Näin ahdingossa ilo tarpeen onkin

Lause on näytelmästä Romeo ja Julia, William Shakespeare

Viime kesän lopulla lupauduin kirjoittamaan ajatuksiani kemiläisenä kemiläisille Ihmekaupungin ihmisten blogiin, kevätaurinkoon  asti. Tämä hetki, jossa juuri nyt olemme, tuntui silloin kovin kaukaiselta. Tulevat talvikuukaudet häämöttivät edessä loputtoman tuntuisina, arvaamattomina. Vaan tässä ollaan, asioilla on tapana järjestyä ja ajan kulua. Blogin kirjoittaminen on tuonut vaihtelua ja iloa, muuta ajateltavaa. Virittänyt mieltä.  Lumien sulaminen merkitsee sitä, että on minun viimeinen blogivuoroni  ja toivon että tähän paikalle saadaan mielenkiintoinen uusi kirjoittaja.  Hän tuo sitten ihmeellisen kotikaupungin aatoksia teille lukijoille omasta ainutlaatuisesta näkökulmastaan.

Mietin pitkään, että minkä asian vielä ottaisin tähän omaan blogietappiini mukaan. Voisin kirjoittaa minulle erittäin tärkeästä asiasta, eli kirjastosta ja kirjoista. Ja  kemiläisestä kirjastosta, elämäni kirjastosta. Mutta se on näin nopeasti kirjoitettu:  Olin eräällä kurssilla, jossa  jokaisen piti hiljaisuudessa kirjoittaa paperille, mitkä ovat olleet kolme käänteentekevintä asiaa elämässä.  Helppoa, ajattelin ja kynä sauhusi. Alettiin käydä kierrosta. Kaikilla muilla oli kauniita tarinoita siipan kohtaamisesta, lapsien syntymistä, unelmien kodin löytymisestä ja semmoista. Itsellenikin nuo ovat olleet ihania asioita, uusia alkuja.  Mutta minun paperissani luki: Sain kirjastokortin ekaluokkalaisena Karihaaran koulun sivukirjastoon, tajusin mahdollisuuteni rajattomasti lainata kirjoja, ja kolmanneksi, tämä onni seuraa minua hamaan kuolemaan asti. Se on lyhyt tarina. Ja voin kertoa, että siippa ja neljä poikaani vain kohauttavat olkapäitään, nyökyttelevät ymmärtäväisesti.

Sitten päätin ottaa  itselleni aika aran aiheen. Ja loppujen lopuksi vain pysäyttävän ja surullisen Stora Enso -uutisen vuoksi.  Tämä minun viimeinen blogini pohtii hymyä.

Miksi? Miksi kirjoittaa hymystä, kun se tuntuu tämmöisenä aikana kaikkea muuta kuin sopivalta reaktiolta? Siksi, että hymyssä on kirjoitettuna toivoa. Jokainen hymy on itseisarvo, eikä mistään tai keneltäkään pois.  Eräässä kolumnissa tämä asia selitettiin hienosti. Kerron sen nyt omalla tavallani: Kaksi ihmistä käveli vierekkäin kadulla, molemmat pienen lapsen kanssa. Toinen oli ruotsalainen Haaparannalta ja toinen oli suomalainen Kemistä. Molempien lapset kaatuivat, arvatkaa mitä tapahtui?  Ruotsalainen kysyi lapselta hellästi hymyillen: Gick det bra? Kävikö hyvin? Suomalainen kysyi omaltaan yhtä hellästi otsa rypyssä: Kävikö pahasti?  (Kollegani koululla kyllä sanoi, että suomalainen huolehtii: Menikö housut rikki?) Molemmissa välitetään, mutta ihan eri näkökulmista.

Hymy ja positiivisuus eivät ole meille suomalaisille semmoinen yksiselitteisesti hyvä asia. Hymyherkät ihmiset tämän kyllä tietävät. Vakava ihminen näyttää jo lähtökohtaisesti hangon keksin rinnalla viisaammalta, osaanottavammalta. Kyllä minulle ainakin on tokaistu, että milloinkahan se tuo sinunkin hymy hyytyy.

No, Suomessa valittiin vasta vuoden rehtoriksi mies, joka omassa koulussaan on keksinyt henkilökunnalleen korostaa, että heidän yksi tärkeimmistä työkaluistaan olisi tästedes  hymy ja  oppilaiden  kanssa poriseminen.  Tästä innovaatiosta siis nimitys vuoden rehtoriksi. Voin sanoa että itsekin mietin, jotta olisinpa yhtä hienosti osannut täsmäohjata omaa henkilökuntaani koululla oppilaiden ja toistensa kohtaamisessa. Mutta voin myöntää, että en olisi uskaltanut. Hymyhän on jokaisen henkilökohtaista omaisuutta ja se on kuin kissan häntä, vain kissa sen voi itse nostaa. Onnekseni minulla on ollut työntekijäonni ja he hymyilevät pyytämättäkin. Eikä koulussa oikein hymyilemättä voi ollakaan, sen verran hauskoja meidän päivämme siellä ovat, haasteista huolimatta.

Suomalainen jäyhyys on luonteenpiirre, joka meille suomalaisille suotakoon. Kyllähän se asioihin vakavuudella ja hartaudella suhtautuminen on meitä auttanutkin, koronakriisissäkin se on nähty. Silti uskallan väittää, että ilman hymyjä – ilman niiden sisältämää kaiken kattavaa toivoa – emme olisi tästä vuodesta selvinneet. 

Olen ajatteluni tueksi laittanut otsikkoon Shakespearea ja loppuunkin tarvitsen suuren taiteilijan apua.Lainaan erittäin rakkaan laulun sanoja, suomalaisena käännöksenä. Charlie Chaplinilta.  Sillä kesä on tulossa. Toivottavasti koronasta päästään. Kaikki järjestyy kyllä. Toivon, että voimme sitten todeta monen kurjan asian lopuksi: Gick det bra?

Hymyillään kun tavataan!

Hymy

Kun pilvi taivaan peittää
Varjoja maahan heittää
Niin valittain
Kuljet tietäsi vain
Hymyn suo
Silloin pilvet poistaa
Auringin lailla loistaa
Niin onneen arkinenkin tie sun vie.

Syömessä murhe musta
Kaipaat sä lohdutusta
Vaan löydä et, vaikka ain etsinet.
Hymyillen voit myös murheen kantaa,
Auringon loistaa antaa.
Yön jälkeen koittaa jälleen voi taas aamunkoi.

Alkuperäiskappale Smile, tekijät  Persons, Chaplin ja Turner