Opettaja Heli Veijola, rintakuva.

Heli Veijola

16.10.2020

Nimeni on Heli Veijola, olen pitkän linjan kemiläinen asukkina ja kunnan työntekijänä. Muutin kaupunkiin alle kolmivuotiaana ja nyt on takana jo 42 vuotta koululaiselämää Kemissä. Ensin oppilaana ja syksyllä alkoi 30. vuosikerta kansankynttilänä. Tajusin vasta, että olen tehnyt kekkoset, kun olen ollut samalla koululla vuodesta 1991 asti. Toki työtehtävät ovat vaihtuneet ja viime vuodet olen tehnyt rehtorin töitä. Tunnen neljän pojan äitinä kemiläisen perusarjen ja kaksi lastenlasta pitää kiinni siinä edelleen. Vapaa-ajalla luen, luen ja luen. Liikkumismuodoista mieluisin on sauvakävely. Nautin myös ihan kaikenlaisesta taiteesta. Harrastan melkein joka vuosi jotain opiskelemista, se on nettiaikana kätevää. Nyt pidän ainakin opiskeluista välivuotta ja keskityn opettelemaan uudenlaista arkea, kun nuorimmainenkin lapsista lähti omaa elämää rakentamaan. Ja kokeilen ensimmäistä kertaa elämässä blogin kirjoittamista. Jos sinulla lukijana tulee mieleen kysymyksiä tai aiheita, joita toivoisit minun käsittelevän, niin sekin käy. Laita ajatuksiasi osoitteeseen heli.veijola@edukemi.fi.

Juri Gagarinin istuttama puu – kauniita kuvia ja muistikuvia

Terveisiä kaikille syyslomalta. 

KUVA: HELI VEIJOLA

Voi miten voimaannuttavan uutisen löysin tällä viikolla, kun Yle uutisoi: Sosiaalisessa mediassa haastetaan kehumaan Kemiä (https://yle.fi/uutiset/3-11593922).  Ideahan on lähtöisin Facebookin Kemi-ryhmästä. Siellä on  pyydetty ihmisiä laittamaan kuvia kauniista kaupungistamme. Kemissä on useampi kuvaaja, joiden otoksissa Kemistä on saatu esiin, ei vain ne parhaat puolet, vaan ihan ne arkiset olemassa olevat asiat.  Tarvitaan vain joku, joka asian kuvaan osaa ja oivaltaa vangita niin, että muutkin sen upeuden hoksaavat. Ehkä koronallakin on näppinsä mukana tässä, ihmisillä on aikaa pysähtyä. Säätkin ovat suosineet. On nautittu pitkään kestäneestä lämmöstä ja huikaisevista yllätysaurinkohetkistä, sekä sateenkaarista, jotka ilahduttavat kuviin vangittuna niitäkin, jotka niitä eivät ole livenä ehtineet nähdä. 

Itsekin näen paljon kauneutta ympärilläni, oikeastaan  joka paikassa Kemissä. Vielä lokakuisella syyslomaviikollakin olen kerännyt ihan pikkuisen kukkakimpun omalta pihaltani. Joten RÄPS!

KUVA: HELI VEIJOLA

Syksyn värit loistavat edelleen takapihallani, koska siellä kasvaa Rymättylästä 25 vuotta sitten tänne lahjaksi tuotu vaahtera.  Se on etelän aikataulussa. Kun  sitä on päässyt nyt syyslomalla ihailemaan päiväauringonpaisteessa, niin voi ihan valehtelematta sanoa, että se loistaa kuin aurinko ja näyttää sisältä katsottuna taideteokselta. RÄPS!

KUVA: HELI VEIJOLA

Itselläni ulkoileminen ja lähiympäristössä liikkuminen on mieluista, samoin kuvaaminen. Olen innokas sauvakävelijä ja miehestäni saan monesti kaverin kävelylenkeille, varsinkin viikonloppuisin, kun voidaan lähteä päiväsaikaan liikkeelle ja viettää tunti jos toinenkin kävellen ja jutellen. Täältä Pohjois-Kemistä keskustaan päin käveltäessä on viime aikoina riittänyt uutta koettavaa ja pohdittavaa. Metsä Fibren tehdashanke on muokannut vuoden päivät Karihaara-Pajusaaren aluetta. Puita on kaatunut ja näkymät auenneet. Surullista tietenkin on, että vanhat kauniit rakennukset saavat rapistua, eikä niille ole käyttöä. Toki vanhojen rakennusten kauneus on sellaista, että ei se rapistuneeseen maalikerrokseen katoa.

Sieniä vanhan ruokalan seinustalla. KUVA: HELI VEIJOLA

Vanhan Kemi Oy:n  pääkonttorilla on ollut uutta elämää jo monta kuukautta. Nykyään siitä ohi kulkiessamme tuumimme aina: Siinä on Suomen komein ja arvokkain projektikonttori.  Työmatkallani näen, kuinka konttorirakennuksen pihalla on autoja täysi ja kerroksissa loistavat valot, on työn tohinaa puoli kahdeksalta aamuisin. Kuin silloin ennen. Sillä muistelen aina, kuinka aikoinaan nuorena tyttönä olin kesätöissä siivoamassa tuolla samaisella konttorilla.  Ylhäällä pohjoispäädyssä oli isomman johtajan huone ja hänen sihteerillään – näen sen vielä sieluni silmillä selkeästi – hämmästyttävän paljon pieniä sammakkofiguureita työpöydällään. Pomolla kun oli tapana aina reissuiltaan tuoda sihteerille sammakko. 

Kemi-yhtiön vanha pääkonttori. KUVA: HELI VEIJOLA

Kävelyreittimme kiemurtelee useimmiten Kiikelin kautta, sillä on rauhoittavaa kävellä metsässä. Merenrantalaavulla juomme sitten päiväkahvit, jos olemme ne viitsineet mukaan keittää. Aina maistuu yhtä hyvältä kahvit. Merimetsäreitillä silmä ja sielu lepää koko matkan aina sisäsatamaan ja sieltä Mansikkanokalle. RÄPS ja RÄPS!

Kiikelinlahti. KUVA: HELI VEIJOLA
Sisäsataman makasiinin seinä. KUVA: HELI VEIJOLA
Mansikkanokan kivisydän. KUVA: HELI VEIJOLA

Viime kävelyreissulla lupasin miehelleni yllätystarinan ja –nähtävyyden kävelymatkan varrelle. Kun pääsimme Meripuiston kupeeseen, teimme tuttuun reittiin pienen syrjähypyn. Kiipesimme Meripuiston päälle. 

Kohti Meripuistoa. KUVA: HELI VEIJOLA

Sainpa nimittäin tietää eräässä Lounais-Lapin vaellusreiteistä kertovan kirjan julkistamistilaisuudessa, että Kemissä on edelleenkin voimissaan sellainen koivupuu, jonka  kosmonautti Juri Gagarin, ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen lentänyt mies, on istuttanut heinäkuussa vuonna 1961. Kävimme heti tuon kirjatilaisuuden jälkeen työkaverini Annen kanssa Meripuistossa katselemassa, mikä koivu se voisi olla ja löytyihän se. Siellä se kasvaa, vänkkyränä ja känkkyränä. Gagarin-koivu. RÄPS!

Gagarinin koivu. KUVA: HELI VEIJOLA

Gagarinin koivun luona vierailu on johti siihen,  että olemme kolunneet viime päivät vanhoja valokuvia, koska kävi ilmi, että mieheni vanhimmasta veljestä pitäisi olla kuva, jossa hän istuu Gagarinin polvella. Kuvaa ei löytynyt, mutta kaikenlaisia muistoja on nyt kerrattu ja kerrottu jälkipolville. 

Niin, kyllä ne kuvat ovat tärkeitä.  Ja kyllä Kemi on kaunis. Ja kauneus – se on aina katsojan silmissä. Räpsikää lukijat tekin.

Takaisin listaukseen