KemiIhmekaupungin ihmisiä

Anna Huhtilainen: Marjaterapiaa

Ihmisiä kuunnellessa tuntuu, että lähes kaikki elävät jo syksyä. Hei, elokuuhan on vielä virallisestikin kesää – ja vaikka sää antaa viitteitä jo muusta, aion nauttia tästä meneillään olevasta vuodenajasta loppuun saakka. Niinpä voin vielä kirjoittaakin kesäisestä teemasta, eikö? 😉

Marjat ja marjanpoiminta ovat olleet itselleni aina todella tärkeä juttu. Tai okei, jälkimmäisestä en voi sanoa että aina, koska kuulemani mukaan lapsena lähdin kyllä äitini ja mummini seuraksi metsään mutta lähinnä marjansyöntimielessä. Varhaisaikuisuuden kynnyksellä intoni marjanpoimintaan syttyi ihan uuteen liekkiinsä, kiitos mansikoiden. Niistä nimittäin taisi tulla makunsa lisäksi lemppareitani myös kokonsa eli keruuastian nopean täyttämisensä vuoksi 😉 Tuossa iässä aloin myös aidosti ymmärtää lähimarjojen arvon niin ravitsemuksellisesti, eettisesti kuin taloudellisestikin. Sen jälkeen minua ei olekaan saanut pois mansikkamailta ja metsästä tai lapsuuskotimme viinimarjapensaiden ja omppupuiden ääreltä.

Marjaterapia on itselleni yksi paras kesän ja syksyn aktiviteetti. Lisäksi mustikka-, puolukka- ja tyrnilähetyksiä tulee kotiväen vierailuiden yhteydessä ihanasti pitkin vuotta, ja talven mansikat sekä niiden poimintaseura ovat olleet jo useampana vuonna joululahja äidiltäni.

Niinpä mansikat poimittiin ja pakastettiin tänäkin kesänä Itä-Suomen reissullamme. Myös viinimarjojen kanssa kävi onni, sillä sentään mustien kanssa olin räksiä nopeampi. Mutta Kiteeltä Kemiin lähtiessä oli suorastaan haikea katsella melkeinmuteiihan-tyyppisellä kypsyysasteella olleita kahdeksaa omppupuutamme. Reissua olisi ollut ihana venyttää vielä hetki myös mustaherukoiden alaoksille kypsymään jääneen sadon vuoksi. Heti ajomatkalla olikin otettava puhelu kotipuoleen ja muistutella, että pensaista ja puista saa vielä paljon irti.

Viime kesänä oli viittä vaille, ettemme jääneet ilman marjoja. Oli marjasatoihinkin vaikuttanutta kuuluisaa käristyskupolia ja kovasti työllistäneitä muuttohommiamme toiselta puolelta Suomea asti. Niinpä muuton suoritettuamme päädyin kyselemään Facebookissa pitkin Meri-Lapin annetaan, lahjoitetaan, kirppistellään -ryhmiä, josko jollain oli jäämässä viinimarjoja yli omien tarpeiden. Eräs juuri sairaalaan joutunut rouva laittoikin viestiä, että hänen pihaltaan saisi käydä poimimassa vaikka kaikki talteen. Juuri paikkakunnalle muuttaneena ja etenkin yhteydenottajan omassa haastavassa tilanteessa tuollainen hyväsydämisyys lämmitti todella! Tässä taas mainio esimerkki siitä, miten hyvän voi laittaa kiertämään vaikkapa sitten marjojen muodossa – ja samalla tietämättäänkin luoda mukavan mielikuvan sekä seutukunnasta että sen ihmisistä 🙂

.
Vaikka en vielä tulevia pimeitä ja kylmiä talviaamuja haluakaan miettiä, niin on niissä onneksi jotain mitä (puuron kylkeen) odottaa,

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 30-vuotias kiteeläislähtöinen vuoden verran Kemissä asunut eli kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Kesä-FOMO

Kesällä se iskee. FOMO. Fear of missing out. Pitäisi ehtiä joka paikkaan, muuten jään jostain hauskasta paitsi. Mutta vielä tähän ikään en ole oppinut olemaan useammassa paikassa yhtä aikaa. Pitäisi matkustella, pyöräretkeillä, kokea kesä-Kemin tapahtumat, kokea kesä-Suomen tapahtumat, järjestää ystäville pihajuhlia, osallistua ystävien pihajuhliin, piknikkeillä rannalla ja puistoissa, uida mahdollisimman paljon, syödä jäätelöä, kylästellä, mökkeillä, lukea läjä kirjoja, pestä matot ja pakastaa mansikat. Ja olla vaan.

Pelkästään Kemin tapahtumiin osallistuminen riittäisi hyvinkin kesän ohjelmaksi, mutta perspektiiviä on hyvä laajentaa ja vierailla muuallakin. Matkoilta tarttuu sitä paitsi hyviä ideoita: Pori Jazzien euron pullo-/tölkki-/lasipantti vähensi ko. roskan määrän lähes olemattomiin alueella – kannattaa ottaa tapahtumissa käytännöksi.

Yyterissä on rannalle menijöille tarjolla pieniä kannellisia tuhkakuppeja, jotka voi palauttaa lähtiessään samaan paikkaan. Vesistöille erityisen haitallisten tumppien määrä rannalla vähenee. Ei olisi pahitteeksi Keminkään rannoilla.

Vinkki ulkoilijoille: Kun sadekuuro yllättää pyöräretkellä, bongaa roskakatos, siirrä roska-astia ulkopuolelle (puhdistuu samalla sateessa) ja mene kätevästi katokseen pitämään sadetta. Huom! Muista palauttaa astia lähtiessäsi takaisin katoksen alle. Kahdelle henkilölle suoja on vähän ahdas, joten katokseen pääsee nopeampi tai sadeherkempi. Jos katoksen omistaja ei tämän vinkin toteuttamisesta pidä, älä toteuta.

Matkailun avulla näkee myös kotikaupungin hyvät puolet paremmin: Kemi Cardia vastaavia kaupunkikortteja kaipailin useissa kaupungeissa mm. ruokapaikkoja, kahviloita ja nähtävyyksiä etsiessämme. Harvalla kaupungilla on mobiilikortti, varsinkaan niin kattava kuin Kemi Card.

Kemin sisäsatama on näyttävä ja viihtyisä palvelukeskittymä. Suuremmissakin kaupungeissa vastaavat ovat harvassa. Ja se Kemin tapahtumien määrä ja laatu!  Näin kaupungin juhlavuonna tapahtumia on ollut ja on erityisen runsaasti. Ollaan ylpeitä 150-vuotiaasta Kemistämme!

Olen palannut töihin, joitain kesäsuunnitelmia on vielä toteuttamatta, mutta toisaalta kesääkin on vielä jäljellä. Töiden jälkeen ja viikonloppuisinkin ehtii tehdä vaikka mitä. Tai olla tekemättä.

Mukavaa loppukesää siis!
Eija



Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vihreä ja kestävä kemiläinen arki

Itselleni juuri alkanut elokuu tuntuu vielä täysipainoiselta kesäkuukaudelta, vaikka tiedän sen tarkoittavan monelle paluuta arkeen kesälomien jälkeen. Toki omakin mieleni alkaa pikkuhiljaa kääntyä jos ei vielä syksyn, niin ainakin loppukesän suuntaan – mutta edelleen joka ikisestä lämmittävästä auringonsäteestä nauttien.

Arkeenpaluu on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan omia rutiineita. Olisiko kesän jäljiltä tarpeen tehdä muutoksia, vai jatkuuko elämä siitä mihin se keväällä jäi? Jätän nyt ruokavaliorempat ja uudet hittiliikuntalajit iltapäivälehtien sivuille, vaikka nostankin puheeksi hyvin arkisen asian.

Miten sinä huomioisit ympäristöasioita entistä paremmin alkavana syksynä? Mikä on oma osuutesi kohti vihreämpää ja kestävämpää Kemiä, joksi meidät on kuntatasolla sertifioitu? Kaikkivoipa ei kenenkään meistä tarvitse olla, mutta pieniä tekoja voimme arjessamme jokainen tehdä.

Kesällä tämä on ollut erityisen helppoa! 🙂

Meille ihmisille on tyypillistä joko-tai-tyyppinen ajattelu. Hetkittäin haluamme kaikkimullenythetipaikalla, kun toisinaan tekisi mieli mennä sieltä missä aita on matalin tai sitä ei enää edes ole. Mutta elävänä esimerkkinä voin todeta, että ympäristöasioiden yhdistämisessä omaan arkeen on olemassa myös välimallin ratkaisuja. Ainakin täällä nousee heti yksi käsi ylös!

Mielestäni taloudessamme on oltu suhteellisen tiedostavia kuluttajia – ja myönnettäköön, että myös ympäristön kuluttajia – jo vuosia. Silti omia silmiä tuli hieraistua vuosi sitten omakotitaloasumisen aloittamisen myötä: kun muuttolaatikoina erinomaisesti palvelleet banaanilaatikot oli viety asianmukaisesti pahvinkeräykseen, alkoi seuraavaksi pullistella sekajäteastiamme. Kuten monessa muussakin perheessä, erityisesti käyttämämme maitotaloustuotteet erityisesti rahkan ja raejuuston muodossa saavat ensin vatsat ja sitten pakkauksillaan myös sekajäteastian helposti ja nopeasti täyteen. Niin tosiaan, joku muovinkeräyskin taisi olla olemassa?

Viime syksystä lähtien kierrätyspisteet esimerkiksi isompien marketien edustoilla ovatkin olleet viikoittaisten kauppareissujemme ensimmäisiä etappeja. Kun homma on tehty näin helpoksi, tulee omia entisiä kierrätystapoja pohdittua jopa hieman häpeillen. Sinne meni samaan pussiin niin poltettavat kuin muovitkin, mikä ei tulisi enää kuuloonkaan. Lasi- ja metallijätteet sekä kotikeräyspaperin olen lajitellut niin kauan kuin muistan, mutta nyt kuvioihin astui myös muovi. Ja kartonki.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ai mikäkö? Se, että parempia valintoja tulee tehtyä nykyisin vähän huomaamattakin jo kaupan hyllyllä. Kyllä meillä edelleen syödään muovipikareihin pakattuja maitotuotteita, koska materiaalivaihtoehtoja ei juuri ole, mutta esimerkiksi hedelmät ja vihannekset tulee ostettua niin vähillä kääreillä kuin mahdollista.

Myös muilla valinnoilla on merkitystä 🙂

Miten sinä teet arjestasi (lue: askel kerrallaan koko maailmasta) vihreämmän? Liian pieniä tekoja ei ole olemassakaan, kun puhutaan ekologisista valinnoista paremman huomisen luomiseksi. Itse koen jokaviikkoisen jätteidennakkelun oikeista luukuistaan jopa jollain tavalla puhdistavana rituaalina. Herättelevänäkin, koska onhan roskan määrä aivan valtava.

Vihreämpiä valintoja jatkuvasti itsekin harjoitellen,
Anna

.
ps. Kaikki Kemistä löytyvät Rinki-ekopisteet saat haettua tämän linkin takaa.
.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Helppoa elämää Kemissä

Kemissä vietetään parhaillaan puolentoista viikon mittaista Easy living in Kemi -tapahtumaa. Kesäpäivien ratoksi monipuolisesta kulttuuritarjonnasta ovat päässeet ja pääsevät vielä alkavan viikonlopun ajan nauttimaan kaikki halukkaat vauvasta vaariin.

Kemissä olemme onnekkaita emme ainoastaan mukavien teematapahtumien vuoksi, vaan myös siksi, että elämä on täällä lopulta todella helppoa ympäri vuoden. Tosin tällaiselle kesäihmiselle viime talvi näytti sen, että välillä se helppouskin on todellakin se kuuluisa pukeutumis-, ja asenne- ja lumitöidentekointokysymys, mutta noin niin kuin lähtökohtaisesti 😉

Väittäisin, että kompaktista kaupungistamme löytyy kaikki arkeen tarvittava. Kunnallisten peruspalveluiden lisäksi aivan käden ulottuvilla ovat niin kuntosalit kuin lähikaupat sekä isommat marketit, upeat ulkoilumaastot ja kulttuuritarjontaa konserteista elokuviin. Kaupunkimme on varustettu lukuisilla persoonallisilla, muilla kuin ketjukahviloilla ja lounaspaikoista voi vain valita omaa herkkuruokaa tarjoavan. Keskivertoeläjän kalenteriin ei ehkä tämän enempää ainakaan arkena mahtuisikaan, vai mitä tuumitte?

Välimatkat eivät Kemin sisällä päätä huimaa, ja tunnettuna hyötyliikunnan kannattajana suosittelen keräämään päivän 10 000 askeleen pottia vaikka jalkaisin: meillä kun pääsee kävellenkin näppärästi paikasta toiseen. Pidemmälle matkalle voi vuokrata vaikka kaupunkipyörä Villarin, jos poljettavaa kulkupeliä ei omasta takaa löydy. Lisäksi moottoritie vie aivan ääreltämme niin etelään kuin pohjoiseen, eikä vanha viisaus (tai ”viisaus”) siitä, että ainakin Kemistä pääsee helposti pois – ulkomaille asti – aivan väärässä ole 😉

Hyötykasvejakin saa helposti napattua käyttöönsä keskeltä kaupunkia, vau!

Siispä nauttikaamme ympäri vuoden etuoikeudestamme iisiin elämään kompaktissa Kemissä!

Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Pentti Korpela: Retkeilijän Kemissä on valinnanvaraa

Kiikelin näköalatorni.

Sanotaan, että vaikka mies lähtee Kemistä, niin Kemi ei lähde miehestä. Tämän olen huomannut itsekin, kun olen käynyt vähän kauempana  reissussa. Silloin, viimeistään matkan lopulla, näkee kotikaupunkinsa uusin silmin. Ymmärtää, ettei se hassumpi paikka ollutkaan. Mutta eritoten muistaa, kuinka upea ja monipuolinen luonto meillä on ympärillämme. Neljä selkeää vuodenaikaa tuovat siihen lisää vaihtelevuutta.

Kemi on kesäisin vihreä. Siellä tuoksuvat vilvoittavat merituulet sekä kauniit kukkaistutukset, joita puistotyöntekijät ovat asettaneet iloksemme eri puolille kaupunkia. Sisäsatamasta on tullut kaupunkilaisten olohuone. Sieltä kannattaa välillä suunnata hieman kauemmas retkeilemään, koska viehättäviä paikkoja meillä riittää.

Meri-Lapin alueella riittää tuntemattomia, hyödyntämättömiä, mielenkiintoisia ja upeita luontokohteita. Täältä löytyy polkuja ja reittejä, joiden olemassaolosta matkailijat – saati valtaosa paikallisista asukkaista – eivät tiedä. Alue on yllättänyt minut myönteisesti kerta toisensa jälkeen.

Veitsiluodon makeavesialtaalta vesi laskee koskena merta kohti.

Kaupungin ympäristöön suunnitteilla olevat uudet ulkoilureitit sopivat täydellisesti Vihreä ja kestävä Kemi -teeman alle. Merkityt ympyräreitit maastossa tulevat lisäämään kaupunkimme viihtyisyyttä ja luontomatkailullista houkuttelevuutta sekä tarjoavat kaupunkilaisille ja turisteille mielenkiintoisia ja innostavia vaihtoehtoja kävelyretkiin kauniissa Meri-Lapin luonnossamme. Toki näille poluille voi mennä jo nyt.

Suunnitelmiin kuuluvat noin 15 kilometriä pitkä ”puoli-urbaani” kaupunkimainen reitti, joka lähtee sisäsatamasta. Sieltä se koukkaa Pajarinrannan kautta Takajärvelle ja edelleen makeavesikanavan vartta Pertajärven laavulle. Paluureitti hyödyntää kuntoilureittiä palatakseen kevyen liikenteen väyliä takaisin rantaan.

Takajärveltä lähtee metsäinen reitti, jolla kulkija pääsee heti luonnon rauhaan. Takajärvi–makeavesikanava–Pertajärvi–Takajärvi-reitti (7,5 km) kulkee pääosin metsäpolkuja pitkin. Vastikään liikapuustosta karsittu makeavesikanava tarjoaa ainutlaatuisen kauniin, kasvistoltaan ja linnustoltaan rikkaan luontopolun. Heinäkuussa kanavan vedenpinnalla kukkii keltavalkoisina lauttoina järvisätkimiä. Vanha kivilouhos “Kivilonka” on toiminut sota-aikana 40-luvun alussa salatanssien pitopaikkana ja sieltä on louhittu (1900-1902) graniittikivet Kemin kirkon sokkeliin.

Erämaisempia näkymiä tarjoaa Ristikangas–Putkensuu–makeavesikanava–Pertajärvi–Ristikangas-reitti (noin 13 km). Reitillä on mahdollisuus tutustua historiallisiin kohteisiin, joihin kuuluvat lentokentän takana olevat saksalaisten lentokonehallin ja bunkkerin sekä pommivaraston jäänteet.

Vähämaan uimaranta jokisuulla.

Kuivanuoron kierros (7,5 km) esittelee monimuotoista jokisuiston luontoa. Kuivanuoron reitillä voi tutustua mm. uiton historialliseen rantaan sekä Meri-Lapin kauneimpaan riippusiltaan. Mustakarinnokalta avautuu upea merinäkymä suoraan Sotisaarenkrunniin ja matala hiekkaranta soveltuu uimiseen. Vähäkuivanuoron kierroksella (4 kilometriä) ohitetaan Kemin kaunein ja samalla makeavetinen uimaranta.

Ajoksen kierroksella (5,7 km) ohitetaan Murhaniemen luonnonsuojelualue, jonka laavu sijaitsee henkeäsalpaavan kauniilla paikalla rantakalliolla avomeren äärellä. Meri-Lapin jyhkein kuusi. “Pirtukuusi” tarjoaa palan 20-luvun kieltolain aikaista historiaa. Reitin lähtöpisteessä venäläisten sotavankien hautausmaa muistuttaa meitä sodan kauhuista. Myös Vallitunsaareen kaavaillaan merkittyjä kävelypolkuja. Tulevana syksynä saadaan parille ensimmäiselle reitille kyltit ja opasteet.

Ja onhan Kemissä retkeilijän taukopaikkoja, laavuja komeilla paikoilla niin mantereella kuin Perämeren vehmaassa saaristossa. Satamankankaan laavun avomerimaisemaan pääsee helposti autolla. Veitsiluodon kalapaikan makeavesialtaan ympäri kulkee 3,5 kilometrin pituinen patikkapolku, jonka varressa on neljä laavua ja laitureita. Majaputaan laavu Sotisaaressa sijaitsee suojaisen joenhaaran kainalossa. Vallitunsaaren jokimaisemat avautuvat kahdelta laavulta.

Ajoksen Murhaniemen laavun edustalta avautuvat avomeri ja silokalliot.

Ajoksessa kalasataman laavulle kuttereiden katveeseen pääsee autolla. Murhaniemen laavulle joutuu kävelemään puoli kilometriä, mutta vaiva palkitaan upealla kuusimetsällä, avomerinäkymällä, silokallioilla ja lähteellä. Kiikeli, Takajärvi ja Mansikkanokka ovat kaupunkimaisia lähilaavuja. Kiikelin laavu on hyvin suosittu ja täällä on myös näköalatorni.

Veneilijän käsillä ovat monet saarilaavut. Laitakarissa ja Syväletossa niitä on molemmissa kaksi. Laitakarin naapurissa Juurakossa ja Pikku-Räiskössä Kemijokisuulla on molemmissa yksi. Selkäsaaressa on kota.

 

Kemin lähiympäristössä riittää tutkimista

Jos sitten laajennetaan kokemuspiiriä, ulottuvilla on täysin erämaisia ja toisaalta upean merellisiä kohteita alle tunnin ajomatkan päässä Kemin keskustasta. Keminmaan Keski-Penikan kivirakkaisella huipulla (185 m) on näköalatorni ja autiotupa. Vieraskirja kertoo, että vierailijat ympäri maailmaa ovat ihastelleet näitä näköaloja. Kemistä tulee ajomatkaa polun alkuun 40 kilometriä. Rinteen juurella on jääkäriautiokämppä, laavu ja puro. Lisäksi laavut löytyvät viereisen Martimonaavan vaellusreitin molemmista lähtöpisteistä. Reitillä on kaksi autiotupaa.

Kallinkankaan luontopolku tarjoaa sekin monimuotoista luontoa, kaksi laavua ja kolme kotaa. Vaaran päällä on näköalatorni, jonka maisemat yllättävät kokeneenkin kulkijan.

Tervolan Kätkävaaran (183 m) kiertoreitti (7 km) nousee lampien rannalta avoimelle muinaisrannalle, missä on näköalatorni ja kota. Lampilaavulle pääsee esteetöntä polkua vaikka rullatuolilla ja myös järven ympäri.

Tervolan Vammavaara (228 m) Kemijoen itäreunalla on huikea näköalapaikka. Reitti sinne lähtee päätien varresta, kulkien Meri-Lapin vaikuttavimman pirunpellon poikki. Huipulla on kota ja laavu. Katse kantaa yli Kemijoen aina Kemiin asti.

Simonkylän luonto- ja kulttuuripolku avaa maaseudun perinnemaisemat talonpoikaistaloineen. Mertakoskella on laavut molemmin puolin jokea. Meren rannalla on laavut Palokarissa ja Vasankarissa. Viehättävässä Vasankarissa on lisäksi kesäkahvila ja uimaranta. Simoniemessä on venesataman lisäksi uusittu uimaranta ja kaksi laavua. Ykskuusen lapsiystävällisellä rannalla on laavu.

Kuivaniemen Vatunginnokka muistuttaa monella tapaa Hailuotoa. Jo tie sinne tarjoaa ihastuttavia maalaismaisemia latoineen ja niittyineen. Vatunginnokalla on kalasatama, tuulivoimaloita, uimaranta, karavaanari-alue, huoltorakennus, kesäravintola Pooki, luontopolku, kota ja vuokramökkejä. Ns. ”Oolannin laavu”, joka sijaitsee komealla rantakalliolla. Täällä on myös Oolannin sodan (1854–55) muistomerkki. Britit hyökkäsivät täällä 24.7.1855, mutta paikalliset torjuivat hyökkäyksen

Torniossa Alkunkarin kosteikkoalueella on kaksi laavua ja lintutornia. Toinen laavuista ja torneista on esteetön. Luontopolku kulkee Alkunkarin laavulta Leton venesatamaan.

Pentti Korpela

_________________________

Kirjoittaja on patikointia, suunnistusta, retkeilyä, pyöräilyä, melontaa ja luontokuvausta harrastava paljasjalkainen kemiläinen freelance-kirjoittaja.

Anna Huhtilainen: Kemistä kotiin ja kotiin Kemiin

Niin kauan kuin muistan, road tripit ovat kuuluneet omiin kesiini. Kiteeltä Helsinkiin ajelimme useita kertoja pitkin vuotta, mutta muut kuin valtatie 6:tta pitkin tehdyt reissut sijoittuivat usein kesälomaan. Kävimmepä lapsuudessani autoillen Euroopassakin, ja nekös ne vasta olivatkin mukavia pari-kolmeviikkoisia 🙂

Osaatte ehkä arvata, että Kemiin muutettuamme nämä road tripit eivät ole osaltamme ainakaan vähentyneet. Kun perheemme ovat reilun 600 kilometrin päässä, missä myös iso osa sosiaalisesta elämästämme yhä tapahtuu, ajamiemme reissujen määrässä ei meinaa enää perässä pysyä. Jokainen ajettu kilometri, myös takaisin tänne pohjoiseen tullessa, on kotiinpäin erityisesti tässä elämäntilanteessa, kun oma sydän on hyvällä tapaa pirstaleina eri puolilla Suomea.

Lapsena Kiteen ja Helsingin väliä ajellessamme Somerharju makeistukkuineen oli the paikka, jossa maalaisina olimme jo melkein kaupungissa. Ja entäs myöhemmin, kun Uttiin aukesi iso liikenneasema? Silloinhan oltiin jo melkein perillä, vaikka tosiasiassa pikitien päähän Helsinkiin oli vielä puolentoista tunnin ajomatka jäljellä.

Sama ajatusmalli pätee vieläkin.

Nyt Itä-Suomeen lähtiessämme Oulu tuntuu ensimmäiseltä etapilta, eikähän siitäkään ole enää kuin hetki ennen kuin ikkunasta vilahtaa Tupoksen kolmen kirjaimen asema. Pulkkilan peukun kohdalla meillä on usein ensimmäinen pysähdys, jolloin matkaa on taitettu jo mukavasti. Toiselta perinteiseltä stopiltamme Kuopiosta onkin enää vain lasketella kohti Savonlinnaa, joka on usein ollut Itä-Suomen reissujemme ensimmäinen kohde.

Takaisin pohjoiseen ajellessa maamerkit ovat edelleen paikallaan ja muistuttavat tällöinkin kodin lähestyvän koko ajan. Vaikka lähtö Itä-Suomesta on usein ollut haikea, viimeistään vesihöyryä nostavien tehtaiden piiput nähdessä mielen valtaa tunne, että onpa vain hyvä ja kiva tulla Kemiinkin takaisin. Kertonee siitä, että koteja voi tosiaan olla siellä ja täällä, vaikka fyysisesti mahdollista onkin vain yksi tukikohta kerrallaan.

Mökkititetä pitkin takaisin pohjoiseen 🙂

Kesäreissuterveisin
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Anna Huhtilainen: Kemin kesässä on vara mistä valita

Kyselin parin viikon takaisessa tekstissäni Kemin kesätekemisten, -näkemisten ja -kokemisten perään. Itse tähän blogialustaan ei teknisistä syistä pysty kommentoimaan, ja ilahduttavasti olittekin löytäneet tienne Facebookiin – tai sitten sieltä tänne – mutta joka tapauksessa 🙂

Jotta yksikään hyvä vinkki ei menisi hukkaan, kokosin alle jakamianne ideoita. Osa on suorina lainauksina, ja koska muutama ajatus tuli useampaan kertaan, pidätin oikeuden yhdistää joitakin kommentteja.

”Laitakari ja saaristo kokonaisuudessaan!”

”Rantabulevardi keskustassa.”

”Pyörälenkki pitkin makeavesikanavaa on aika kiva (lähtö esim. Ristikangas “putken suu”, polku yhtyy etelämpänä Takajärven kuntopolkuun).”

”Omalla veneellä tuleville voi suositella Laitakarin-Syväleton-Selkäsaaren kohteiden lisäksi vaikkapa Selkä-Sarvea. Vähän kauempana avomerellä, mutta kannattaa käydä. Pääsee sinne veneetönkin mm. Jähdillä, kannattaa seurata milloin sinne on risteilyjä.”

”Kaupungintalon katolta löytyy kohde, joka tuntui olevan Keski-Euroopan vieraille erittäin mieluisa: panoraamakahviosta näkee horisontin, mainio juttu kun ei ole kaiken maailman vuoria sotkemassa näköaloja.”

”Korpelan Penan suunnittelemat patikointireitit olisi syytä nostaa julkisuuteen. Reittien varrella mielenkiintoisia maisemia ja lähihistorian kohteita.”

’Nämä Pentin patikointireitit ovat juuri sitä, mitä monet hakevat täältä. “Suomea brändätään maailmalla eri kohderyhmille mm. luonnonrauhalla, turvallisuudella, ruuhkattomuudella, puhtaudella ja aitoudella. Luonto ja sen hyvinvointiulottuvuus ovat yksi globaaleista megatrendeistä.” Sari Eskelisen artikkeli Itä-Suomen yliopistolehdessä 2/2019.’

”Sisäsatama, purjehduskeskus, Jalokivigalleria/Sarjismuseo, Ajoksen uimaranta, puistokadut, Vähämaan uimaranta, Leila- ja Jähtiristeilyt, Mansikkanokan uimaranta. Laavuja mm. Mansikkanokalla, Ajoksen kalasatamassa, Majaputaalla ym.”

”Meripuistossa riittää nähtävää lähihistorista kiinnostuneille. Savupirtti näyttää olevan taas auki, kotiseutumuseon aukiolosta ei tietoa. Siinä museon pihapirissä on kuitenkin nähtävissä jatulintarha, lastaustyössä käytetty isompi vene jne.”

Ihan mahtavia juttuja, kiitos! Tästä saakin jo hyvää to do -listaa, ja ilokseni voin todeta jo käyneenikin muutaman kohteen. Sisäsatamassa viihtyisin vaikka kuinka kauan vain merelle tuijotellen, rantabulevardia pitkin pyöräilen aina hiljaa hissukseni nautiskellen ja usein Mansikkanokan uimarannalle hetkeksi seisahtuen (mutta uimisen vielä rohkeammille jättäen ;)), saaristoon on tullut tutustuttua pariin otteeseen ja itselleni sopivan tyynen sään sattuessa hyppään veneemme kyytiin jatkossakin enemmän kuin mielelläni. Panorama Cafe maisemineen ja patikointireitit ovat vielä korkkaamatta, mutta nyt nekin ovat alitajunnassani työstymässä.

Kommenteissanne tuli ilmi myös pari tärkeää muistutusta, jotka nekin on mielestäni syytä jakaa:

”Ja muistakaa ladata puhelimiinne Cardu ja sieltä Kemi Card, löytyy kattavasti tietoa Kemin nähtävyyksistä, historiasta, tapahtumista, palveluista, tarjouksista… kuka vaan voi sen ladata. Kemiläiset voi lisäksi ladata Kemiläisten kortin, jossa vähän eri sisältöä.”

”Ja kemiläiset tapahtumanjärjestäjät: pistäkäähän tapahtumat Kemin tapahtumakalenteriin, sieltä ne menevät automaattisesti tuohon Kemi card -sovellukseen.”

”Muista raportoida kohteet Trip Advisoriin.”

Kyllä vain, otetaanhan kemiläiset ja tänne suuntaavat turistit sekä vierailijat kaikki hyöty irti meille suunnatuista palveluista! Plus että ei unohdeta laittaa hyvää kiertoon, tarkoittipa se sitten mielenkiintoisen tapahtuman järjestämisestä ilmoittamista tai jonkin paikkakuntamme piristysruiskeen kehaisemista Trip Advisorissa 🙂

Mihin sie suuntaat ensimmäisenä tai viet jo vaikka juhannusvieraasi Kemin kesässä?

.
Aurinkoisin terveisin itsekin-melkein-vielä-turistina-Kemissä
Anna

.


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Toisaalta – riippuu näkökulmasta

Minä pidän voikukista. Kemissäkin niitä riittää. Eteläntien ja Peurasaaren kappelin välinen nurmialue on alkukesästä pikku aurinkoja täynnä! Kaikki eivät kuitenkaan niistä pidä. Monet suorastaan vihaavat niitä ja yrittävät kitkeä ne pihoiltaan. Kieltämättä kukinnan mentyä ohi ne törröttävät haituvat, jotka lyövät maihin ruohonleikkurin edessä ja singahtavat pystyyn heti kun selän kääntää, eivät ole erityisen viehättäviä. Mutta kukintavaihe on niin kaunis ja aurinkoinen! En ole suinkaan ainoa, joka niistä pitää, sillä keltaisella pihallamme on auringonpaisteessa semmoinen perhos- ja kimalaisruuhka, ettei sekaan meinaa mahtua. Pitäisikö voikukkien antaakin reilusti kukkia ja rehottaa kimalaisten elinolojen edistämiseksi?

Toinen mielipiteitä jakava pihakasvi on sammal. Sitä olisi kuulemma poistettava pihanurmelta haraamalla tai sammalsyöpöllä, sillä se valtaa kasvualustan nurmikolta. Toisaalta se on niin mukavan pehmeää paljaiden jalkojen alla ja lähes ikivihreää. Eikä sammaleiseen pihaan tarvita ruohonleikkuria. Pitäisikö sen leviämistä pihalla sittenkin vaan edistää?

Lupiinit ovat kauniita, monivärisesti kukkivina ne ihastuttavat alkukesästä tienvarsilla. Toisaalta ne näyttävät valtaavan koko Suomen, runsaita esiintymiä on jo Kemissäkin. Lupiinien seassa ei näy niittyleinikkejä, puna-ailakkeja tai päivänkakkaroita. Ainoastaan koiranputki näyttäisi vähän pärjäävän niille. Valitettavasti kauniit lupiinit olisi hyvä tuhota luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Pihamme kiviaidalla ja laattakivien alla pesii pieniä muurahaisia. Olen aiemmin selvitellyt, miten niistä pääsisi eroon. Mutta koska en ole varsinaista tappajatyyppiä eikä muuttokehotukseni näytä niille tehoavan, elämme edelleen rauhanomaista rinnakkaiseloa. Toisaalta nyttemmin olen suorastaan onnellinen, että ne asuvat meillä, sillä olen kuullut muurahaisten syövän punkkeja. Hevosmuurahaisia käsken kuitenkin edelleen jämäkästi muuttamaan muille maille, onneksi ne ovat toistaiseksi totelleet.

Asioilla on puolensa ja näkökulma vaikuttaa. Niinhän se on ihmistenkin kanssa. Mitä enemmän toisesta ihmisestä pitää, sitä kauniimmalta hän näyttää. Kauneus on katsojan silmässä, sisäinen kauneus, ruma on kaunis ja kaunis rumaa ja mitä näitä raikkaita viisauksia onkaan. Rikoo on kuitenkin riskillä ruma. Toisaalta, jos siitä riskistä oikein tykkää ja jos rikootkin ovat kivaa kuosia…

 

Hyvää juhannusta ja kesää, äläkää hukikko ittiänne!
Eija

 

 


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vinkkisi kesä-Kemiin?

Kuten aiemmista teksteistäni on ilmennyt, on alkanut kesä ensimmäiseni Kemissä. Siinä missä tunsin kesäisen Kiteen kuin omat taskuni ja Kouvolassa osasin suunnata Repoveden kansallispuistoon tai Käyrälammen uimarannalle, olenkin nyt yhtäkkiä ihmettelemässä uudessa kaupungissa. Tai ainakin uuteen vuodenaikaan.

Kun säätkin ovat viimepäivinä tuntuneet vallitsevan vuodenajan mukaisilta, olen alkanut entistä enemmän miettiä, mihin Kemissä kannattaisi lähteä viettämään kesäpäivää? Mieleeni tulee ensimmäisenä Sisäsatama, joka onkin varmasti yksi kauneimmista, viihtyisimmistä ja eloisimmista kohteista. Mutta ei varmasti ainoa kokemisen arvoinen kesäkohde, vai mitä olette kaupunkia paremmin tuntevat mieltä?

Erilaiset oppaat ja kesälehtiset antavat omat vinkkinsä, mutta uskon, että niiden ulkopuolelle jää paljon hiljaista tietoa. Niinpä ajattelinkin heittää pallon nyt teille blogin lukijoille: kertokaa, mikä tai mitkä kohteet ovat ”must see” Kemin kesässä? Onko talvisten hiihtolenkkien varrelle jäävä Takajärvi käymisen arvoinen tähänkin vuodenaikaan, tai mistä löytyy mukavin puisto piknikin viettämiseen? Mihin retkisatamaan veneillessä kannattaa rantautua, tai mihin kohteeseen mantereella hurauttaa näppärästi polkupyörällä tai miksei autollakin?

Voitte jättää omia ajatuksianne vaikkapa Kemin kaupungin Facebook-sivulle tähän kirjoitukseen tuovan linkkijulkaisun alle. Parin viikon päästä juhannuksen alla on taas oma bloggausvuoroni, jolloin voisin koota tekstiini antamianne vinkkejä. Uskon, että itseni lisäksi ideoista hyötyisi moni muukin matkailijoista aina kaltaisiini hiljattain paikkakunnalle muuttaneisiin – ehkäpä pidempäänkin täällä asuneisiin. Totuushan on se, että joskus sitä sokeutuu helposti asioille, jotka todellisuudessa ovat aivan nenän edessä 🙂

Nyt rohkenisi ehkä jo jättää toppatakin kotiin toisin kuin vielä toukokuussa

Suomalaisilla kaupungeilla on tapana herätä kesäisin eloon, enkä usko Keminkään olevan poikkeus. Tai itse asiassa tiedän, ettei se ole, koska vaikutuinhan tästä paikkakunnasta viimekesäisellä pikavisiitillämme niin, ettei ensivaikutelma ainakaan saanut epäröimään muuttopäätöstämme 😉 Kyseisellä reissulla aikamme tosin kului asuntonäytöissä, ja pintaraapaisu kesään oli edellä mainitsemassani Sisäsatamassa tehty pieni aamukävely. Sekä jokunen paahteinen asuntonäyttö kerrostalohuoneistoissa 😉

Siispä nyt ihan luvan kanssa kehumaan niin itseä kuin naapuria. Ja miksei laajennettaisi reviiriä vaikka koko Meri-Lapin alueelle – varmasti näkemisen ja kokemisen arvoista seutua yhtä kaikki! 🙂

Vinkeistänne kiitollisena
Anna (ja varmasti moni muukin)


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Kesäkuun 1. odotellessa

Lähes välittömästi edellisen blogitekstin jälkeen kevät suorastaan räjähti silmille. Jäät lähtivät viikossa ja viikkoa siitä eteenpäin kaikuluotain näytti pintaveden lämpötilaksi jo +14 astetta. Huoli viime kesän helteiden toistumisesta alkoi välittömästi mutta onneksi sen jälkeen kevät on edennyt normaalimpaan tahtiin. Ei lämmössä mitään vikaa ole, mutta kyllä yli 23 astetta on turhan paljon ja mikä olennaisinta, niin vesien lämpeneminen yli kahdenkymmenen asteen ei tee hyvää kalojen ruokahalulle, ehkä kuhaa lukuun ottamatta.

 

Aikainen veneilykauden aloitus olikin tärkeää. Viikkoa myöhemmin punakylkirastaalla olisi ollut kaikki munat samassa veneessä (minun kanssani)

 

Heti jäiden lähdön jälkeen kävin yhden aamupäivän etsimässä kutuun valmistautuvia haukia mutta niitä ei näkynyt. Kraaselin sillan vieressä kaikuluotaimen näytölle piirtyi kuitenkin tiheään ahvenilta näyttäviä kaikuja ja jigin heittely vahvisti epäilyn oikeaksi. Kävin uudemmankin kerran mutta kutevat tai kutuun valmistautuvat ahvenet eivät olleet erityisen kiinnostuneita syömään. Vaikka kalaa oli paikalla todella runsaasti, niin saalis jäi aina vain neljän hengen perheen yhdellä kertaa syötävään määrään. Sama tulos oli myös viikkoa myöhemmin, kun ahvenia löytyi yhtä runsaasti Laitakarin viereiseltä matalikolta.

Uhosin edellisissä teksteissä, että aion yrittää ehtiä loppukeväästä haukia kalastamaan mutta huonolta se nyt näyttää. Isohaarasta on kuulopuheiden mukaan tullut runsaasti taimenta ja sitä pitää tietysti yrittää, vaikka toistaiseksi tulos on jäänyt pariin tukevaan tärppiin. Muiden saamia kaloja on saanut kyllä ihastella oikeastaan joka kerta kun siellä on käynyt. Lauantaina alkaa myös hulluus nimeltä lohenkalastus, kun Tornionjoen kalastuskausi alkaa 1. kesäkuuta. Se tulee viemään kaiken vapaa-ajan ja ajatukset johonkin juhannukseen saakka, jolloin yleensä viimeistään alkaa kyllästyttämään tyhjän pyytäminen ja voi taas siirtyä muiden kalojen kalastukseen. Vesi on Tornionjoessa tänä vuonna jo alkuun melko matalalla, mikä kuulemma rannalta perholla pyytävälle on alajoella huonoin mahdollinen olosuhde, joten ehkä pääsen jonnekin muualle kalaan jo tavanomaista aikaisemminkin. Viikonloppuna aion kuitenkin löytää itseni joko Kukkolan- tai Matkakoskelta ja siihen saakka Tornion- ja Simojoessa nousevien kalojen määriä täytyy tietysti kytätä lähes reaaliajassa luonnonvarakeskuksen nettisivuilta.

Lohenkalastus joessa on muuten varsin järjetön harrastus jos sitä oikein alkaa tarkastelemaan. Siinä nimittäin yritetään saada lohi syömään perho tai uistin, vaikka kala ei itse asiassa pysty lainkaan syömään joessa ollessaan. Sen mahalaukku surkastuu umpeen jo merellä, jotta se ei joessa söisi omia poikasiaan. Eli perusajatuksena on saada ruokahaluton ja -kyvytön kala syömään jotakin. No, haasteita pitää olla.

 

 

Kun lastenhoidolta ei meinaa päästä kalaan, niin lapset pitää ottaa mukaan. Fongauksen osalta ruutanapiste tuli odotetun helposti Ruutin sorsalammesta ja Kiikelin sillan pielestä tuli särkien ja yhden ahvenen lisäksi myös salakka ja seipi, joten vuoden lajimäärä on tällä hetkellä 9. Onkiseurana samaan aikaan noin puolitoista- ja neljävuotiaat lapset on vielä vähän haastavia, nuoremmasta kun pitää pitää käytännössä koko ajan kiinni ja samalla laittaa vanhemmalle lapselle matoa koukkuun ja irrottaa kalaa, mitä nousikin vähähaarasta taukoamatta. Hyvin se sujui kuitenkin ja uskottelen itselleni, että kaikilla oli myös hauskaa.

 

Fongauksessa saaliin koolla ei ole mitään väliä, joten pikkusormen mittainen seipikin on arvokas saalis

 

Annan ja Eijan pyöräilyä koskevia tekstejä lukiessa meinasin itsekin laittaa tähän loppuun pienen haasteen. Nimittäin pääkaupunkiseudulta tänne muuttaneena hätkähdyttävän suuri ero pyöräilykansassa oli kypärän käyttö. Siinä missä pääkaupunkiseudulla hyvin harvoin näkee pyöräilijöitä ilman kypärää, niin täällä se on päinvastoin. Haasteeksi ajattelin siis esittää, että yritäpä löytää pyöräilykypärää käyttävä aikuinen Kemistä. Mutta vaalipäivänä äänestämästä tullessa näin sellaisia yhdellä silmäyksellä heti kaksi kappaletta ja koko ajatus kuivui kasaan. Ja toki on varmasti niin, että kansanterveyden kannalta on parempi, että ihmiset pyöräilevät ilman kypärää kuin että eivät pyöräile ollenkaan. Ei sen kypärän käyttöä kuitenkaan niin nolostella tarvitsisi. Kypärän käytännöllisyyden huomaa viimeistään silloin, kun sen jysäyttää kerran täydestä vauhdista asfalttiin.

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: ”Toukokuu on turha kuu”

Itselle täysin uudelle seudulle muuttaessaan paikallisia ihmisiä kuuntelee tavallistakin herkemmällä korvalla. Vinkkejä erilaisista harrastuksista, ulkoilupaikoista tai ravintoloista tulee kyseltyä oma-aloitteisestikin, minkä lisäksi yksityiskohtia poimii muustakin kuulemastaan. Pieniä juttuja, jotka syystä tai toisesta jäävät omaan mieleen pyörimään tai jopa askarruttamaan sitä.

Muuttaessamme Kemiin viime elokuussa, helteet ehtivät helliä meitäkin vielä muutaman päivän ajan. Terassikalusteet kuljetimme kuitenkin jo suoraan pihavarastoon tulevaa kevättä odottamaan: ei aikaakaan, kun on taas toukokuu ja kalusteet pääsevät arvoiselleen paikalle samalla, kun itse nautiskelemme loppukeväisistä helteistä.

Tai näin ajattelin, kunnes.

Kunnes esittelin edellä kertomaani ajatustani ääneen eräälle paikalliselle tuttavalleni. Hän ampui suunnitelmani alas muitta mutkitta: ”Voi kuule, toukokuu on täällä Kemissä niin turha kuu, että ei kannata haaveilla tuollaisesta.” Tai kuulemma jos jaksamme istua napottaa terassilla toppavaatteet päällä, niin sitten ideani ei ehkä olisi täysin tuhoontuomittu.

Nyt eletään toukokuun 24. päivää, ja terassikalusteemme ovat kuin ovatkin vielä talviteloillaan. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään toukokuusta ja sen mahdollisesta turhuudesta. Osansa on nimittäin myös tämän terassinpesijän omalla laiskuudella. Ai että kun viime viikonlopun lähestulkoon – ainakin Kemin mittapuulla – toukokuisissa helteissä monet kerrat mittailin mielessäni, että sohva tulee tuohon ja pöytä tuohon. Ja olisivat varmaan jo tulleetkin, jos olisin saanut tartuttua terassinpesuvälineisiin. Tosin meistä (oikeasti) innokkaampi siivooja osasi kertoa, että juuri sellaista tiettyä, oikeanlaista harjaa meillä ei kuulemma ole. Siispä sitä, tai ainakin omaa motivaatiopiikkiäni odotellessa 😉

Valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö etelämmässä asuvien ystävieni päivitykset ja kuulumiset +25 asteesta onnellisina olisi saaneet pienen kaipuun kirpoamaan mieleeni. Samana päivänä, kun itse pyöräilin kevyttoppatakissa ja sormikkaissa, pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni oli tehnyt Instastooriaan aamulenkiltä hihattomassa paidassa ja shortseissa. Siinä hetkessä kieltämättä ajattelin, että: ”Kyllä kelpais!” Vähän saatoin myös manata kemiläisen toukokuun ihan turhaksi. Mutta ihan varovaisesti vain 😉

Mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Ja että odotus palkitaan. Ja että pitkän odotuksen jälkeen asioiden saavuttaminen tuntuu entistäkin paremmalta. Siispä kesää odotellessakaan ei auta kuin luottaa näihin vanhoihin viisauksiin samalla, kun toukokuukin on toisaalta tuntunut jo ihan luksukselta. Nimittäin jos nyt muistelen aikaa neljä viikkoa taaksepäin, onhan kevät edennyt jo huimasti. Ensimmäiset rikkaruohot on kitketty, nurmet ajettu ja vene laskettu vesille.

Niin ja entäs piiiiiiiitkät valoisat illat, jo lähes yötön yö, ja ainoastaan meidän pohjoisessa asuvien etuoikeudella jo tässä vaiheessa vuotta!

Riippuu taas ihan mihin tätä kaikkea vertaa, eikös? 🙂

Tervetuloa, kesä, Kemiinkin!
Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Eija Kinnunen: Minäkin pyöräilen – huvikseen ja hyödykseen

Peesaan Annan viime viikon blogin aihetta, joka on todella lähellä sydäntäni: pyöräily, ihana laji! Ja helppo harrastaa huvikseen ja hyödykseen.

Vietin lapsuuteni maalla Simoniemessä ja ensimmäinen automme hankittiin, kun olin jo yli 10-vuotias, joten olen tottunut siihen, että varmin tapa päästä paikasta toiseen on lihasvoima. Tottumusta vahvistaa perheemme nykyisten autojen kunto ja ikä. Pidän pyöräilyä vaivattomimpana siirtymiskeinona, kunhan kilometrimäärä on kohtuullinen. Potkurikin on kiva, varsinkin talvella, tosin nykymaailman hiekotustaso vähän heikentää kelejä.

Ajelin siis pyörällä ympärivuotisesti lapsuuteni ja nuoruuteni. Aikuisiällä, kun lapsemme olivat pieniä, oli aina niin kiire, että autolla säästetyt minuutit olivat olennaisia. Kun minuuttiaikataulu vuosien myötä löystyi, palasin ympärivuotiseen työmatkapyöräilyyn ja onhan se mukavaa!

Kun aloin taas pyöräillä työmatkat, hirveä ajankulumisvauhti hidastui. Havainnoin jälleen vuodenaikojen vaihtumiset. Toisin kuin kiireisimpänä aikana, tiesin esimerkiksi vähälumiseen aikaan helposti, onko talvi tulossa vai menossa. Noteerasin kevään ensimmäiset rentukat ja syksyn ensimmäiset jääriitteet. Ja ne tuoksut! Viime viikolla aistin ensimmäisen kerran tälle vuodelle SEN kevätsateen vihreän tuoksun.

Kun työmatkapyöräilyä jatkaa tarpeeksi kauan, sään täytyy olla todella huono tai auton todella tarpeellinen päivän aikana, jotta pyörän vaihtaa autoon. Kun pyöräilee oikein huonolla säällä, tuntee itsensä sankariksi. Kun on kotiin tullessaan saanut hiukset ja ripset sulatettua tai kurat pestyä naamalta, voi hyvällä omatunnolla rentoilla illan sohvannurkassa. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että autoonkin tottuu. Kun kulkee usein autolla, on erittäin helppoa keksiä syitä, miksi sillä tänäänkin pitää.

Mekaaniset aivot toimivat paremmin, kun polkee. Asiat loksahtelevat paikoilleen ja oikeisiin mittasuhteisiin ja ideoitakin pulpahtelee. Joskus ajatukset selkiytyvät ja toisinaan taas pää tyhjenee sopivasti. Milloinkaan ongelmat eivät kasva vaikeammiksi pyöräilyn aikana. Koko päivän tai useita päiviä kestävät pyöräilyt ovat suorastaan meditatiivisia. Kun poljimme pyöräretkellämme kymmenen kokonaista päivää peräkkäin, maailma muuttui hyvin yksinkertaiseksi. Samoin me ajajat. Mutta siitä palautuu samalla kun fyysisestäkin rasituksesta. Luulemme me.

Jos tulee oikein anarkistinen olo, voi työmatkan pyöräillä eri kautta kuin tavallisesti. Se on yllättävän hurjaa. Eikä edes tarvitse välttämättä kiertää Sompujärven kautta, vaan riehakkaaksi itsensä tuntee jo, kun ajaa eri katuja pitkin.

Kemissä on hyvä pyörätieverkosto ja lisää on rakenteilla. Opasteetkin ovat keskimääräistä kattavammat. Ja nyt puhuu kokenut, useilla paikkakunnilla eksynyt retkipyöräilijä. Eikä kehuni johdu siitä, että osaan pyöräillä Kemissä opastamattakin, vaan siitä, että Kemissä on pyöräteilläkin retkipyöräilijälle olennaisia opasteita naapurikaupunkeihin Tornioon ja Ouluun eikä pelkästään oman kaupungin eri osiin, kuten monessa muussa kaupungissa.

Ei kuitenkaan tarvitse lähteä pois Kemistä hienoja reittejä ajellakseen. Rantareitti on upea ja kilometrien pituinen. Terassejakin matkan varrelta löytyy, jos jäätelönhimo iskee tai juomapullo on päässyt tyhjentymään. Pajusaaren patosiltareitti on mielenkiintoinen ja maastossa pääsee ajelemaan vaikka Vähä-Ruonaojan vartta Siikakankaalta Elijärvelle. Meillä on normaalit retkipyörät, mutta jos mieheni pääsee valitsemaan reitin, se kulkee yleensä maastossa, jossa vähintään kerran joutuu kantamaan pyörää. Reittejä ja monenlaista muutakin karttatietoutta Kemistä löytyy osoitteesta http://kartta.kemi.fi, kannattaa tutustua.

Niin ja muistakaa kypärä!
Eija


Olen virkaiältäni nuori Vihreä ja kestävä Kemi hankkeen projektipäällikkö Eija Kinnunen, kierrätys-Kinnusena tai Vihreänä Kyylänäkin tunnettu. Synnyin jonkin verran Kemiä myöhemmin eli 57 vuotta sitten Simossa, josta koukkasin mieheni kanssa Oulun, Vaasan ja Helsingin kautta kolmisenkymmentä vuotta sitten Kemiin enkä ole katunut paluumuuttoamme päivääkään. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri eli ekonomi ja aiemmin olen työskennellyt pääasiassa IT-alalla. Helsingissä asuvat kolme lastamme alkavat olla kanssamme samanikäisiä. Harrastan puuhastelua, rentoilua yksin tai ystävien kanssa, pyöräilyä, hiihtelyä ja niistä kirjoittamista.

Anna Huhtilainen: Vihreämpi ja välittömästi virkistävämpi valinta

Moni kemiläinen on (toivottavasti) kuullut Vihreä ja kestävä Kemi -hankkeesta sekä kotikaupungillemme ympäristöasioiden esimerkillisen hoitamisen ansiosta myönnetystä ISO 14001:2015 -sertifikaatista.

Moni kemiläinen (toivottavasti) myös pohtii, miten ekologisuusajattelu näkyy tai voisi entistä paremmin näkyä omassa arjessa. Sertifikaatit ovat hienoja palkintoja ja osoituksia todellisesta työstä, mutta ruohonjuuritasolla Kemi, kuten muutkin paikkakunnat, alkaa vihertää tehokkaimmin ja todellisimmin vasta, kun kuntalaiset sitoutuvat tahoillaan kestävämpiin arjen valintoihin.

Meille ihmisille on tyypillistä, että haluamme mieluummin ennemmin kuin myöhemmin itsekin hyötyä tekemistämme ratkaisuista ja konkreettisemmalla tasolla kuin pohtimalla, millaisen planeetan jätämme jälkipolvillemme. Tarkoituksenmukainen ajatus sekin toki on, mutta usein hedonistiselle luonteellemme joskus ehkä haastava sisäistää siten, että tunteet muuttuisivat toiminnaksi.

On kuitenkin ympäristöystävällisiä tekoja, joiden vaikutus näkyy paljon nopeammin kuin vasta vuosien kuluttua. Aloitetaanpa helpoimmasta: hyötyliikunta. Yllätyitkö? Jos, niin suosittelen kokeilemaan, ja jos et, suosittelen jatkamaan selvästi hyväksi havaitsemaasi tapaa.

Henkilökohtaisesti olen huomannut, että muun hyötyliikunnan ohessa työmatkakävely tai -pyöräily – ne mitkä kotitoimistoltani esimerkiksi asiakkaideni luokse tai palavereihin kuljen – toimivat hyvin sekä töihin virittäytymiseen että kotimoodiin pääsemiseksi. Aiemmin opettajana toimiessani parhaat ja toimivimmat tuntisuunnitelmani syntyivät aamuisilla työmatkoillani, kun ajatukset alkoivat sopivasti heräillä ilman päivän mukanaan tuomaa kuormaa. Näissä hetkissä lamppu saattaa syttyä yllättävänkin kirkkaasti! Vastaavasti kun työpäivän jälkeen olin jo kävelymatkani aikana prosessoinut päivän tapahtumat mielessäni, ensimmäinen puolituntinen kotona ei mennyt sohvalla makaamiseen ja itseni sekä jaksamiseni keräilemiseen.

Vaikka työni luonne on sittemmin muuttunut, koen edelleen, että työmatkat omalla moottorillani kuljettuina maksavat ottamansa ajan moninkertaisena takaisin. Useat ajatukset, ideat ja pakokaasuttomat kilometrit ovat arvokkaampia kuin se aika, jonka säästäisin autolla kulkiessani.

Hyötyliikkumaan houkutellen,
Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Santeri Lindholm: Kevät etenee

Eduskuntavaalit olivat ja menivät. Jotkin puolueet menestyivät toisia paremmin ja toiset taas huonommin kuin joku muu. Kevään valtakunnanpolitiikan suurimman tappioni taisin kuitenkin itse kokea siinä, kun hallituksen ennenaikainen eroaminen pysäytti monet etenevät lakihankkeet mukaan luettuna metsästysasetuksen muuttamisen niin, että myös hirvi kuuluisi jousella metsästettävien riistalajien joukkoon. Käsittääkseni asetuksen muutos ei edelleenkään ole mahdoton metsästyskauden alkuun mennessä mutta epätodennäköiseltä uudistuksen tulo tälle vuodelle nyt jo vaikuttaa. Ehkäpä juuri tästä johtuen en ole maaliskuun jälkeen saanut raahattua itseäni jousiammuntaharjoituksiin Pohjan Jousen ammuntahallille tai Ristikankaalla olevalle ulkoradalle. Toinen paljon todennäköisempi syy ammuntaharjoittelun vähäisyyteen ovat olleet siihen tarkoitukseen liian hienot kevätillat, jotka kutsuvat ennemmin kalaan kuin radalle, varsinkin kun jousimetsästyskauden alkuun on vielä puolisen vuotta aikaa.

Jäät eivät ole vielä lähteneet, kuten viime tekstissä ennustin, mutta ei se paljosta ole enää kiinni. Virtaavat salmet ovat pitkälle auki ja Isohaaran tulvaluukutkin avattiin jo ennen vappua. Tänä vuonna kävin viimeisen kerran pilkillä Kemin edustalla huhtikuun puolivälissä. Olisi sinne jäiden puolesta vielä ainakin viikkoa myöhemminkin voinut mennä, mutta en enää ehtinyt. Pääsiäisen jälkeen olenkin jo käynyt virkistämässä perhonheittotaitoa kahdenkäden vavalla sekä virvelöimässä siellä, missä avovettä on ollut. Saalis ei ole toistaiseksi päätä huimannut, mutta viime vuosina koko maassa yleistynyt saukko on ilahduttanut esityksillään lähes joka paikassa. Viimeksi oikein pariskuntana Kraaselin sillan kupeessa.

Avovesikauden avauskala

 

 

Sain huhtikuun alussa myös harrastuksiini liittyvän virka-apupyynnön, kun eräs kaupungin virkamies tarvitsi parikymmentä kalaa töihin vietäväksi. Minulla on pilkkireiästä laskettava sateenvarjotyylinen katiska, jolla tämä asia kuulemma piti hoitaa. Itse en ollut kovinkaan luottavainen koko projektiin, sillä katiskan aikaisemmat käyttökokemukset eivät ole olleet kovin lupaavia. En siis ollut saanut sillä koskaan yhtään mitään. Kysymykseen, että miten katiskan nosto tapahtuu kairanreiästä, jos se on täynnä kalaa, vakuuttelin, että niin paljon kalaa siihen ei ui, että nostaminen olisi ongelma. Katiska laskettiin särkipitoisimpaan paikkaan mitä tiesin mutta ensimmäisen yön aikana siihen ei uinut mitään ja sitten koko homma unohtui viikoksi. Lähdimme lopulta koko perheen voimin hakemaan katiskan pois vielä, kun jäille uskalsi mennä. Kotona vakuuttelin lähtiessä, ettei hauskaan kevätretkeen kauaa aikaa mene, joten lähestyvä lasten iltapala-aika ei olisi lähdön esteenä.

Katiska ei kuitenkaan noussut reiästä. Ei noussut, vaikka kuinka monta kertaa yritin, eri kulmista ja vähän voimaakin käyttäen. Arvelin sen sotkeutuneen johonkin risuun tai vanhaan verkon naruun ja siksi tyssäävän puoliväliin avantoa. Koska mukana ei ollut tuuraa jääsahasta puhumattakaan, ei auttanut kuin yrittää kairata toinen reikä niin, että avantojen reunat risteävät. Tehtävä ei ole kovin helppo, kaira kun pyrkii luiskahtamaan vanhaan reikään ja samalla piti tietysti varoa katkomasta katiskan narua. Lopulta se onnistui mutta ei katiska noussut kahdestakaan rinnakkain olevasta kuuden tuuman avannosta. Tällä välin lapset alkoivat silminnähden kaipaamaan jo iltapalaa. Lisäsin siis voimaa ja lopulta jään päälle tuli hiukan revenneen katiskan mukana puolensataa isohkoa särkeä sekä kolme noin vajaan parin kilon madetta, mitkä olivat käyttäneet aikansa särkiä täynnä olevassa katiskassa varsin tehokkaasti. Ei mikään ihme, etteivät ne mahtuneet kaikki kerralla normaalista pilkkireiästä. Katiska toimii sittenkin, mutta hieman paikkailua se nyt vaatii, ennen kuin sen voi käydä uudestaan laskemassa pyyntiin. Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia osa Koivuharjun koulun oppilaista osaa kuulemma nyt perata normaalin suomukalan lisäksi myös mateen, joten aivan turhaa vaivannäkö ei ollut. Olisipa minunkin lapsuudessani ollut alakoulussa vastaavaa opetusta! Tosin minun kohdallani jo silloin opettaja olisi voinut joutua oppilaan rooliin…

Kevät on lintujen bongauksen sesonkia mutta vaikka olenkin tänä keväänä saanut uutena elämänpinnana bongattua lapinpöllön Kemintullista, niin tänä vuonna ajattelin kokeilla kalojen bongausta eli fongausta. Se on muutaman vuoden takainen muotivillitys, minkä tunnetuin tapahtuma on Helsingissä järjestettävä kalamaraton-kilpailu. Fongaus on ollut tavoitteena useana vuonna mutta ehkä blogiin tulevat kirjaukset antavat itselle sitä vaadittavaa motivaatiota esimerkiksi ruutanan tai kivisimpun pyydystämiseen. Tarkoituksena on siis saada Kemistä ja sen lähikunnista vuoden aikana mahdollisimman monta kalalajia vapavälineillä. Tätä kirjoittaessa on vuodenvaihteesta lukien noussut 6 lajia: hauki, ahven, särki, made, harjus ja kirjolohi. Katsotaan täyttyisikö vaikkapa 15 lajin tavoite vuoden loppuun mennessä.

Huhtikuista katiskasaalista

 


Santeri Lindholm kalansaalis sylissään joen rannalla.

Olen Santeri Lindholm, 35 -vuotias mieshenkilö. Olen kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini.

Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Anna Huhtilainen: Maankatsomustani avartamassa

Olen tullut tulokseen, että ihmiselle tekee hyvää vaihtaa asuinpaikkaansa elämänsä aikana. Kenties useamman kerran, kenties vähän kauemmaksikin. Joskus kotiseudullensa palaten tai ehkä uuden sellaisen matkansa varrelta löytäen.

Ensimmäiset 18 vuottani asuin Kiteellä, mutta sen jälkeiset 11 vuotta ovat vieneet minua maailman eri kolkkiin. Jos haluan pitää esittelyni lyhyenä, kerron päätyneeni tänne pohjoiseen kolmen K:n taktiikalla: Kitee – Kouvola – Kemi. Eräs tuttuni heittikin, että: ”Mihis meinasitte seuraavaksi? Kenties Keravalle?” Naurahdin, että eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä kuljettaa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin juuri johonkin yhtä kiehtovaan pontikka-betoni-punainen-kohteeseen kuin tähänkin mennessä, eli sinänsä tuo seuraava ehdotettu K voisi olla hyvinkin todennäköinen 😉 Mutta olkoon se oma tarinansa ja vasta sitten, jos ja kun sen aika joskus on.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Niin tekee myös asuminen, ja väittäisin, että vielä astetta enemmän. Ei pelkästään siksi, että pääsisi kiinni paikallisten ihmisten mielenmaailmaan tai alueellisiin tapoihin/murteisiin/ilmiöihin, vaan myös siksi, että nämä pysyvämmät reissut opettavat hurjasti itsestä ja omasta maailman- ja maankatsomuksesta. Kyllä, määrittelin jälkimmäisen juuri nyt viralliseksi sanaksi.

Vietimme pääsiäisviikonlopun Ylläksellä ja ensimmäistä kertaa minulle alkoi konkretisoitua muutama asia, joista olen kuullut kemiläisten puhuvan.

Ensiksikin: vaikka olemme Kemissä maakunnallisesti Lapissa, niin emme olla the Lapissa – vaikka Kouvolasta muuttaneen mielestä oikeastaan olemmekin. Pari tuntia pohjoisempaan ajeltuamme tuntureita katsellessani aloin hahmottaa mistä tässä the Lappi -hommassa on oikeasti kyse. Eihän samanlaisia maisemia vielä näillä meidän korkeuksilla tosiaan näe.

Toiseksi olen kuullut monen kemiläisen toteavan, että: ”Keskellä Suomeahan tässä asutaan.” No, edelleen Kouvolasta muuttanut ei ole oikein osannut päätellä, onko tuo tarkoitettu vitsinä vai vitsinä. Mutta myönnettäköön, että aika lähellä totuutta tämä on, kun yhtään Suomen karttaa vilkaisee. Se on vain oma maantieteellinen ajatteluni, joka on vuosien varrella muovautunut hyvin erilaiseen kartankatselukulmaan.

Kolmas huomioni menee eteläsuomalaisille. Hiihtoon hurahtaneena olisin itsekin positiivisesti kateellinen meille ja sijainnillemme. Kun tunturiin pääsee kolmessa tunnissa, niin onhan se huonommallakin matikalla laskettuna 10 tuntia vähemmän kuin pääkaupunkiseudulta. Ennen tällaiseen reissuun olisi saanut varata pari päivää jo itse ajomatkoihin, jotka nyt sujahtivat kuin itsestään. Ihan huippua!

Tarkoitukseni ei ole synnyttää vastakkainasetteluja, vaan tuoda ilmi omia positiivisia huomioitani. Vaikka tietyissä asioissa eteläisempää Suomea kaipaankin, ”täällä kaukaisuudessa”, kuten eräs helsinkiläinen kaverini viime syksynä asian ilmaisi, asumisessa on paljon hyviä puolia. Ei pelkästään se, että täältä pääsee näppärästi pois (ainakin sinne Lappiin ;)), vaan se, että olen huomannut jo nyt vajaan vuoden Kemissä asuttuani saaneeni huomattavasti lisää perspektiiviä tämän maailman katseluuni. Eli siihen maankatsomukseeni, jonka aiemmin tässä tekstissäni viralliseksi termiksi lanseerasin.

Näkökulmanottokykyään jatkuvasti treenaten,
Anna


Olen Anna Huhtilainen, 29-vuotias kiteeläislähtöinen uudehko kemiläinen. Kaupungista vasta pintaraapaisun tunteva ja sitä vielä tarpeeksi ulkopuolisen virkein silmin katsova. Koulutukseltani olen kasvatustieteen maisteri, luokan- ja aikuisopettaja, mutta nykyisin työskentelen freelance-kirjoittajana tehden ”kaikkea teksteihin liittyvää”, kuten usein yrittäjyyteni kiteytän. Vapaa-ajallani olen ja ajattelen pääosin hiihto- ja kävelylenkeillä. Voit seurata minua myös henkilökohtaisessa blogissani sekä Instagramissa @annahuhtilainen.

Kemi.fi käyttää evästeitä.

Käytämme evästeitä saadaksemme paremman ymmärryksen yleisöstämme ja hakusanoista, joiden kautta sivustoillemme tullaan. Jos et hyväksy evästeitä, voit jatkaa sivuston käyttöä normaalisti. Lue lisää