Hyljeksitystä alueesta suosituksi

Hepola-Rytikari-Paavonkari on alueena monille kemiläisille melko tuntematon, paitsi kerrostalolähiömaineensa vuoksi, joka ei ole aiemmin ollut kovin mairitteleva. Tämä on ihmetyttänyt alueen asukkaita, koska alue on epäilemättä yksi Kemin viehättävimpiä. Se on merellisen vehreä ja sieltä löytyy kylämäistä rauhallista idylliä. Ulkoilumahdollisuudet ovat loistavat ja luonto on monipuolinen. Kuntopolut vievät aina Simon puolelle saakka ja veneellä pääsee vesille. Täällä ei asu sosiaalisesti huonompaa porukkaa, niin kuin vieläkin jotkut luulevat, vaan aivan tavallisia mukavia ihmisiä. Tehtaan läheisyyttä tuskin edes huomaa. Rytikarissa asunnot ovat halpoja. Sanotaan, että siellä maksetaan vain remontista, asunnon saa kaupan päälle. Vuonna 2019 tappiosuunta muuttui. Rytikari ja Hepola olivat Kemissä ainoat tilastoalueet, jotka saivat kuntien välisestä muuttoliikkeestä muuttovoittoa. Sitä vastoin suurin muuttotappio koettiin kaupungin ytimessä, Sauvosaaressa. Keskustassa ihmiset maksavat mielikuvista.

Rytikarin kyljessä lainehtivasta makeavesialtaasta on tehty mainio kalastus- ja retkeilykohde. Paavonkarin rannoilta löytyy mukavia kolkkia, kuten venesatama, jonka vieressä on uimaranta ja pieni koski. Satamankankaan laavulta avautuu avomerinäkymä. Täältä alkaa Kemin alueen kaunein ranta-aarniometsä, jossa rantaviivaa voi seurailla polkua pitkin. Laavun takamaastossa on vanhoja, suomalaisten kaivamia juoksuhautoja. Metsän keskelle kätkeytyy Kemin suurin siirtolohkare. Lallinkankaan tien varressa on vanha kivilouhos, josta on louhittu kiviä aallonmurtajiin. Hepolan 500 oppilaan koulurakennus on Kemin uusin ja sinne on vastikään tehty kalliita uudistuksiakin. Lapsiperheille löytyy edullisia asuntoja alueelta. Koulun vieressä on myös kauppa, Sale Hepolahti. Reippaampi pärjää autottakin, kun bussi kulkee tunnin välein keskustaan ja pyörätie kulkee mukavassa maisemassa.

Aluksi oli kolme saarta

Alueen historia on värikäs. Kun Paavonkari oli vielä saari, sen niemen nokalle kalastaja Kalle Maronen rakensi ensimmäisen mökkinsä vuonna 1912. Isossa pihakivessä on nykyään metallinen muistolaatta. Tuohon aikaan viereisessä Rytikarissa oli vain kaksi kalamajaa. Paavonkarin asutus lisääntyi vasta 1950-luvulla rintamamiestalojen myötä. Naapurisaaren Rytikarin vaiheista kertoo kattavasti Atrain&Nordin vuonna 2018 julkaisema ja Pirjo Ahon toimittama kirja ”Entinen Rytikari” – Kirjavaa sakkia ja tolkun työläisiä. Veitsiluotoon tuli saha vuonna 1919 ja pian alkoi ympäristöön nousta asuinmökkejä sahalta hamstratuista laudoista. Rytikariin rakennettiin talkoilla tanssilava vuonna 1925 ja ensimmäinen kauppa tuli vuonna 1926, posti saatiin 1931 ja kahvila-ravintola 1933. Ihmisillä oli kotieläiminä mm. hevosia, lehmiä, lampaita, sikoja, kanoja, kaneja ja jopa elättivariksia. Pihat olivat puutarhamaisia. Niissä viljeltiin perunan lisäksi myös kessua, tupakan korviketta. Veitsiluodossa aloitti sellutehdas vuonna 1930.

Pirtu virtasi mereltä maihin

Paavonkarista tuli hetkeksi Kemin ”villi länsi”. Paavonkari oli kieltolain (1919-32) aikana vilkas pirtun salakuljetuspaikka mereltä maihin. Täältä ns. pirtukaravaanit eli miesletkat jatkoivat matkaa sisämaihin pirtukanisterit selässään. Niilo Teerijoki kertoo Jatuli-julkaisussa, että kerran Paavonkarin rannoille oli kerääntynyt paljon miehiä tähyilemään merelle. Paavonkarissa oli levinnyt huhu, että myrsky oli irrottanut pirtukätköjen ankkurit merellä. Suuri määrä pirtukanistereita oli uimassa kohti Paavonkaria. Syksyllä 1925 eräästä Paavonkarin talon puuvajan lattian alle tehdystä kellarista takavarikoitiin 1430 litraa pirtua. Mutta tämä oli vain yksi tapaus muiden joukossa. Tänäkin päivänä Paavonkarista löytyy rannan tuntumasta suuria kuoppia, jotka epäilemättä ovat olleet pirtun kätköpaikkoja. Juopottelu aiheutti paljon väkivaltaisuuksia ja hukkumisia veneiden kaatuessa. Elettiin ikään kuin viimeistä päivää. Joistakin pirtutrokareista tuli paikkakunnan kauhuja. Eino Torvisella oli pirtuveneessään lentokoneen moottori. Kun kieltolaki kumottiin ja Alkot avautuivat vuonna 1932, elämä palautui Rytikarissakin vähitellen rauhallisiin uomiinsa. Samana vuonna säännöllinen linja-autoliikenne kaupunkiin alkoi.

Monet erehtyivät 30-luvulla lähtemään Neuvostoliittoon rakentamaan ihannevaltiota. Ahkerasta työstä oli palkkana teloitus. Ensimmäinen koulurakennus nousi Rytikarin eteläpäähän vuonna 1930. Suuri, kivinen lisäosa valmistui vuonna 1938. Nykyään se on alakuloisen näköinen, kun ikkunat on peitetty puulevyillä. Jotkut väittävät, että autiossa talossa kummittelee. Rytikarin ja Paavonkarin välissä on ollut jopa pieni lossi, kunnes silta saatiin vuonna 1939. Rautatie Järpin pysäkin kautta Veitsiluotoon vedettiin vuonna 1936. Junalla saattoi matkustaa Rytikarista Kemiin. Rata purettiin vuonna 1960, kun Ajokseen vievä Rivinkarin silta valmistui. Vuonna 1936 Satamankankaalle nykyisen laavun lähelle valmistui opettajaliiton maja. Siellä pidettiin sodan jälkeen nuorisoleirejä ja myöhemmin se vuokrattiin työkeskus Luotolalle. Loppuaikoina siellä treenasivat bändit Ektoplasma, Rytmilän Häiriö ja Afterglown esiaste. Maja purettiin 80-luvun lopulla.

Pikku-Berliini on saanut nimensä siellä sijainneista saksalaisten sotilasparakeista, jotka he tietenkin polttivat vetäytyessään. Työväentalo valmistui Rytikariin vuonna 1948. Saarella juotiin kaivovettä siihen asti, kunnes vesijohto saatiin vuonna 1952. Samana vuonna Miss Universum Armi Kuusela vieraili Veitsiluodon seurojentalolla. Veitsiluodon näyttävä harjakattoinen kirkko valmistui ns. Kusiaisenmäelle 1956. Seuraavana vuonna VKV sai kioskin, josta tuli tärkeä tulonlähde seuralle.

Meressä olevat kiviarkut olivat hyviä onkipaikkoja. Yksi harrastus veneellisillä pojilla oli soutaa merimiehiä laivoihin. Samalla tuli tilaisuus pummata tupakkaa, makeisia ja alkoholia. Toiset taas juoksentelivat vapaa-aikanaan tukkien päällä. Vuonna 1962 avatussa ”Rytiryypyssä” merimiehet alkoivat joskus reuhata ja silloin poliisit kutsuttiin paikalle. Toinen ”alan liike”, Rantabaari toimi vuodet 1964-1993. Kaartotien kirjasto palveli asukkaita vuodet 1962-97. Alueella asusteli kaikenlaisia ”kylähulluja”, joista kerrotaan tarkemmin kirjassa ”Entinen Rytikari”. Rytikarin kerrostalot rakennettiin pääosin 60-luvulla. Rytikari eli vilkkainta aikakauttaan 60-70-lukujen vaihteessa, kun alueella oli useita kauppaliikkeitä, pankkeja, partureita sekä baareja.

Paavonkari valtakunnan lööpeissä

Ainakin kerran Paavonkari on päässyt valtakunnan lehdistön etusivuille. Tämän aiheutti pieni norpanpoikanen, joka oli ryöminyt lähelle Paavonkarin urheilukenttää. Kuutti toimitettiin kentänhoitaja Risto ”Rekku” Monoselle, joka otti hylkeen hoiviinsa. Muita ihmisiä norppa yritti purra, mutta Monosen sylissä se rauhoittui. Mononen pakkasi hylkeen pehmustettuun laatikkoon ja toimitti norpan edelleen suihkukoneella Korkeasaareen. Ei mennyt kuin viikko ja toinen hylkeenpoikanen löydettiin alueelta. Mononen joutui taas hyljekummiksi. Hepolassa asuvasta Rekusta tuli jo 60-luvulta lähtien Kemin kuuluisin ja pidetyin joulupukki.

Myös urheilussa pieni Paavonkari ja Veitsiluodon kisaveikot ovat päässeet valtakunnallisesti esille, kun VKV:n naiset voittivat vuonna 2018 Mikkelissä SM-kultaa 4×400 metrin viestijuoksussa. Naiset uusivat saavutuksensa Kotkassa tänä vuonna. VKV perustettiin vuonna 1937 ja Paavonkarin kenttä valmistui 1955. Veitsiluodon Vastus perustettiin vuonna 1930. Se oli jääpallossa Suomen huipulla 70-luvulla. Vastuksen kasvatista Esko ”Elli” Tammilehdosta on julkaistu 175-sivuinen kirjakin viime vuonna nimeltään ”Puukkoluodosta maailmanmestariksi – Bandymiehen tarina”. Sen on toimittanut Seppo Viinikainen.