Janne Kuoppala

13.8.2021

Olen 36-vuotias kemiläisen kulttuuriperinnön puolustaja. Työskentelen Kemin historiallisessa museossa ja olen koulutukseltani filosofian maisteri. Olen syntynyt ja viettänyt suurimman osan elämästäni Kemissä. Päädyin opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Se oli minulle luonnollinen vaihtoehto koska ei minulla ei ollut juuri muita kiinnostuksen kohteita. Historia on kiehtonut minua jo lapsesta saakka enkä kouluaikoina juuri muuta osannut. Opintojen aikana minulle syntyi ajatus suuntautua museoalalle. Kotiseuturakkaana ihmisenä oli onnenpotku, että valmistumiseni jälkeen kotikaupunkini museossa oli avoimena työpaikka. Työkseni painin menneisyydessä, mutta vapaa-aikana pyrin olemaan mukana myös nykyhetkessä. Harrastukseni ovat lähinnä luontohenkisiä. Kesäisin teen pitkiä vaelluksia erämaissa ja soutelen lohta joella. Syksyin metsästän hirviä ja poimin marjoja. Talvisin hiihtelen metsissä ja istuskelen pilkkimässä meren jäällä. Kevään tullen narrailen ahvenia jääpeitteen sulaessa. Kaikkiin näihin onneksi löytyy mahdollisuus ihan läheltä. Se on varmasti suurin syy, miksi palasin takaisin kotikaupunkiini.

Turvallista koulumatkaa!

Ihan aluksi on onniteltava kaikkia tällä viikolla koulutiensä aloittaneita. Samaan hengenvetoon on myös syytä muistuttaa meitä aikuisia siitä, että kaduilla liikkuu nyt taas pieniä reppuselkiä. Nykyisin todellisimman uhkan koulutiellä muodostaa liikenne, josta vastuu on meillä tienkäyttäjillä. Pienillä teoilla varmistamme turvallisen koulumatkan kaikille. Ajellaan rauhallisesti eikä aiheuteta turhia vaaratilanteita.

Epävarmoissa oloissa koulutiellä on kuljettu lähes jokaisella vuosikymmenellä. Heikko taloudellinen tilanne, sodat ja taudit ovat olleet suomalaisten koululaisten riesana. Viimeksi mainitusta olemme joutuneet viimeisen parin vuoden aikana kärsimään toden teolla.

Kenties monien nykykemiläisten unohtama luku Kemin kouluhistoriassa olivat Juurakon ja Laitakarin koululaiset, jotka oman lähikoulun lakkauttamisen jälkeen kävivät hankalan matkan takaa koulua Sauvosaaressa. Erityisesti kelirikon aikaan saaristolaislasten koulutie on ollut uhkia täynnä.

Juurakon koulun oppilaita vuonna 1938. Kuva: Kemin historiallisen museon valokuva-arkisto

Mietiskelin omaa koulutien alkuani 1990-luvun alussa. Suomi eli silloinkin epävarmuuden aikoja. Maailmantalous oli myös silloin epävakaa, Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Suomessa elettiin siihenastisen historian suurinta lamaa. En pysty muistamaan, kuinka epävarmat ajat vaikuttivat minuun silloin pienenä koululaisena. Sellaisen asian kuitenkin muistan, että kaverini kehui mennessään kouluun 1980-luvun lopussa, kuinka herkullista kouluruoka oli. Muistan pettymykseni, kun tajusin, ettei joka päivä ollutkaan tarjolla aina niin mieluista ruokaa kuin olin toivonut. Johtuiko se sitten omista liian suurista odotuksista vai meneillään olevasta talousahdingosta. Toisaalta yhtenäkään päivänä emme jääneet ilman ruokaa. Joka päivä tarjottu ilmainen kouluruoka on yksi suomalaisen kouluhistorian merkittävimpiä tasa-arvoistajia. Kouluruokaa toimitimme nyt koronapandemiankin synkkinä hetkinä etäopetuksessa oleville lapsille.

Tänään vietetään kansainvälistä vasenkätisten päivää. Minun aikanani ei onneksi enää muutettu vasenkätisiä oikeakätisiksi, mutta aikaisemmin olisin todennäköisesti pakotettu kirjoittamaan oikealla kädellä. Tästä tavasta on onneksi luovuttu.

Tänään on myös perjantai 13. Päivä. Kyseinen päivä mielletään epäonnenpäiväksi. Päivämäärälle löytyy historiasta monia eri selityksiä, mutta mielestäni kiinnostavin liittyy temppeliherrojen ritarikuntaan. Lokakuun 13. päivänä vuonna 1307 Ranskan silloinen kuningas Filip IV käski vangituttaa ritarikunnan jäsenet. Kuningas oli korviaan myöten velkaantunut järjestölle ja syytti heitä paholaisen palvonnasta. Tämä nyt sivuaa alkuperäistä aihettani, mutta haluan tehdä kaikki mahdolliset kansanperinteestä löytyvät taikuudet pahan onnen pois häätämiseksi, jotta kaikki saavat kulkea koulutiellä turvallisesti. Koputetaan puuta!