puolella tunnin vähemmän kuin Suomen ajassa ollut, jo sulkemisaikaa näyttänyt puhelimeni

– punalaputettuja tarjoustuotteita on ruokakaupoissa ihan superpaljon! Pakastimemme vetoisuus alkaa pistää jo tarjoushaukan harrastuksia vastaan 😀

–  Kemiin ei ole vieläkään, tänäkään syyskuuna, tullut ensilunta, vaikka etelämmässä asuvat ystäväni ovat jälleen asiaa jo ehtineet tiedustelemaan

– kotiovestamme ulos astuessani en edelleenkään pystyisi heti sanomaan, missä päin Suomea olen. Saaristossa ja metsissä eron kyllä huomaa, kun luonto on selvästi karumpaa ja kitukasvuisempaa

– kuntosaleja löytyy seutukunnalta vaikka muille jakaa! Ihmettelen, miten kaikille riittää kävijöitä, mutta hieno juttu kun näyttää riittävän 🙂

– säätiedotusta katsoessani silmäni alkavat jo hiljalleen hakeutua muualle kuin Itä-Suomeen. Alkuun television iltauutisten jälkeisen säätiedotuksen Pohjois-Suomen osuus ehti vilahtaa ohitse kerran jos toisenkin, kun en vain millään meinannut tottua…

– kuluneen vuoden aikana olen saanut ymmärtää, ettei monikaan paikallinen koe asuvansa Pohjois-Suomessa, saati Lapissa, vaan Keski-Suomessa  missä Kemi itse asiassa maantieteellisesti taitaa sijaitakin. Omasta taustastani kertoessani Kitee ja Savonlinna tuntuvat olevan monelle jo etelää, ja viimeisin asuinpaikkani Kouvola sijaitsevan käytännössä Helsingin rajanaapurina 🙂

– Kemissä tuulee lähes koko ajan paitsi silloin harvoin, kun ei tuule. Tosin, jos ja kun vielä vuosi sitten kiinnitin huomiota koviin puhureihin, nykyisin tyyni keli saa melkein hämmentymään

– ja purjeveneitä! Niitä täällä merenrannalla riittää itäsuomalaisen järvenrantakasvatin ihmetykseksi asti

Mutta niin vain kaikki asiat lopulta arkipäiväistyvät. Siltä tuntuu viimeistään nyt, kun en enää joka kerta ihmettele miksi navigaattorin koti-käsky vie ”outoon” osoitteeseen. Tai itse asiassa kun sitä navigaattoria en enää edes ihan joka kerta tarvitse käyttää 😉

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Hävikistä hyvikiksi


Minusta ei olisi ruokakauppiaaksi tai ravintoloitsijaksi. Ei sillä, että muitakaan edellytyksiä olisi, mutta viimeinen este on, että söisin itse kaiken myymättä jääneen ruuan, sillä sydämeni jättää lyöntejä väliin, jos joudun heittämään ruokaa roskiin. Kompostorini onneksi vähän helpottaa ekologista tuskaa.

Lapsuudessani (ikä näkyy lauserakenteista – aika usein huomaan aloittavani joko noin tai ”kun minä olin nuori…”) kellarissa säilötyistä hillopurkeista ja mehupulloista poistettiin näkyvä home päältä ja loppu sisältö syötiin ja juotiin tyytyväisinä. Home kirkastaa lauluääntä. Mikä saattoi olla rahaa säästävien perheenäitien oma tutkimustulos.

Kun minä olin nuori, samaa ruokaa syötiin yleensä useampi päivä. Eilisen eväs lämhäytettiin ja lopputulos saattoi olla jopa parempi kuin edellisenä päivänä. Jämäpuurosta tuli vielä velliä tai sämpylöitä. Kuivahtaneet leivät ja pullat muuttuivat köyhiksi ritareiksi tai korpuiksi. Joulupipareista taiottiin pappilan hätävara. Useista nykypäivän hävikin vähentämisvinkeistä tuleekin déjà-vu.

Olen ilokseni ja ylpeydekseni läheltä seuraamassa ja mukanakin Vihreä ja kestävä Kemi –hankkeen sosiaalinen keittiö –kokeilussa, jossa kasvisravinto-ohjaajamme Tarja taikoo kauppojen lahjoittamista hävikkikasviksista mitä moninaisimpia herkkuja smoothieista kokonaisiin aterioihin. Tummapilkkuisista banaaneista tai salaateista, joissa yksi lehti on nahistunut, saa valmistettua vielä monenlaista laadukasta syötävää. Tosin Tarjan taidoilla herkkua syntyisi vaikka pikkukivistä tai talouspaperista. Kasvisruokataikoja seuratessa omakin pää inspiroituu ja salaatit monipuolistuvat – tulee tehtyä muutakin kuin kurkku-tomaatti- tai vähän tuhdimpaa voissapaistetut meetwurstikuutiot-feta-/homejuustosalaattia.

Viime viikolla vietettiin hävikkiviikkoa. Suomalainen heittää vuodessa roskiin keskimäärin 23 kiloa ruokaa, mikä on rahaksi muutettuna noin 125 euroa. Koko ruokaketju tuottaa noin kolmanneksen maailman kulutuksen aiheuttamasta ympäristökuormasta. Ruokahävikin vähenemiseen jokaisen on helppo vaikuttaa: Ostapa siis ruokaa vain sen verran, mitä syöt ja syö, mitä ostat. Paitsi että näin vähennät päästöjä, säästät näkemääsi vaivaa. Sen sijaan, että raahaisit kotiin 23 kiloa ylimääräistä ruokaa vuodessa, voit heittää hukkaruokaan käyttämäsi 125 euroa suoraan roskiin. Tai jos haluat säästää myös rahaa, sijoita näin säästämäsi 125 euroa roskiksen sijaan tilillesi tai lompakkoosi.

Niin ja se hyvikki: uusi kemiläislähtöinen sana, jonka järjestämämme nimikilpailun voittaja keksi, kiitos hänelle! Ruokahan ei ole hävikkiä, jos se käytetäänkin ravinnoksi sen sijaan, että se päätyisi roskiin. Se on läheltä-piti-hävikkiä. Eli hyvikkiä.

Makoisaa syksyä!

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Kun kuuntelen kemmii

Olen lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Menin itse asiassa kouluunkin kuusivuotiaana, ja yksi vahvimmista perusteluistani asialle oli, että: ”Miksi miun pitäis enää odottaa, kun osaan jo lukea, kirjoittaa ja laskea?!” Niinpä. Onneksi vanhempani olivat helposti ympäripuhuttavissa, ja niinpä istuin koulunpenkillä elokuussa 1995 viikko kuusivuotissyntymäpäivieni jälkeen.

Kiinnostukseni äidinkieleemme on aikojen saatossa vain kasvanut. Olen opiskellut yliopistossa muiden aineiden ohella suomen kieltä ja kirjallisuutta ja toiminut sittemmin äidinkielen opettajanakin. Erityisesti sanat, ilmaukset ja etymologia niiden taustalla kiehtovat. Tälläkin saralla Kemissä asuminen on ollut mielenkiintoista. En ehkä ole omaan kieleeni täältä vielä kovinkaan monia ilmaisuja omaksunut, mutta joka kerta sellaisiin törmätessäni havahdun, että ai niin, nyt ollaankin eri puolella Suomea.

Kaikki alkaa tervehtimisestä, luonnollisesti. Hei on kuulunut itselläni lähinnä virallisten sähköpostien aloitukseen, mutta täällä sitä tuntuu käyttävän niin lapset kuin aikuisetkin myös tuttavallisena tervehdyksenä. Kuulosti alkuun ihan pimiältä! Omaan moikkailijan suuhuni kun nimittäin tuntuu istahtavan vain lähdön hetkellä sanottavat heiheit, ellen silloinkin huikkaa moikkaa.

Ko minulta ensimmäistä kertaa kysyttiin mistä olen pois, en rehellisesti sanottuna olisi osannut vastata, ellei toinen osapuoli olisi oitis jatkanut tiedustelemalla, että mikä sai tulemaan Kemiin. Siinä vaiheessa hoksasin, että nyt lienee tarkoitus kertoa siitä, mistä olen tänne tullut. No ihan perin juurin Kitteeltä – ja tokihan sannoin tämän pohjoiskarjalaiseen tapaan vähintään tuolla tuplateellä ääntäen. Häätyy piettää lippua korkealla omista juuristaan!

Näin kitteeläisittäin sanottuna tälleen alakusyksysenä iltana on kiva kerätä kaverit kassaan, ottoo evväät mukkaan ja lähttee turisemmaan vaikka Takajärven luavulle

Naapurimme pikkupoika pohti kerran poristessamme, mitä tapahtuu jos autolla peruuttaa kadullemme tuolloin parkkeerattua kaivinkonetta pahki. Koska en ymmärtänyt kysymystä, en tiennyt mitä vastata etten nyt ihan mettään mene. Hunteerasin hetken, ja opettajaidentiteettini onneksi keksi keinot ja vasiten heitti saman kysymyksen pojalle takaisin 😀 Selvisi, että huonostihan siinä kävisi. Myönnetään, että vähän hirisin perään omaa tietämättömyyttäni: olisihan tuo pitänyt heti äkätä. Mutta kaikkea sitä oppii täsä uuesa kapungisa!

Odotan parhaillaan esikoistamme ja nyt lasketun ajan lähestyessä tuttavieni kanssa praatatessani moni on kysellyt, vieläkö olen ehijänä ja joko kämpilä on kaikki valmiina vauvaa varten? Kyllä, yhtenä kappaleena olen ainakin vielä tätä tekstiä kirjoittaessani, ja meän kotimmekin on jo sillä mallillaan, että vauva voi tulla milloin parhaakseen näkee 🙂 Ja entäs sitten ne raskausoireet? Onko ollut vaikea laittaa nukkumaan tai muuta tyypillistä? Kiitos, kaikki on sujunut oikein hyvin mitä nyt viimeisillä viikoilla on ollut hieman unihaasteita. Kuulunee kuitenkin juttuun eli en valita lainkaan.

.
Saapi nähä
, vieläkö Pohjois-Karjalan tyärenä itsekin joku päivä puhun sujuvaa kemmii täsä ihmekaupungisa,
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.