KemiIhmekaupungin ihmisiä

Eija Kinnunen: Etsivä löytää – vai löytääkö?

18Kuten olen aiemminkin ihastellut, Kemin kyltintekijät ovat ilahduttavasti huomioineet, että kaupungissa pyöräilevät saattavat olla menossa myös naapurikuntiin tai jopa lähikaupunkeihin!

Pyöräretkillämme olemme nimittäin törmänneet toisenlaisiinkin opastuksiin. Varsinkin isommissa kaupungeissa oletetaan, että kaupungista ei poistuta kevyen liikenteen väyliä pitkin.

Kaupungin keskustaan ja kaupunginosiin opastetaan, muttei ulos kaupungista. Pyöräilijän on tiedettävä, minkä kaupunginosien kautta on ajettava päästäkseen naapurikuntaan. Toki on olemassa navigaattoreita, mutta niiden kevyenliikenteen kartastot eivät välttämättä ole ajan tasalla. Eräskin volttilähtö on otettu ulostietä vieraasta kaupungista etsiessä. Jos harhaan ajon ylimääräiset autoilukilometrit harmittavat, niin harhaan ajon pyöräilykilometrit ne vasta harmittavatkin.

Eikä ne autojen navigaattoritkaan aina osaa. Eräs tuttavani asetti suurkaupungissa navigaattoriin määränpääksi tehtaan. Tuttava päätyi hautausmaalle, jossa navigaattori kertoi hänen olevan nyt perillä. Tuttavani suuttui, sulki navigaattorin ja suunnisti  loppumatkan paperikartan avulla.

Toisaalta minulla ei ehkä ole varaa arvostella kenenkään opastustaitoja. En ole kyltittänyt kotiamme ollenkaan riittävästi, sillä ehkä yleisin kotona kuulemani lause alkaa sanalla “misä” – ”Misä mun pipo?”, ”Misä mun toinen sukka?”, ”Misä meilä on makaronia?”…

Ja jos ihan rehellinen olen, etsiskelen itsekin aika usein. Lähes päivittäin on hukassa avaimet, puhelin ja silmälasit. Tällä viikolla olen lisäksi etsinyt mm. erästä kuittia, kirjaa ja paria pipoa. Töissä olemme ajatelleet lisätä hankesuunnitelmaan ajan, joka kuluu kollegani  ja minun avaimien etsintään.

Joitakin vuosia sitten mieheni mietiskeli ammatinvaihtoa. Hän suunnitteli juuri lukemansa kirjan innoittamana perustavansa etsivätoimiston. Siis se sama mies, joka ei löydä makaronipussia ruokakaapin hyllyltä. Toisaalta työtähän kyllä riittäisi. Työpäivät täyttyisivät helposti erinäisiä esineitä etsiskellessä. Etsivätyön maksaja tosin oli suunnitelmassa hakusessa. Varsinkin jos etsinnän tulisi tuottaa tulosta.

Onneksi helppojakin reittejä matkojen varsilla on!

Löytämisen iloa!

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Ouluun emme olisi ehtineet

Vain muutama tunti ennen parin viikon takaisen blogitekstini ilmestymistä olin synnyttänyt esikoisemme tähän maailmaan. Yllätin itsenikin, että sinnittelin supistusten kanssa kotona niin kauan, että sairaalaan saapuessamme lääkäri oli jo käytävällä vastassa kertoen, että meitä oltiinkin jo osattu odottaa. Olo(suhteide)ni pakosta hyvin pikaisesti tehty tsekkaus osoitti kaiken olevan ponnistusta vaille valmiina, joten ei muuta kuin suoraan saliin. Lääkäriä ei itse synnytykseemme tarvittu, mutta hänen huikkaamansa ”Ouluun ette olisi ehtineet!” antoi lisätsemppiä itselleni: nyt oltiin jo niiiiiiin lähellä!

Tosiaan, Ouluun emme olisi ehtineet. Emme myöskään Rovaniemelle. Poikamme syntymä oli sellainen 36-minuuttinen säpäkkä tapaus, nimittäin.

Viiden minuutin automatkalle synnytyssairaalaan ei onneksi mahtunut ihan hirveän paljon töyssyjä ja hidasteita – joskin aivan tarpeeksi kun supistusten kohdalle sattuivat, kirjaimellisesti. Lyhyt ajomatka ei kuitenkaan ollut ainut asia, mistä kiittelin omalla paikkakunnalla sijaitsevaa synnytyssairaalaa.

Synnytyssairaalaa, jossa
… h-hetken koittaessa ja tulostamme soittaessa toivotettiin iloisesti tervetulleeksi, eikä käännytetty toiseen yksikköön täyden potilaspaikkatilanteen vuoksi
… pääsimme tilanteen niin vaadittua suoraan saliin, emmekä joutuneet odottelemaan saati synnyttämään esimerkiksi liinavaatevarastossa
… meidät muistettiin ja meitä puhuteltiin heti alusta lähtien omilla nimillämme
… henkilökunnalla oli aikaa olla läsnä, tukea ja neuvoa meitä uusia vanhempia niin paljon kuin ikinä tarvitsimme ja ensikertalaisina halusimme
… henkilökunnasta laitoshuoltajasta lähtien jokainen käytävällä vastaantuleva kysyi, miten perheemme voi
… aina sairaalaympäristöä kammoksuneena totesin nauttineeni olostani ja saamastamme asiantuntevan napakasta, mutta äärettömän sydämellisestä kohtelusta
… työtä tehdään selvästi sydämellä oman työpaikan liipaisimella olosta huolimatta – tai kenties juuri sen takia

.
Etukäteen olin kuullut ja lukenut synnäristämme aikamoisiakin tarinoita. Onneksi en antautunut niiden vietäväksi, vaan halusin tehdä johtopäätökseni oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Ja kyllä kannatti.

Ottamatta poliittisesti kantaa synnytyssairaalamme toiminnan jatkumiseen, kommentoimatta maamme ”vauvapulaa” tai sukeltamatta omaa synnytyskokemustani syvempiin pohdintoihin, totean, että Kemissä synnytin ja kehtaan sanua!

.
KIITOS Mehiläinen Länsi-Pohjan osasto 2 C:n henkilökunnalle sydämellä tekemästänne työstä ja siitä välittämisenne määrästä, jolla saitte ainakin tämän uuden vauvan, uuden perheen, kokemaan itsensä tervetulleeksi tähän maailmaan!

Anna perheineen

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova tuore äiti. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Lokakuun lyhenevät päivät

Syksyn päivät juoksevat aina vauhdilla ja varmaan sen takia myös tämä blogikirjoitus myöhästyi tarkoitetusta julkaisupäivästä, jonka piti olla viime perjantai. Ehkä ajan kulku tuntuu nopeammalta sen vuoksi, koska päivät ovat jo niin lyhyitä, että pimeä aika alkaa hyvissä ajoin ennen kuin lapset on saatu nukkumaan, enkä sen vuoksi ehdi enää valoisalla harrastamaan kuin viikonloppuisin. No toki pimeällä voi edelleen mennä vaikkapa tuulastamaan mutta nimestään huolimatta se vaatisi tyyntä iltaa ja kuten Anna kirjoituksessaan totesi, niin Kemissä tuulee lähes aina, eikä tyyntä iltaa ole tänä syksynä vielä sattunut, ainakaan samaan aikaan oman vapaa-ajan kanssa. Pohjoistuulesta ja kylmistä öistä huolimatta lehti on pysynyt puissa tiukasti ja syksyn ruskasta on tullut näyttävämpi kuin mitä ilmojen perusteella olin arvaillut. Jos siis vapaa-aikaa valoisalla löytyy ja kelit suosivat, niin nyt kannattaa mennä metsään. Hirvikärpäsiä, hyttysiä tai mitään muitakaan ötököitä siellä ei enää ole, eikä taida pakkasöiden jälkeen kyllä olla enää marjoja tai sieniäkään, mutta voihan sitä retkeillä joskus ilman syytäkin tai vaikka bongailla lintuja. Hyvä matalan kynnyksen paikka metsäretkeilyyn on esimerkiksi Kiikelin lähimetsä laavuineen ja lintutorneineen.

Kiikelin lintutornista voi kiikaroida vaikkapa lahdelle kerääntyviä joutsenia.

Kemijoen Isohaaran kalastuskausi päättyi lauantaina alkaneeseen “siian mädinhankintapyyntiin”. Se on paikallinen erikoisuus, jollaista en ole nähnyt missään muualla Suomessa. Siinä nimittäin valtiojohtoisesti eli ELY-keskuksen koordinoimana tyhjennetään massiivisella verkkopyynnillä Suomen suurimman joen alaosa kaikista (lohi)kaloista kokoon katsomatta lohikalojen valtakunnallisena rauhoitusaikana. Kontrastia suurentaa vielä se, että vain 20 kilometriä pohjoisempana Tornionjoella uhanalainen meritaimen on läpi vuoden kokonaan rauhoitettu mutta täällä talveksi makeaan veteen saapuvilla keskenkasvuisilla taimenilla on varsin erilainen vastaanotto. Näin on täällä toimittu kaiketi “aina” mutta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kalanviljelylaitoksen siianmädin tarpeeseen osataan vastata ilman vältettävissä olevaa uhanalaisten ja alamittaisten lajien sivusaalista. Verkkopyynti kestää lokakuun ajan ja marraskuun alusta alkaen sinne mahtuisi taas vapavälineillä pyytämään mutta mitäpä sitä tyhjäksi verkotettua jokea kalastamaan. Palataan asiaan sitten taas tammikuussa mateen pilkinnän merkeissä.

Ahvensaalista Syväletosta 6.10.2019

Merialueella ahvensesonki jatkuu. En ole kuukauden aikana ehtinyt käydä kuin kolme lyhyttä reissua veneellä, mutta joka kerta ahvenia on tullut riittävästi. Tänä syksynä tosin on tuntunut siltä, että oikean paikan merkitys on ollut tavallista tärkeämpää ja parvet ovat olleet hyvin pienellä alueella. Kuitenkin kun parvi löytyy, niin yleensä alle tunnissa kalaa on tullut riittävästi. Jos ahven on pientä (alle 200 grammaista), on yleensä syytä vaihtaa paikkaa, sillä isot ja pienet ahvenet eivät yleensä ole aivan samoilla paikoilla. Myös kirjoituksen alussa parjattu tuuli huonontaa jigikalastuksessa varsin olennaista tuntumaa huomattavasti ja tärppien havaitseminen on sen vuoksi hankalaa mutta heittopituutta lyhentämällä homma onnistuu kohtalaisesti jonkilaisessa tuulessakin. Tässäkin lajissa harjoitus tekee mestarin mutta myös välineisiin kannattaa hieman panostaa. Tämän vuoden kalabongauksen eli fongauksen osalta sain Isohaarasta ennen verkkopyynnin alkua pienen taimenen, joten kuluneen vuoden kalalajit ovat nyt 15 eri lajia. Ahvenen mahasta löytynyttä kiiskeä ei ehkä lasketa, mutta ehkäpä sellainen tulee vielä alkutalvesta pilkillä, joten lajimäärä voi teoriassa tuosta vielä hieman kasvaa.

 

Talvea odotellessa voi itse asiassa vielä käydä marjassakin. Mitään muita marjoja metsässä ei pakkasten jäljiltä oikein ole, mutta karpalo ei pakkasesta ole moksiskaan eikä se pääse putoamaankaan, kun se on jo valmiiksi maassa. Minusta näiden marjojen poiminta on aika tylsää eikä niitä usein tule kerättyä mutta riistaruokien lisänä tai kinuskin kanssa ne ovat aivan hyviä ja kuulemma terveellisiäkin, joten pitää niitä pakkasessa aina vähän olla. Karpaloa löytyy jonkin verran lähes kaikkien avosoiden ja suolampien reunoilta mutta Kemin läheltä eniten niitä on minusta aina löytynyt Maksjärveä ympäröivän suon pohjois- ja länsireunoilta. Tarkkojen marja- tai kalapaikkojenkaan kertominen ei yleensä ole muotia, mutta tässä tapauksessa en usko niin monen innostuvan karpaloiden poiminnasta, että ne sieltä loppuisivat ja jos näin pääsisikin käymään, niin pidän sitä vain kansanterveyden kannalta hyvänä asiana, autolla ei nimittäin aivan viereen pääse.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Kummastuttavia havaintoja Kemissä

Viimeksi kirjoittelin miten kuuntelen kemmii ja ohessa ehkä alan sisäistääkin sitä hiljalleen 😉 Koska täälä ihmekaupungisa uutta ei ole ollut pelkästään murre, lienee tasapuolisuuden nimissä listattava muitakin huomionarvoisia asioita ylös. Maantieteellinen maisemanvaihdos ”karttalehdeltä” toiselle (lue eteenpäin, niin ymmärrät 🙂 ) on tuonut mukanaan nimittäin paljon muitakin havaintoja kuin pelkän kuuloaistin varassa olevat sellaiset.

Vilkaistaanpa siis!

– Ruotsiin on lyhyt matka, mikä tuntui etenkin alussa tosi hassulta ennen aivan itärajalla asuneena, joskaan ei koskaan -naapurissamme vierailleena. Ensimmäisellä Haaparannan-reissullani vuosi sitten yllätti myös rajanylityksen helppous (lue: huomaamattomuus) sekä se, ettei Ikean kassalle olisikaan tarvinnut syöksyä suinpäin ryntäillen, koska niin, kellohan oli rajan toisella puolella tunnin vähemmän kuin Suomen ajassa ollut, jo sulkemisaikaa näyttänyt puhelimeni

– punalaputettuja tarjoustuotteita on ruokakaupoissa ihan superpaljon! Pakastimemme vetoisuus alkaa pistää jo tarjoushaukan harrastuksia vastaan 😀

–  Kemiin ei ole vieläkään, tänäkään syyskuuna, tullut ensilunta, vaikka etelämmässä asuvat ystäväni ovat jälleen asiaa jo ehtineet tiedustelemaan

– kotiovestamme ulos astuessani en edelleenkään pystyisi heti sanomaan, missä päin Suomea olen. Saaristossa ja metsissä eron kyllä huomaa, kun luonto on selvästi karumpaa ja kitukasvuisempaa

– kuntosaleja löytyy seutukunnalta vaikka muille jakaa! Ihmettelen, miten kaikille riittää kävijöitä, mutta hieno juttu kun näyttää riittävän 🙂

– säätiedotusta katsoessani silmäni alkavat jo hiljalleen hakeutua muualle kuin Itä-Suomeen. Alkuun television iltauutisten jälkeisen säätiedotuksen Pohjois-Suomen osuus ehti vilahtaa ohitse kerran jos toisenkin, kun en vain millään meinannut tottua…

– kuluneen vuoden aikana olen saanut ymmärtää, ettei monikaan paikallinen koe asuvansa Pohjois-Suomessa, saati Lapissa, vaan Keski-Suomessa  missä Kemi itse asiassa maantieteellisesti taitaa sijaitakin. Omasta taustastani kertoessani Kitee ja Savonlinna tuntuvat olevan monelle jo etelää, ja viimeisin asuinpaikkani Kouvola sijaitsevan käytännössä Helsingin rajanaapurina 🙂

– Kemissä tuulee lähes koko ajan paitsi silloin harvoin, kun ei tuule. Tosin, jos ja kun vielä vuosi sitten kiinnitin huomiota koviin puhureihin, nykyisin tyyni keli saa melkein hämmentymään

– ja purjeveneitä! Niitä täällä merenrannalla riittää itäsuomalaisen järvenrantakasvatin ihmetykseksi asti

Mutta niin vain kaikki asiat lopulta arkipäiväistyvät. Siltä tuntuu viimeistään nyt, kun en enää joka kerta ihmettele miksi navigaattorin koti-käsky vie ”outoon” osoitteeseen. Tai itse asiassa kun sitä navigaattoria en enää edes ihan joka kerta tarvitse käyttää 😉

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Hävikistä hyvikiksi


Minusta ei olisi ruokakauppiaaksi tai ravintoloitsijaksi. Ei sillä, että muitakaan edellytyksiä olisi, mutta viimeinen este on, että söisin itse kaiken myymättä jääneen ruuan, sillä sydämeni jättää lyöntejä väliin, jos joudun heittämään ruokaa roskiin. Kompostorini onneksi vähän helpottaa ekologista tuskaa.

Lapsuudessani (ikä näkyy lauserakenteista – aika usein huomaan aloittavani joko noin tai ”kun minä olin nuori…”) kellarissa säilötyistä hillopurkeista ja mehupulloista poistettiin näkyvä home päältä ja loppu sisältö syötiin ja juotiin tyytyväisinä. Home kirkastaa lauluääntä. Mikä saattoi olla rahaa säästävien perheenäitien oma tutkimustulos.

Kun minä olin nuori, samaa ruokaa syötiin yleensä useampi päivä. Eilisen eväs lämhäytettiin ja lopputulos saattoi olla jopa parempi kuin edellisenä päivänä. Jämäpuurosta tuli vielä velliä tai sämpylöitä. Kuivahtaneet leivät ja pullat muuttuivat köyhiksi ritareiksi tai korpuiksi. Joulupipareista taiottiin pappilan hätävara. Useista nykypäivän hävikin vähentämisvinkeistä tuleekin déjà-vu.

Olen ilokseni ja ylpeydekseni läheltä seuraamassa ja mukanakin Vihreä ja kestävä Kemi –hankkeen sosiaalinen keittiö –kokeilussa, jossa kasvisravinto-ohjaajamme Tarja taikoo kauppojen lahjoittamista hävikkikasviksista mitä moninaisimpia herkkuja smoothieista kokonaisiin aterioihin. Tummapilkkuisista banaaneista tai salaateista, joissa yksi lehti on nahistunut, saa valmistettua vielä monenlaista laadukasta syötävää. Tosin Tarjan taidoilla herkkua syntyisi vaikka pikkukivistä tai talouspaperista. Kasvisruokataikoja seuratessa omakin pää inspiroituu ja salaatit monipuolistuvat – tulee tehtyä muutakin kuin kurkku-tomaatti- tai vähän tuhdimpaa voissapaistetut meetwurstikuutiot-feta-/homejuustosalaattia.

Viime viikolla vietettiin hävikkiviikkoa. Suomalainen heittää vuodessa roskiin keskimäärin 23 kiloa ruokaa, mikä on rahaksi muutettuna noin 125 euroa. Koko ruokaketju tuottaa noin kolmanneksen maailman kulutuksen aiheuttamasta ympäristökuormasta. Ruokahävikin vähenemiseen jokaisen on helppo vaikuttaa: Ostapa siis ruokaa vain sen verran, mitä syöt ja syö, mitä ostat. Paitsi että näin vähennät päästöjä, säästät näkemääsi vaivaa. Sen sijaan, että raahaisit kotiin 23 kiloa ylimääräistä ruokaa vuodessa, voit heittää hukkaruokaan käyttämäsi 125 euroa suoraan roskiin. Tai jos haluat säästää myös rahaa, sijoita näin säästämäsi 125 euroa roskiksen sijaan tilillesi tai lompakkoosi.

Niin ja se hyvikki: uusi kemiläislähtöinen sana, jonka järjestämämme nimikilpailun voittaja keksi, kiitos hänelle! Ruokahan ei ole hävikkiä, jos se käytetäänkin ravinnoksi sen sijaan, että se päätyisi roskiin. Se on läheltä-piti-hävikkiä. Eli hyvikkiä.

Makoisaa syksyä!

Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Kun kuuntelen kemmii

Olen lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Menin itse asiassa kouluunkin kuusivuotiaana, ja yksi vahvimmista perusteluistani asialle oli, että: ”Miksi miun pitäis enää odottaa, kun osaan jo lukea, kirjoittaa ja laskea?!” Niinpä. Onneksi vanhempani olivat helposti ympäripuhuttavissa, ja niinpä istuin koulunpenkillä elokuussa 1995 viikko kuusivuotissyntymäpäivieni jälkeen.

Kiinnostukseni äidinkieleemme on aikojen saatossa vain kasvanut. Olen opiskellut yliopistossa muiden aineiden ohella suomen kieltä ja kirjallisuutta ja toiminut sittemmin äidinkielen opettajanakin. Erityisesti sanat, ilmaukset ja etymologia niiden taustalla kiehtovat. Tälläkin saralla Kemissä asuminen on ollut mielenkiintoista. En ehkä ole omaan kieleeni täältä vielä kovinkaan monia ilmaisuja omaksunut, mutta joka kerta sellaisiin törmätessäni havahdun, että ai niin, nyt ollaankin eri puolella Suomea.

Kaikki alkaa tervehtimisestä, luonnollisesti. Hei on kuulunut itselläni lähinnä virallisten sähköpostien aloitukseen, mutta täällä sitä tuntuu käyttävän niin lapset kuin aikuisetkin myös tuttavallisena tervehdyksenä. Kuulosti alkuun ihan pimiältä! Omaan moikkailijan suuhuni kun nimittäin tuntuu istahtavan vain lähdön hetkellä sanottavat heiheit, ellen silloinkin huikkaa moikkaa.

Ko minulta ensimmäistä kertaa kysyttiin mistä olen pois, en rehellisesti sanottuna olisi osannut vastata, ellei toinen osapuoli olisi oitis jatkanut tiedustelemalla, että mikä sai tulemaan Kemiin. Siinä vaiheessa hoksasin, että nyt lienee tarkoitus kertoa siitä, mistä olen tänne tullut. No ihan perin juurin Kitteeltä – ja tokihan sannoin tämän pohjoiskarjalaiseen tapaan vähintään tuolla tuplateellä ääntäen. Häätyy piettää lippua korkealla omista juuristaan!

Näin kitteeläisittäin sanottuna tälleen alakusyksysenä iltana on kiva kerätä kaverit kassaan, ottoo evväät mukkaan ja lähttee turisemmaan vaikka Takajärven luavulle

Naapurimme pikkupoika pohti kerran poristessamme, mitä tapahtuu jos autolla peruuttaa kadullemme tuolloin parkkeerattua kaivinkonetta pahki. Koska en ymmärtänyt kysymystä, en tiennyt mitä vastata etten nyt ihan mettään mene. Hunteerasin hetken, ja opettajaidentiteettini onneksi keksi keinot ja vasiten heitti saman kysymyksen pojalle takaisin 😀 Selvisi, että huonostihan siinä kävisi. Myönnetään, että vähän hirisin perään omaa tietämättömyyttäni: olisihan tuo pitänyt heti äkätä. Mutta kaikkea sitä oppii täsä uuesa kapungisa!

Odotan parhaillaan esikoistamme ja nyt lasketun ajan lähestyessä tuttavieni kanssa praatatessani moni on kysellyt, vieläkö olen ehijänä ja joko kämpilä on kaikki valmiina vauvaa varten? Kyllä, yhtenä kappaleena olen ainakin vielä tätä tekstiä kirjoittaessani, ja meän kotimmekin on jo sillä mallillaan, että vauva voi tulla milloin parhaakseen näkee 🙂 Ja entäs sitten ne raskausoireet? Onko ollut vaikea laittaa nukkumaan tai muuta tyypillistä? Kiitos, kaikki on sujunut oikein hyvin mitä nyt viimeisillä viikoilla on ollut hieman unihaasteita. Kuulunee kuitenkin juttuun eli en valita lainkaan.

.
Saapi nähä
, vieläkö Pohjois-Karjalan tyärenä itsekin joku päivä puhun sujuvaa kemmii täsä ihmekaupungisa,
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Paluu kiireiseen syksyyn

Edellisestä kirjoituksesta on aikaa jo kolmisen kuukautta ja se johtuu vain siitä, että pidin lähes yhtäjaksoisen yli kahden kuukauden kesäloman. Sellaista ei minulla olekaan ollut noin 20 vuoteen. Tai tarkalleen ottaen puolet siitä oli kodin hyväksi tehtävää työtä niin kutsutun isäkuukauden muodossa, jota ei kai ole sopivaa kutsua lomaksi, mutta yhtä kaikki työpaikalla en juurikaan ole juhannuksen jälkeen ollut.

Kesä oli viileä kuten edellisessä kirjoituksessa taisin toivoa ja senkin vuoksi olen tietysti käynyt ahkerasti kalassa. Kalantulon suhteen kesän huippuhetkiä on ehdottomasti ollut, kun juhannuksen jälkeisellä viikolla Kivalo-opiston kurssilla valmistuneeseen veneeseen nostettiin Tornionjoesta ensimmäinen kyseisellä veneellä saatu lohi. Veneen laitojen leveyttä selvästi pidempi kala olikin itse tehdyn veneen arvolle sopiva neitsytkala. Tuota lohta lukuunottamatta kalastuskesä on kuitenkin ollut melko haastava. Kuha on ollut heinäkuun puolivälin jälkeen kadoksissa enkä ole elokuussa onnistunut saamaan kuin alamittaisia. Isohaaralla olen myös kokeillut jonkun kerran soutaa lohikalaa mutta vavat eivät ole taipuneet. Toki lohensoutukin on enemmän kestävyyslaji ja muutaman illan kestänyt tyhjänpyynti on vielä täysin hyväksyttävää kenelle tahansa. Kalaa padon alla on kuitenkin näkynyt elokuun alkupuolelle saakka todella paljon ja sitä kautta myös rokastajat ovat ilmaantuneet kellon tarkkuudella joka päivä illan hämärtyessä kalastuskieltoalueelle. Ilmeisesti valvonta on ollut viimeaikoina melko vähäistä tai sitten runsas kalantulo vain pistää yrittämään seurauksista välittämättä.

Iso kala pistää nuoren kalakaverin mietteliääksi

Kesän hellejakso osui heinäkuun loppupuolelle ja minun kannaltani se ei olisi voinut osua huonompaan aikaan, sillä se osui tarkalleen perinteisen pohjoisen kalareissumme päälle. Retki suuntautui tälläkin kertaa Norjan puolelle mutta lohenpyynnin sijaan menimme tunturiin kalastamaan taimenta. Ensimmäistä kertaa lensin myös vesitasolla kalapaikoille, koska yksi viikko ei riitä kalastukseen, jos kohteeseen pitäisi kävellä 40 kilometriä suuntaansa. Ikinä en ole tunturissa uinut niin usein ja niin lämpimässä vedessä, nukkunut niin huonosti ja hikoillut niin paljon. Teltta oli jatkuvasti kuin sauna ja vaatteita joutui sääskien vuoksi pitämään 30 asteen helteeseen nähden riittävästi. Ikinä en myöskään ole kalastanut niin kauniissa joessa saamatta minkäänlaista havaintoa mistään järkevän kokoisesta lohikalasta. Etukäteen oli toki tiedossa, että joen kalakanta on isokokoista ja harvalukuista mutta helle lämmitti veden ja ajoi ne vähätkin taimenet pois koskista. Taimenten sijaan joka puolelta tuli loputtomasti haukia ja ahvenia, joiden molempien keskipaino oli noin 800 grammaa. Hauet olivat siis pieniä ja ahvenet järkyttävät suuria. Reissun loppupuolella taimenetkin, ne yli kolmekiloiset, löytyivät ja niitä saivat retkikunnastamme kaikki, paitsi minä, joten ei niistä sen enempää.

Tunturissa ahvenen koko on kohdallaan, kun niitä ei mahdu savupönttöön kuin kaksi

Minulla on ollut pari tavoitetta tälle kesälle, joista ensimmäinen oli saada Kukkolankosken vaellussiika perholla. Yritin sitä jo viime vuonna mutta sain “tyytyä” harjuksiin vaikka lippomies nosti vierestä samana aamuna reilut 150 siikaa. Silloinkin kaikki lippoajat pitivät siian saamista perholla melko haastavana. En kuitenkaan lannistunut vaan lähdin tänä vuonna uuteen koitokseen. Ja kuinkas ollakaan jo siinä vaiheessa, kun vierestä oli lipolla nostettu vasta arviolta kolmekymmentä siikaa, niin vavassa tuntui tärppi ja sain vetää haaviin reilu 30 senttisen siianrääpäleen. Sen jälkeen sain vielä toisenkin tärpin mutta tartutus ei onnistunut. En muista, että koska viimeksi olisin ollut yhtä ylpeä ja tyytyväinen parin tunnin uurastuksella saadusta mokomasta sintistä mutta tavoitteen saavuttaminen, oli se sitten pieni tai suuri, tuntuu tietysti aina hyvältä. Niitä siis saa myös muuten kuin haavilla, ettäs tiedätte. Ottiperhona oli sama jäniksenkarvasta tehty kuulapää, mihin harjuksetkin ovat ihastuneet. Tuon yhden kerran jälkeen en ole käynyt kokeilemassa, vaikka siikaa ja harjusta saa Tornionjoella pyytää syyskuun puoliväliin saakka.

Perheen kesken olemme retkeilleet kesän aikana jonkin verran lähiseudulla, kuten eläinpuisto Arkadiassa ja Laitakarin saaressa, tuossa Kemin erikoisuudessa, sillä harvassa paikassa saari on rakennettu ristiin pinotuista laudoista. Laitakarissa on myös lampaita maisemaa hoitamassa ja tänä vuonna muutamat niistä ovat olleet oikein erikoisen kesyjä. Ne tulevat syliin eivätkä lähde pois niin kauan kuin niitä vain jaksaa rapsuttaa. Kävimme myös ulkomailla, Luulajassa, jonka vanhaa kaupunkia ja museota voin suositella erityisesti lapsiperheille, sillä lapsille (ja toki aikuisillekin) molemmissa riittää tekemistä yllin kyllin. Ulkomaillehan Kemistä pääsee puolessa tunnissa eikä Luulajaankaan ole kuin parin tunnin ajomatka.

Perheen kanssa olemme myös käyneet marjassa, tai ainakin olen itse raahannut vähintään yhtä lasta mukana joka kerta, kun olen marjaan lähtenyt. “Salainen” hillasuomme antaa hillavuodesta riippumatta näköjään aina puoli litraa hilloja sen lisäksi mitä lapsi tai kaksi ehtii syödä ja niin myös tänä vuonna. Sen sijaan mustikan sato näyttäisi olevan Kemin lähialueilla surkea. Saimme usean reissun yhteistulokseksi noin kolme litraa mustikoita ja luovutin sen jälkeen, kun viimeisen reissun tuloksena poimurin pohjalla ropisi ehkä pari desiä mustikoita yli tunnin etsimisen jälkeen. Puolukoita näyttäisi kuitenkin tulevan kohtuudella ja ne alkavat pikkuhiljaa olemaan sen verran kypsiä, että niitä kannattaa alkaa poimimaan. Lapset eivät onneksi tee eroa, että syövätkö ne metsässä mustikoita vai puolukoita, molemmat häviävät mättäästä yhtä nopeasti. Vanhempi lapsi toivoo myös hartaasti joka kerta, että nähtäisiin metsässä karhu tai susi ja olen yrittänyt olla kannustava tuossa toiveessa vaikken itsekään ole ikinä nähnyt sutta ja karhustakin vain jäljet ja nekin Espoossa. Epäilen myös, että karhun tai suden näkemisen edellytyksenä pitäisi metsässä osata olla hiljempaa mutta kun siellä tulee jatkuvasti eteen aivan mahdottomasti muuta ihmeteltävää ja kyseltävää kuin harvalukuiset suurpedot.

Kädessä kulkevasta ämpäristä huolimatta marjat menevät yksitellen suoraan sinne minne pitääkin.

Kalalajien osalta alkaa olla jo haastavaa kerryttää uusia lajeja. Kesäkuukausien saldona viisi uutta lajia: kuha, lohi, siika, säyne ja mutu. Kokonaislajimäärä siis 14 ja viiteentoista lajiin pääsemiseksi ei tarvita kuin taimen isohaaralta tai kiiski ensijäiltä. No katsotaan, että mitä vielä keksitään. Kuukauden kalastusvinkkinä kerron kuitenkin, että nyt vesien viilentyessä alkaa ahvensesonki ja siihen kannattaa osallistua, kunhan perehtyy ensin hieman jigikalastuksen saloihin. En ole tälle vuodelle vielä ehtinyt aloittaa totista ahvenen pyyntiä, mutta aikaisempien syksyjen perusteella soppakaloilta ei voi kolmen tuuman hopeisella tai ruskealla kalajigillä välttyä ja keskipaino on ollut mukavat noin 300 grammaa. Hyvällä eli tyynellä kelillä suurin vaikeus on ottaa vain sen verran kalaa, että ne jaksaa kohtuullisessa ajassa käsitellä paistokuntoon. Rannalta en ole paikkoja ehtinyt etsiä mutta veneellisen ei tarvitse mennä Laitakaria kauemmas. Toki kalaa on tullut selkäsaaren itäpuolelta käytännössä kaikista paikoista, mistä olen kokeillut, eli missä vain on jyrkkää penkkaa, vedenalaista niemennokkaa, salmea tai matalikkoa ja yli kolme metriä vettä. Kausi kestää jäiden tuloon saakka mutta sen jälkeen en ole isompaa kalaa löytänyt, sulivat jäät sitten pois tai jäivät pysyviksi.

Kuhaa pyytäessäkin ahvenia tulee välillä riesaksi asti mutta vasta syksyllä ahven parveutuu kunnolla ja alkaa syömään.

Syys- ja lokakuu tapaakin sitten olla kiireisintä aikaa vuodesta. Ahven ja hauki tulevat matalaan ja niitä pitäisi ehtiä lyhenevän päivän aikana kalastaa. Sen lisäksi illat pimenevät, jolloin tuulastusvarusteet voi myös kaivaa esiin varastosta. Eli kalaan pitäisi ehtiä mutta samaan aikaan alkaa myös lähes kaikkien riistaeläinten metsästyskausi. Sorsajahti on jo meneillään ja kanalinnustus alkaa ensi viikolla. Kemissä on melko paljon kaikille vapaita sorsastusalueita ja esimerkiksi Kemin kirkonkylän osakaskunta myy lupia kemijokisuistoon. Sorsajahdissa olen jo käynytkin ja tänä vuonna pelkästään jousen kanssa. Saalis on jäänyt yhteen ja voi hyvin olla, ettei niitä enempää tulekaan. Jostain syystä sorsat muuttavat tältä alueelta pois syyskuun puoliväliin mennessä, eikä niitä näy enää siinä vaiheessa syksyä, kun olen etelässä asuneena vasta tottunut aloittamaan totisen metsästyksen.  Kanalintukannat ovat kuitenkin tänä vuonna voimissaan, joten niiden perässä on tarkoitus kulkea ainakin enemmän kuin viime syksynä.

 


Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Universuminkansalainen Kemissä

Elokuun alussa tuli kuluneeksi vuosi Kemiin muutostamme. En edelleenkään koe itseäni kemiläiseksi – mutta en toisaalta myöskään ”minkään muunkaan paikkakuntalaiseksi”. Juureni ovat Pohjois-Karjalassa mutta muuten en osaa itseäni lokeroida, eikä liene tarvettakaan. Eräs äskettäin itsekin paikkakunnalta toiselle muuttanut ystäväni totesikin viisaasti: ”Ehkä olemmekin emme edes maailman- vaan universuminkansalaisia.” Tällä hän viittasi siihen, että on oikeastaan aika helpottavaa, kun itseään ei tarvitse leimata asuinpaikkakuntansa mukaan. Kun elämäänsä asennoituu avoimin mielin, pystyy kodin tehdä sinne, missä milloinkin on. Naulan kantaan!

Kun mietin kulunutta vuotta, olen kohdannut tässä muutto- ja kotiutumisasiassakin monenlaisia ihmisiä ja asenteita. Siinä missä “uutta alkuamme” ja sen luomia mahdollisuuksia on hehkutettu, olen saanut myös joitain kommentteja kirjaimellisesti Perämeren no-siitä-teidätte-kyllä-mistä-reiästä. Huumoria, kyllä, mutta silti aika mielenkiintoinen ensireaktio etenkin paikkakuntalaisilta itseltään.

Vaikka Kemistä tuskin saa leivottua mitään maailman täydellisintä paikkaa (toisaalta, saako mistään muustakaan paikkakunnasta tai onko sellaista edes olemassa?), niin itse miettisin pari kertaa ennen tuollaisen mielipiteen esittämistä. Etenkin tässä tilanteessa, kun aiemmat piirimme ja ennen kaikkea perheemme sekä muut läheisemme – oikeastaan koko aiempi elämämme – ovat täysin eri puolella Suomea. Vaikka noiden kommenttien antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin kyllähän ne aina jollain tasolla jäävät kaikumaan omaan mieleen, halusipa tai ei.

Mutta kun elämäänsä ei perusta liikaa toisten mielipiteille, ainakin meille Kemi on ollut – muutamia ei ehkä niin mukavalla tavalla esitettyjä kummasteluja muuttoomme liittyen lukuun ottamatta – aiempien asuinpaikkakuntiemme lailla oikein hyvä. Tärkeimpänä tietysti oma ihana koti. Toisekseen mielenkiintoiset työt ja harrastukset sekä niiden mukanaan tuomat ihmiset ja muut kontaktit. Harrastukset, Kouvolan vuosien jälkeen aivan veden äärellä oleminen ja luonto ylipäätään. Ulko-ovelta lähtevät lenkkipolut ja pienet mustikkamättäät. Valoisuudellaan yllättänyt kesä. Oma rauha ja sopivan eloisa asuinalue sopusoinnussa keskenään, ainakin kasvotutuiksi tulleet naapurit ja rutiineiksi muodostuneet ruokakauppareitit. Silti vielä paljon uusia kadunkulmia ja oikopolkuja opittavaksi. Tiivistetysti: oikeastaan aika lailla kaikki, mitä ihminen arkeensa tarvitsee.

.
Toivotetaanhan kaikki uudet tämänkin maan-, maailman- ja universuminkolkan kokijat ilolla tervetulleiksi :),
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Marjaterapiaa

Ihmisiä kuunnellessa tuntuu, että lähes kaikki elävät jo syksyä. Hei, elokuuhan on vielä virallisestikin kesää – ja vaikka sää antaa viitteitä jo muusta, aion nauttia tästä meneillään olevasta vuodenajasta loppuun saakka. Niinpä voin vielä kirjoittaakin kesäisestä teemasta, eikö? 😉

Marjat ja marjanpoiminta ovat olleet itselleni aina todella tärkeä juttu. Tai okei, jälkimmäisestä en voi sanoa että aina, koska kuulemani mukaan lapsena lähdin kyllä äitini ja mummini seuraksi metsään mutta lähinnä marjansyöntimielessä. Varhaisaikuisuuden kynnyksellä intoni marjanpoimintaan syttyi ihan uuteen liekkiinsä, kiitos mansikoiden. Niistä nimittäin taisi tulla makunsa lisäksi lemppareitani myös kokonsa eli keruuastian nopean täyttämisensä vuoksi 😉 Tuossa iässä aloin myös aidosti ymmärtää lähimarjojen arvon niin ravitsemuksellisesti, eettisesti kuin taloudellisestikin. Sen jälkeen minua ei olekaan saanut pois mansikkamailta ja metsästä tai lapsuuskotimme viinimarjapensaiden ja omppupuiden ääreltä.

Marjaterapia on itselleni yksi paras kesän ja syksyn aktiviteetti. Lisäksi mustikka-, puolukka- ja tyrnilähetyksiä tulee kotiväen vierailuiden yhteydessä ihanasti pitkin vuotta, ja talven mansikat sekä niiden poimintaseura ovat olleet jo useampana vuonna joululahja äidiltäni.

Niinpä mansikat poimittiin ja pakastettiin tänäkin kesänä Itä-Suomen reissullamme. Myös viinimarjojen kanssa kävi onni, sillä sentään mustien kanssa olin räksiä nopeampi. Mutta Kiteeltä Kemiin lähtiessä oli suorastaan haikea katsella melkeinmuteiihan-tyyppisellä kypsyysasteella olleita kahdeksaa omppupuutamme. Reissua olisi ollut ihana venyttää vielä hetki myös mustaherukoiden alaoksille kypsymään jääneen sadon vuoksi. Heti ajomatkalla olikin otettava puhelu kotipuoleen ja muistutella, että pensaista ja puista saa vielä paljon irti.

Viime kesänä oli viittä vaille, ettemme jääneet ilman marjoja. Oli marjasatoihinkin vaikuttanutta kuuluisaa käristyskupolia ja kovasti työllistäneitä muuttohommiamme toiselta puolelta Suomea asti. Niinpä muuton suoritettuamme päädyin kyselemään Facebookissa pitkin Meri-Lapin annetaan, lahjoitetaan, kirppistellään -ryhmiä, josko jollain oli jäämässä viinimarjoja yli omien tarpeiden. Eräs juuri sairaalaan joutunut rouva laittoikin viestiä, että hänen pihaltaan saisi käydä poimimassa vaikka kaikki talteen. Juuri paikkakunnalle muuttaneena ja etenkin yhteydenottajan omassa haastavassa tilanteessa tuollainen hyväsydämisyys lämmitti todella! Tässä taas mainio esimerkki siitä, miten hyvän voi laittaa kiertämään vaikkapa sitten marjojen muodossa – ja samalla tietämättäänkin luoda mukavan mielikuvan sekä seutukunnasta että sen ihmisistä 🙂

.
Vaikka en vielä tulevia pimeitä ja kylmiä talviaamuja haluakaan miettiä, niin on niissä onneksi jotain mitä (puuron kylkeen) odottaa,

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Kesä-FOMO

Kesällä se iskee. FOMO. Fear of missing out. Pitäisi ehtiä joka paikkaan, muuten jään jostain hauskasta paitsi. Mutta vielä tähän ikään en ole oppinut olemaan useammassa paikassa yhtä aikaa. Pitäisi matkustella, pyöräretkeillä, kokea kesä-Kemin tapahtumat, kokea kesä-Suomen tapahtumat, järjestää ystäville pihajuhlia, osallistua ystävien pihajuhliin, piknikkeillä rannalla ja puistoissa, uida mahdollisimman paljon, syödä jäätelöä, kylästellä, mökkeillä, lukea läjä kirjoja, pestä matot ja pakastaa mansikat. Ja olla vaan.

Pelkästään Kemin tapahtumiin osallistuminen riittäisi hyvinkin kesän ohjelmaksi, mutta perspektiiviä on hyvä laajentaa ja vierailla muuallakin. Matkoilta tarttuu sitä paitsi hyviä ideoita: Pori Jazzien euron pullo-/tölkki-/lasipantti vähensi ko. roskan määrän lähes olemattomiin alueella – kannattaa ottaa tapahtumissa käytännöksi.

Yyterissä on rannalle menijöille tarjolla pieniä kannellisia tuhkakuppeja, jotka voi palauttaa lähtiessään samaan paikkaan. Vesistöille erityisen haitallisten tumppien määrä rannalla vähenee. Ei olisi pahitteeksi Keminkään rannoilla.

Vinkki ulkoilijoille: Kun sadekuuro yllättää pyöräretkellä, bongaa roskakatos, siirrä roska-astia ulkopuolelle (puhdistuu samalla sateessa) ja mene kätevästi katokseen pitämään sadetta. Huom! Muista palauttaa astia lähtiessäsi takaisin katoksen alle. Kahdelle henkilölle suoja on vähän ahdas, joten katokseen pääsee nopeampi tai sadeherkempi. Jos katoksen omistaja ei tämän vinkin toteuttamisesta pidä, älä toteuta.

Matkailun avulla näkee myös kotikaupungin hyvät puolet paremmin: Kemi Cardia vastaavia kaupunkikortteja kaipailin useissa kaupungeissa mm. ruokapaikkoja, kahviloita ja nähtävyyksiä etsiessämme. Harvalla kaupungilla on mobiilikortti, varsinkaan niin kattava kuin Kemi Card.

Kemin sisäsatama on näyttävä ja viihtyisä palvelukeskittymä. Suuremmissakin kaupungeissa vastaavat ovat harvassa. Ja se Kemin tapahtumien määrä ja laatu!  Näin kaupungin juhlavuonna tapahtumia on ollut ja on erityisen runsaasti. Ollaan ylpeitä 150-vuotiaasta Kemistämme!

Olen palannut töihin, joitain kesäsuunnitelmia on vielä toteuttamatta, mutta toisaalta kesääkin on vielä jäljellä. Töiden jälkeen ja viikonloppuisinkin ehtii tehdä vaikka mitä. Tai olla tekemättä.

Mukavaa loppukesää siis!
Eija



Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vihreä ja kestävä kemiläinen arki

Itselleni juuri alkanut elokuu tuntuu vielä täysipainoiselta kesäkuukaudelta, vaikka tiedän sen tarkoittavan monelle paluuta arkeen kesälomien jälkeen. Toki omakin mieleni alkaa pikkuhiljaa kääntyä jos ei vielä syksyn, niin ainakin loppukesän suuntaan – mutta edelleen joka ikisestä lämmittävästä auringonsäteestä nauttien.

Arkeenpaluu on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan omia rutiineita. Olisiko kesän jäljiltä tarpeen tehdä muutoksia, vai jatkuuko elämä siitä mihin se keväällä jäi? Jätän nyt ruokavaliorempat ja uudet hittiliikuntalajit iltapäivälehtien sivuille, vaikka nostankin puheeksi hyvin arkisen asian.

Miten sinä huomioisit ympäristöasioita entistä paremmin alkavana syksynä? Mikä on oma osuutesi kohti vihreämpää ja kestävämpää Kemiä, joksi meidät on kuntatasolla sertifioitu? Kaikkivoipa ei kenenkään meistä tarvitse olla, mutta pieniä tekoja voimme arjessamme jokainen tehdä.

Kesällä tämä on ollut erityisen helppoa! 🙂

Meille ihmisille on tyypillistä joko-tai-tyyppinen ajattelu. Hetkittäin haluamme kaikkimullenythetipaikalla, kun toisinaan tekisi mieli mennä sieltä missä aita on matalin tai sitä ei enää edes ole. Mutta elävänä esimerkkinä voin todeta, että ympäristöasioiden yhdistämisessä omaan arkeen on olemassa myös välimallin ratkaisuja. Ainakin täällä nousee heti yksi käsi ylös!

Mielestäni taloudessamme on oltu suhteellisen tiedostavia kuluttajia – ja myönnettäköön, että myös ympäristön kuluttajia – jo vuosia. Silti omia silmiä tuli hieraistua vuosi sitten omakotitaloasumisen aloittamisen myötä: kun muuttolaatikoina erinomaisesti palvelleet banaanilaatikot oli viety asianmukaisesti pahvinkeräykseen, alkoi seuraavaksi pullistella sekajäteastiamme. Kuten monessa muussakin perheessä, erityisesti käyttämämme maitotaloustuotteet erityisesti rahkan ja raejuuston muodossa saavat ensin vatsat ja sitten pakkauksillaan myös sekajäteastian helposti ja nopeasti täyteen. Niin tosiaan, joku muovinkeräyskin taisi olla olemassa?

Viime syksystä lähtien kierrätyspisteet esimerkiksi isompien marketien edustoilla ovatkin olleet viikoittaisten kauppareissujemme ensimmäisiä etappeja. Kun homma on tehty näin helpoksi, tulee omia entisiä kierrätystapoja pohdittua jopa hieman häpeillen. Sinne meni samaan pussiin niin poltettavat kuin muovitkin, mikä ei tulisi enää kuuloonkaan. Lasi- ja metallijätteet sekä kotikeräyspaperin olen lajitellut niin kauan kuin muistan, mutta nyt kuvioihin astui myös muovi. Ja kartonki.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ai mikäkö? Se, että parempia valintoja tulee tehtyä nykyisin vähän huomaamattakin jo kaupan hyllyllä. Kyllä meillä edelleen syödään muovipikareihin pakattuja maitotuotteita, koska materiaalivaihtoehtoja ei juuri ole, mutta esimerkiksi hedelmät ja vihannekset tulee ostettua niin vähillä kääreillä kuin mahdollista.

Myös muilla valinnoilla on merkitystä 🙂

Miten sinä teet arjestasi (lue: askel kerrallaan koko maailmasta) vihreämmän? Liian pieniä tekoja ei ole olemassakaan, kun puhutaan ekologisista valinnoista paremman huomisen luomiseksi. Itse koen jokaviikkoisen jätteidennakkelun oikeista luukuistaan jopa jollain tavalla puhdistavana rituaalina. Herättelevänäkin, koska onhan roskan määrä aivan valtava.

Vihreämpiä valintoja jatkuvasti itsekin harjoitellen,
Anna

.
ps. Kaikki Kemistä löytyvät Rinki-ekopisteet saat haettua tämän linkin takaa.
.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Helppoa elämää Kemissä

Kemissä vietetään parhaillaan puolentoista viikon mittaista Easy living in Kemi -tapahtumaa. Kesäpäivien ratoksi monipuolisesta kulttuuritarjonnasta ovat päässeet ja pääsevät vielä alkavan viikonlopun ajan nauttimaan kaikki halukkaat vauvasta vaariin.

Kemissä olemme onnekkaita emme ainoastaan mukavien teematapahtumien vuoksi, vaan myös siksi, että elämä on täällä lopulta todella helppoa ympäri vuoden. Tosin tällaiselle kesäihmiselle viime talvi näytti sen, että välillä se helppouskin on todellakin se kuuluisa pukeutumis-, ja asenne- ja lumitöidentekointokysymys, mutta noin niin kuin lähtökohtaisesti 😉

Väittäisin, että kompaktista kaupungistamme löytyy kaikki arkeen tarvittava. Kunnallisten peruspalveluiden lisäksi aivan käden ulottuvilla ovat niin kuntosalit kuin lähikaupat sekä isommat marketit, upeat ulkoilumaastot ja kulttuuritarjontaa konserteista elokuviin. Kaupunkimme on varustettu lukuisilla persoonallisilla, muilla kuin ketjukahviloilla ja lounaspaikoista voi vain valita omaa herkkuruokaa tarjoavan. Keskivertoeläjän kalenteriin ei ehkä tämän enempää ainakaan arkena mahtuisikaan, vai mitä tuumitte?

Välimatkat eivät Kemin sisällä päätä huimaa, ja tunnettuna hyötyliikunnan kannattajana suosittelen keräämään päivän 10 000 askeleen pottia vaikka jalkaisin: meillä kun pääsee kävellenkin näppärästi paikasta toiseen. Pidemmälle matkalle voi vuokrata vaikka kaupunkipyörä Villarin, jos poljettavaa kulkupeliä ei omasta takaa löydy. Lisäksi moottoritie vie aivan ääreltämme niin etelään kuin pohjoiseen, eikä vanha viisaus (tai ”viisaus”) siitä, että ainakin Kemistä pääsee helposti pois – ulkomaille asti – aivan väärässä ole 😉

Hyötykasvejakin saa helposti napattua käyttöönsä keskeltä kaupunkia, vau!

Siispä nauttikaamme ympäri vuoden etuoikeudestamme iisiin elämään kompaktissa Kemissä!

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Pentti Korpela: Retkeilijän Kemissä on valinnanvaraa

Kiikelin näköalatorni.

Sanotaan, että vaikka mies lähtee Kemistä, niin Kemi ei lähde miehestä. Tämän olen huomannut itsekin, kun olen käynyt vähän kauempana  reissussa. Silloin, viimeistään matkan lopulla, näkee kotikaupunkinsa uusin silmin. Ymmärtää, ettei se hassumpi paikka ollutkaan. Mutta eritoten muistaa, kuinka upea ja monipuolinen luonto meillä on ympärillämme. Neljä selkeää vuodenaikaa tuovat siihen lisää vaihtelevuutta.

Kemi on kesäisin vihreä. Siellä tuoksuvat vilvoittavat merituulet sekä kauniit kukkaistutukset, joita puistotyöntekijät ovat asettaneet iloksemme eri puolille kaupunkia. Sisäsatamasta on tullut kaupunkilaisten olohuone. Sieltä kannattaa välillä suunnata hieman kauemmas retkeilemään, koska viehättäviä paikkoja meillä riittää.

Meri-Lapin alueella riittää tuntemattomia, hyödyntämättömiä, mielenkiintoisia ja upeita luontokohteita. Täältä löytyy polkuja ja reittejä, joiden olemassaolosta matkailijat – saati valtaosa paikallisista asukkaista – eivät tiedä. Alue on yllättänyt minut myönteisesti kerta toisensa jälkeen.

Veitsiluodon makeavesialtaalta vesi laskee koskena merta kohti.

Kaupungin ympäristöön suunnitteilla olevat uudet ulkoilureitit sopivat täydellisesti Vihreä ja kestävä Kemi -teeman alle. Merkityt ympyräreitit maastossa tulevat lisäämään kaupunkimme viihtyisyyttä ja luontomatkailullista houkuttelevuutta sekä tarjoavat kaupunkilaisille ja turisteille mielenkiintoisia ja innostavia vaihtoehtoja kävelyretkiin kauniissa Meri-Lapin luonnossamme. Toki näille poluille voi mennä jo nyt.

Suunnitelmiin kuuluvat noin 15 kilometriä pitkä ”puoli-urbaani” kaupunkimainen reitti, joka lähtee sisäsatamasta. Sieltä se koukkaa Pajarinrannan kautta Takajärvelle ja edelleen makeavesikanavan vartta Pertajärven laavulle. Paluureitti hyödyntää kuntoilureittiä palatakseen kevyen liikenteen väyliä takaisin rantaan.

Takajärveltä lähtee metsäinen reitti, jolla kulkija pääsee heti luonnon rauhaan. Takajärvi–makeavesikanava–Pertajärvi–Takajärvi-reitti (7,5 km) kulkee pääosin metsäpolkuja pitkin. Vastikään liikapuustosta karsittu makeavesikanava tarjoaa ainutlaatuisen kauniin, kasvistoltaan ja linnustoltaan rikkaan luontopolun. Heinäkuussa kanavan vedenpinnalla kukkii keltavalkoisina lauttoina järvisätkimiä. Vanha kivilouhos “Kivilonka” on toiminut sota-aikana 40-luvun alussa salatanssien pitopaikkana ja sieltä on louhittu (1900-1902) graniittikivet Kemin kirkon sokkeliin.

Erämaisempia näkymiä tarjoaa Ristikangas–Putkensuu–makeavesikanava–Pertajärvi–Ristikangas-reitti (noin 13 km). Reitillä on mahdollisuus tutustua historiallisiin kohteisiin, joihin kuuluvat lentokentän takana olevat saksalaisten lentokonehallin ja bunkkerin sekä pommivaraston jäänteet.

Vähämaan uimaranta jokisuulla.

Kuivanuoron kierros (7,5 km) esittelee monimuotoista jokisuiston luontoa. Kuivanuoron reitillä voi tutustua mm. uiton historialliseen rantaan sekä Meri-Lapin kauneimpaan riippusiltaan. Mustakarinnokalta avautuu upea merinäkymä suoraan Sotisaarenkrunniin ja matala hiekkaranta soveltuu uimiseen. Vähäkuivanuoron kierroksella (4 kilometriä) ohitetaan Kemin kaunein ja samalla makeavetinen uimaranta.

Ajoksen kierroksella (5,7 km) ohitetaan Murhaniemen luonnonsuojelualue, jonka laavu sijaitsee henkeäsalpaavan kauniilla paikalla rantakalliolla avomeren äärellä. Meri-Lapin jyhkein kuusi. “Pirtukuusi” tarjoaa palan 20-luvun kieltolain aikaista historiaa. Reitin lähtöpisteessä venäläisten sotavankien hautausmaa muistuttaa meitä sodan kauhuista. Myös Vallitunsaareen kaavaillaan merkittyjä kävelypolkuja. Tulevana syksynä saadaan parille ensimmäiselle reitille kyltit ja opasteet.

Ja onhan Kemissä retkeilijän taukopaikkoja, laavuja komeilla paikoilla niin mantereella kuin Perämeren vehmaassa saaristossa. Satamankankaan laavun avomerimaisemaan pääsee helposti autolla. Veitsiluodon kalapaikan makeavesialtaan ympäri kulkee 3,5 kilometrin pituinen patikkapolku, jonka varressa on neljä laavua ja laitureita. Majaputaan laavu Sotisaaressa sijaitsee suojaisen joenhaaran kainalossa. Vallitunsaaren jokimaisemat avautuvat kahdelta laavulta.

Ajoksen Murhaniemen laavun edustalta avautuvat avomeri ja silokalliot.

Ajoksessa kalasataman laavulle kuttereiden katveeseen pääsee autolla. Murhaniemen laavulle joutuu kävelemään puoli kilometriä, mutta vaiva palkitaan upealla kuusimetsällä, avomerinäkymällä, silokallioilla ja lähteellä. Kiikeli, Takajärvi ja Mansikkanokka ovat kaupunkimaisia lähilaavuja. Kiikelin laavu on hyvin suosittu ja täällä on myös näköalatorni.

Veneilijän käsillä ovat monet saarilaavut. Laitakarissa ja Syväletossa niitä on molemmissa kaksi. Laitakarin naapurissa Juurakossa ja Pikku-Räiskössä Kemijokisuulla on molemmissa yksi. Selkäsaaressa on kota.

 

Kemin lähiympäristössä riittää tutkimista

Jos sitten laajennetaan kokemuspiiriä, ulottuvilla on täysin erämaisia ja toisaalta upean merellisiä kohteita alle tunnin ajomatkan päässä Kemin keskustasta. Keminmaan Keski-Penikan kivirakkaisella huipulla (185 m) on näköalatorni ja autiotupa. Vieraskirja kertoo, että vierailijat ympäri maailmaa ovat ihastelleet näitä näköaloja. Kemistä tulee ajomatkaa polun alkuun 40 kilometriä. Rinteen juurella on jääkäriautiokämppä, laavu ja puro. Lisäksi laavut löytyvät viereisen Martimonaavan vaellusreitin molemmista lähtöpisteistä. Reitillä on kaksi autiotupaa.

Kallinkankaan luontopolku tarjoaa sekin monimuotoista luontoa, kaksi laavua ja kolme kotaa. Vaaran päällä on näköalatorni, jonka maisemat yllättävät kokeneenkin kulkijan.

Tervolan Kätkävaaran (183 m) kiertoreitti (7 km) nousee lampien rannalta avoimelle muinaisrannalle, missä on näköalatorni ja kota. Lampilaavulle pääsee esteetöntä polkua vaikka rullatuolilla ja myös järven ympäri.

Tervolan Vammavaara (228 m) Kemijoen itäreunalla on huikea näköalapaikka. Reitti sinne lähtee päätien varresta, kulkien Meri-Lapin vaikuttavimman pirunpellon poikki. Huipulla on kota ja laavu. Katse kantaa yli Kemijoen aina Kemiin asti.

Simonkylän luonto- ja kulttuuripolku avaa maaseudun perinnemaisemat talonpoikaistaloineen. Mertakoskella on laavut molemmin puolin jokea. Meren rannalla on laavut Palokarissa ja Vasankarissa. Viehättävässä Vasankarissa on lisäksi kesäkahvila ja uimaranta. Simoniemessä on venesataman lisäksi uusittu uimaranta ja kaksi laavua. Ykskuusen lapsiystävällisellä rannalla on laavu.

Kuivaniemen Vatunginnokka muistuttaa monella tapaa Hailuotoa. Jo tie sinne tarjoaa ihastuttavia maalaismaisemia latoineen ja niittyineen. Vatunginnokalla on kalasatama, tuulivoimaloita, uimaranta, karavaanari-alue, huoltorakennus, kesäravintola Pooki, luontopolku, kota ja vuokramökkejä. Ns. ”Oolannin laavu”, joka sijaitsee komealla rantakalliolla. Täällä on myös Oolannin sodan (1854–55) muistomerkki. Britit hyökkäsivät täällä 24.7.1855, mutta paikalliset torjuivat hyökkäyksen

Torniossa Alkunkarin kosteikkoalueella on kaksi laavua ja lintutornia. Toinen laavuista ja torneista on esteetön. Luontopolku kulkee Alkunkarin laavulta Leton venesatamaan.

Pentti Korpela

_________________________

Kirjoittaja on patikointia, suunnistusta, retkeilyä, pyöräilyä, melontaa ja luontokuvausta harrastava paljasjalkainen kemiläinen freelance-kirjoittaja.

Anna Huhtilainen: Kemistä kotiin ja kotiin Kemiin

Niin kauan kuin muistan, road tripit ovat kuuluneet omiin kesiini. Kiteeltä Helsinkiin ajelimme useita kertoja pitkin vuotta, mutta muut kuin valtatie 6:tta pitkin tehdyt reissut sijoittuivat usein kesälomaan. Kävimmepä lapsuudessani autoillen Euroopassakin, ja nekös ne vasta olivatkin mukavia pari-kolmeviikkoisia 🙂

Osaatte ehkä arvata, että Kemiin muutettuamme nämä road tripit eivät ole osaltamme ainakaan vähentyneet. Kun perheemme ovat reilun 600 kilometrin päässä, missä myös iso osa sosiaalisesta elämästämme yhä tapahtuu, ajamiemme reissujen määrässä ei meinaa enää perässä pysyä. Jokainen ajettu kilometri, myös takaisin tänne pohjoiseen tullessa, on kotiinpäin erityisesti tässä elämäntilanteessa, kun oma sydän on hyvällä tapaa pirstaleina eri puolilla Suomea.

Lapsena Kiteen ja Helsingin väliä ajellessamme Somerharju makeistukkuineen oli the paikka, jossa maalaisina olimme jo melkein kaupungissa. Ja entäs myöhemmin, kun Uttiin aukesi iso liikenneasema? Silloinhan oltiin jo melkein perillä, vaikka tosiasiassa pikitien päähän Helsinkiin oli vielä puolentoista tunnin ajomatka jäljellä.

Sama ajatusmalli pätee vieläkin.

Nyt Itä-Suomeen lähtiessämme Oulu tuntuu ensimmäiseltä etapilta, eikähän siitäkään ole enää kuin hetki ennen kuin ikkunasta vilahtaa Tupoksen kolmen kirjaimen asema. Pulkkilan peukun kohdalla meillä on usein ensimmäinen pysähdys, jolloin matkaa on taitettu jo mukavasti. Toiselta perinteiseltä stopiltamme Kuopiosta onkin enää vain lasketella kohti Savonlinnaa, joka on usein ollut Itä-Suomen reissujemme ensimmäinen kohde.

Takaisin pohjoiseen ajellessa maamerkit ovat edelleen paikallaan ja muistuttavat tällöinkin kodin lähestyvän koko ajan. Vaikka lähtö Itä-Suomesta on usein ollut haikea, viimeistään vesihöyryä nostavien tehtaiden piiput nähdessä mielen valtaa tunne, että onpa vain hyvä ja kiva tulla Kemiinkin takaisin. Kertonee siitä, että koteja voi tosiaan olla siellä ja täällä, vaikka fyysisesti mahdollista onkin vain yksi tukikohta kerrallaan.

Mökkititetä pitkin takaisin pohjoiseen 🙂

Kesäreissuterveisin
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kemin kesässä on vara mistä valita

Kyselin parin viikon takaisessa tekstissäni Kemin kesätekemisten, -näkemisten ja -kokemisten perään. Itse tähän blogialustaan ei teknisistä syistä pysty kommentoimaan, ja ilahduttavasti olittekin löytäneet tienne Facebookiin – tai sitten sieltä tänne – mutta joka tapauksessa 🙂

Jotta yksikään hyvä vinkki ei menisi hukkaan, kokosin alle jakamianne ideoita. Osa on suorina lainauksina, ja koska muutama ajatus tuli useampaan kertaan, pidätin oikeuden yhdistää joitakin kommentteja.

”Laitakari ja saaristo kokonaisuudessaan!”

”Rantabulevardi keskustassa.”

”Pyörälenkki pitkin makeavesikanavaa on aika kiva (lähtö esim. Ristikangas “putken suu”, polku yhtyy etelämpänä Takajärven kuntopolkuun).”

”Omalla veneellä tuleville voi suositella Laitakarin-Syväleton-Selkäsaaren kohteiden lisäksi vaikkapa Selkä-Sarvea. Vähän kauempana avomerellä, mutta kannattaa käydä. Pääsee sinne veneetönkin mm. Jähdillä, kannattaa seurata milloin sinne on risteilyjä.”

”Kaupungintalon katolta löytyy kohde, joka tuntui olevan Keski-Euroopan vieraille erittäin mieluisa: panoraamakahviosta näkee horisontin, mainio juttu kun ei ole kaiken maailman vuoria sotkemassa näköaloja.”

”Korpelan Penan suunnittelemat patikointireitit olisi syytä nostaa julkisuuteen. Reittien varrella mielenkiintoisia maisemia ja lähihistorian kohteita.”

’Nämä Pentin patikointireitit ovat juuri sitä, mitä monet hakevat täältä. “Suomea brändätään maailmalla eri kohderyhmille mm. luonnonrauhalla, turvallisuudella, ruuhkattomuudella, puhtaudella ja aitoudella. Luonto ja sen hyvinvointiulottuvuus ovat yksi globaaleista megatrendeistä.” Sari Eskelisen artikkeli Itä-Suomen yliopistolehdessä 2/2019.’

”Sisäsatama, purjehduskeskus, Jalokivigalleria/Sarjismuseo, Ajoksen uimaranta, puistokadut, Vähämaan uimaranta, Leila- ja Jähtiristeilyt, Mansikkanokan uimaranta. Laavuja mm. Mansikkanokalla, Ajoksen kalasatamassa, Majaputaalla ym.”

”Meripuistossa riittää nähtävää lähihistorista kiinnostuneille. Savupirtti näyttää olevan taas auki, kotiseutumuseon aukiolosta ei tietoa. Siinä museon pihapirissä on kuitenkin nähtävissä jatulintarha, lastaustyössä käytetty isompi vene jne.”

Ihan mahtavia juttuja, kiitos! Tästä saakin jo hyvää to do -listaa, ja ilokseni voin todeta jo käyneenikin muutaman kohteen. Sisäsatamassa viihtyisin vaikka kuinka kauan vain merelle tuijotellen, rantabulevardia pitkin pyöräilen aina hiljaa hissukseni nautiskellen ja usein Mansikkanokan uimarannalle hetkeksi seisahtuen (mutta uimisen vielä rohkeammille jättäen ;)), saaristoon on tullut tutustuttua pariin otteeseen ja itselleni sopivan tyynen sään sattuessa hyppään veneemme kyytiin jatkossakin enemmän kuin mielelläni. Panorama Cafe maisemineen ja patikointireitit ovat vielä korkkaamatta, mutta nyt nekin ovat alitajunnassani työstymässä.

Kommenteissanne tuli ilmi myös pari tärkeää muistutusta, jotka nekin on mielestäni syytä jakaa:

”Ja muistakaa ladata puhelimiinne Cardu ja sieltä Kemi Card, löytyy kattavasti tietoa Kemin nähtävyyksistä, historiasta, tapahtumista, palveluista, tarjouksista… kuka vaan voi sen ladata. Kemiläiset voi lisäksi ladata Kemiläisten kortin, jossa vähän eri sisältöä.”

”Ja kemiläiset tapahtumanjärjestäjät: pistäkäähän tapahtumat Kemin tapahtumakalenteriin, sieltä ne menevät automaattisesti tuohon Kemi card -sovellukseen.”

”Muista raportoida kohteet Trip Advisoriin.”

Kyllä vain, otetaanhan kemiläiset ja tänne suuntaavat turistit sekä vierailijat kaikki hyöty irti meille suunnatuista palveluista! Plus että ei unohdeta laittaa hyvää kiertoon, tarkoittipa se sitten mielenkiintoisen tapahtuman järjestämisestä ilmoittamista tai jonkin paikkakuntamme piristysruiskeen kehaisemista Trip Advisorissa 🙂

Mihin sie suuntaat ensimmäisenä tai viet jo vaikka juhannusvieraasi Kemin kesässä?

.
Aurinkoisin terveisin itsekin-melkein-vielä-turistina-Kemissä
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Kemi.fi käyttää evästeitä.

Käytämme evästeitä saadaksemme paremman ymmärryksen yleisöstämme ja hakusanoista, joiden kautta sivustoillemme tullaan. Jos et hyväksy evästeitä, voit jatkaa sivuston käyttöä normaalisti. Lue lisää