Historia

Vuonna 1914 syttynyt maailmansota tuntuu lopettaneen saaren kesäisen idyllin. Kaupunkilaisten kulkua merellä ja saaristossa rajoitettiin sotalakien voimalla. Kaupunkiin saapui santarmeja, jotka tarkkailivat saaristossa liikkuvia. Kaupunki vedätti saaresta pois siellä ilkivallan kohteeksi joutuneen tanssilavan ja käytti sen polttopuuksi. Selkäsaaren juhannusjuhlat jäivät hiljalleen 1920-luvulle tultaessa pois ja tilalle juhlintapaikkana yleistyi entistä enemmän Ajos. Saaressa vieraili säännöllisesti enää lähinnä Raittiusseura Toivo.

Synkempääkin historiaa mahtuu Selkäsaaren menneisyyteen. Kemin vuoden 1918 tapahtumiin liittyvät punaisten teloitukset, joita loppuvaiheessa tehtiin Selkäsaaressa. Perimätieto kertoo teloitusten tapahtuneen saaren pohjoispäässä, ilmeisesti lähellä Toivo III -huvilaa. Ei ole tiedossa, kuinka monta saarella teloitettiin. Jo vuonna 1919 olivat omaiset noutaneet vainajia Selkäsaaresta. Vuonna 1921 yhdeksän Selkäsaaressa teloitettua siirrettiin Peurasaaren hautausmaalle Vakaumuksensa puolesta menehtyneiden yhteiseen hautaan

Pirtuaikaan Selkäsaaren ranta oli toisinaan pirtumiesten kätköpaikkana, ja sieltä löytyi välillä kätkettyä tavaraa. Esimerkiksi heinäkuussa 1929 löytyi Selkäsaaren rannasta kätkettynä 157 litraa pirtua. Ilmeisesti saari on ollut sopiva välietappi pirtun salakuljettajille ennen lastin siirtämistä mantereelle

Selkäsaaren linkka

Toista se oli joskus ennen. Hiihtoliiton pölyttynyt vuosikirja 50 vuoden takaa kertoo, että Suomessa oli melkein 100 hyppyrimäkeä, joissa oli hypätty yli 37 metriä. Meri-Lapissa oli aikoinaan kymmenkunta hyppyrimäkeä, ja esimerkiksi Keminmaan Kallinkankaalla mäkeä hypättiin vielä 1980-luvun loppupuolella. Ajan myötä hyppyrit kuitenkin lahosivat ja myös innostus mäkihyppyyn laantui. Kemistäkin löytyi hyppyrimäkiä useista kaupunginosista, kuten esimerkiksi Jungosta, Ajoksesta, Saarenotasta, Sotisaaresta ja Ristikankaalta.

Leiritoimintaa

Monella 1950- ja 60-luvun koululaisella, vielä 70-lukulaisellakin on muistoja kesäisestä Selkäsaaresta, Selkäsaaren kesäsiirtolasta. Kyse oli kansakoulun toiminnasta. Koululääkäri valitsi vähävaraisten perheiden jälkikasvusta painoltaan ja kasvukäyrältään alarajoilla olevia, ja heille järjestettiin kesällä parin viikon ajaksi mahdollisuus saada raitista ilmaa, aurinkoa, reipasta tekemistä ja ravitsevaa ruokaa. Kesäleirin aikana, vaikka vain pari viikkoa olikin, monella paino nousikin mukavasti. Leiriä kutsuttiinkin lihotusleiriksi. Selkäsaaressa riitti lääniä pelata, leikkiä ja uida mielin määrin. Sadepäivinä pelattiin sisäpelejä. Koululaisryhmät olivat kesäsiirtolassa porrastetusti useampi ryhmä kahden viikon jaksoissa. Kesän aikana ehti usea ryhmä olla leirillä.

Varhaisimmat tiedot Kemi-yhtiön järjestämistä kesäsiirtoloista löytyvät jo niinkin varhain kuin kesältä 1915. Tuolloin Kemi-yhtiö järjesti kesäsiirtolatoimintaa omistamallaan Hannunerkin tilalla. Lapset kesäsiirtolaan valitsi yhtiön lääkäri terveydellisin perustein.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kemin maalaiskunnan osasto järjesti yhteistyössä Kemi-yhtiön kanssa vastaavia kesäleirejä Kemin maalaiskunnassa. Juurakon ja Laitakarin koululaiset viettivät vastaavia leirejä Hannunerkissä. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kemin osasto ei järjestänyt kesäsiirtolatoimintaa, mutta se järjesti muuta koululaisten kesätoimintaa. Pajarinrannalla Huokausten sillan kupeessa oli MLL:n kasvi- ja lastentarhatoimintaa, jota veti vuosikymmenet Tyyne Rautiainen. Lähellä oli myös uimaranta kaupungin varastoalueen vieressä.

Selkäsaaren kesäleiri- tai siirtolatoiminnan Kemissä aloitti Raittiusseura Toivo III vuonna 1935. Toivolla oli huvila Selkäsaaressa, ja kun yhdistys pyrki panostamaan varhaisnuorten ja lasten raittiuskasvatukseen, päätettiin hyödyntää huvilaa. Kesäleikkien ohella Toivo tarjosi talvella urheilullista reipastelua. Huvilan lähelle rakennettiin jopa pieni hyppyrimäki. Ensimmäinen kerran kesäsiirtolaan pääsi tyttöryhmä elokuun alussa 1935. Viikon päästä Selkäsaareen vaihtui poikaryhmä. Toivolallakin on ollut kesäsiirtolatoimintaa Selkäsaaressa.

Kemin kansakoulujen järjestämänä Selkäsaaren kesäsiirtolatoiminta aloitettiin vuonna 1949. Leiritoimintaa johti opettaja Martti Vepsäläinen. Poikien perään katsoi opettaja Heikki Karplund ja tyttöjen Maija Koivusaari. Emäntinä toimivat koulukeittoloiden hoitajat.

Aluksi leiripaikaksi ostettiin Työkeskus Toivolalta Pölhälän tilalta hirsinen rakennus, Rantalan pirtti, joka kaupungin toimesta siirrettiin saareen. Rantalan pirtti eli Saaripirtti olikin leirien pitopaikkana 16 vuotta. Vuonna 1965 leiri siirtyi Metsähallitukselta vuokrattuihin tiloihin, entiselle uiton majalle. Uiton maja paloi myöhemmin. Selkäsaaren kesäsiirtolatoimintaa järjestettiin aina 1980-luvulle saakka.

Opettajien maja

Jossakin vaiheessa Rantalan pirtti siirtyi ilmeisesti Kemin Opettajaliiton omistukseen, se kun tunnetaan nykyisin Opettajaliiton majana. Maja toimii nykyisin Selkäsaaren latukahvilana. Maja on auki talvisin ja sieltä kunto- ja sunnuntaihiihtäjät saavat mehua, kahvia ynnä muuta virvoketta huokaistessaan paikalla. Selkäsaarten latukahvilalla tai hiihtomajalla, kuten sitä myös kutsutaan, sijaitsee myös Aurinkoladun reittien kuntokirja-asema. Latukahvilaa pyöritti pitkään jalkapalloseura PS Kemi Kings. Vuonna 2016 rakennuksen ja tontin osti Kemin Matkailu.

Nuorisolautakunnan leirialue (Pioneerien leirialue)

Jo 1920-luvun lopulla vasemmiston järjestönuoret leireilivät Selkäsaaressa. Sakari Rahikainen anoi kaupungin rahatoimikamarilta lupaa elokuisten leiripäivien viettoon Selkäsaaressa. (”Hämäräperäisiä ”leiripäiviä” Kemissä”, Perä-Pohja 1929 n:o 156 (torstai 11.7.)) Kemin kaupunginvaltuusto antoi luvan leiripäivien pitämiseen saaressa. 2.–4. elokuuta pidettyjä leiripäiviä mainitaan onnistuneiksi. (O.V.: ”Kemissä järjestönuorilla olivat hyvät leiripäivät”, Pohjan Voima 1929 n:o 179 (torstai 8.8.); (O.V.: ”Liittoleiripäivät Kemissä”; Punalippu 1929 n:o 16, s. 6)

Vuonna 1947 vasta perustettu Nuorisotyölautakunta esitti, että Selkäsaaren leirialue kunnostetaan nuorisotyötä varten. Kunnostukseen saatiin määräraha, mutta vielä vuonna 1947 ei kunnostustyötä ehditty tehdä. (Kemin kunnalliskertomus 1947, s. 418-419). Kaupunki päätti heinäkuussa 1948 kunnostaa leirialueen. Selkäsaaren leiripaikalle päätettiin tehdä lipputanko, kaksi käymälää, kaivo, tienviitat ja laituri. (”Selkäsaaren leiripaikka kunnostetaan”, Pohjolan Sanomat 1948 n:o 158 (keskiviikko 14.7.)) Kunnostus jäi myös vuonna 1948 tekemättä, vaan työ jäi seuraavalle vuodelle. Kunnostustyö saatiin valmiiksi ennen tulevan leirikauden alkua. ”Tällöin kunnostettu leiripaikka on hyvin sopiva hiekkapäällisine maapohjineen ja hyvine hiekkarantoineen.” (”Kemin kaupungin nuorisotyölautakunnan vuosikertomus vuodelta 1948”. Kemin kaupungin kunnalliskertomus 1948, s. 439)

Vuonna 1952 anoivat Suomen Demokratian Pioneerien Liiton Kemin Aluetoimikunnan, SKDL:n Kemin kunnallisjärjestön ja SKDL:n Kemin valtuustoryhmä kaupungilta Selkäsaareen leiripaikkaa varhaisnuorison kesäleiriä varten. Aluetta anottiin vuokralle kymmeneksi vuodeksi. Samalla anottiin varoja kaivoa varten. (Kemin kaupungin kunnalliskertomus 1952, 112, Valtuuston Kokous 1.4.1952 § 88)

Helmikuussa 1953 Suomen Demokratian Pioneerit ry:n Kemin aluetoimikunta anoi kaupungilta, että alueelle rakennettaisiin laituri ja leirikatos. Laituri oli tarpeellinen saaren länsirannan tuulella vaikean rantautumien vuoksi ja koska leirille täytyi kuljettaa huomattavia määriä ruokatavaroita. Keittiökatos puolestaan mahdollisti ruoan valmistamisen kenttäkeittiöillä myös rankkasateella. Valtuusto myönsikin 85 000 markkaa tarkoitukseen. (Kemin kaupungin kunnalliskertomus 1953, 121, Valtuuston Kokous 27.3.1953 § 96) Asiasta tehtiin valitus lääninhallitukseen ja kaupunginvaltuuston päätös peruttiin. (Valtuuston Kokous 19.5.1953 § 133; Valtuuston Kokous 25.9.1953 § 234)

Alue oli hieman kansakoululaisten kesäsiirtola-alueesta pohjoiseen ja sen koko oli noin 2,5 hehtaaria. Aluetta oli nuorisolautakunta käyttänyt useamman vuoden nuorison leiripaikkana. Nuorisolautakunnalle osoitettiin tuolloin uusi leiripaikka Ajoksesta. (Kemin kaupungin kunnalliskertomus 1989, 112, Valtuuston Kokous 27.6.1952 § 189)

Huvilat ja kesämökit

Jo 1900-luvun alussa oli huviloiden rinnalla vaatimattomampaakin kesäasutusta. Muutamilla paikkakunnilla oli teollisuustyöväellä omia palstoja, joille saatettiin rakentaa pieni kesämaja ulkoilun, palstaviljelyn tai kalastuksen tukikohdaksi. Varsinaisen kesähuvilan omistaminen oli kuitenkin varakkaan yläluokan etuoikeus.

Jo vanhastaan olivat kemiläiset rakentaneet huviloitaan Selkäsaareen. Niin sanotulla Franzénin plassilla mainitaan vuonna 1921 sijainneen myös postiljooni B. Lithnerin kesähuvila. Myös Kemin Purjehdusseuralla nimittäin oli 1900-luvun alussa Selkäsaaressa huvila, paviljongi, joka sittemmin, vuonna 1923, kohosi läheiseen Pikku-Lettoon (Perseletto). (Kemin kaupungin kunnalliskertomukset 1943, 91, Valtuuston Kokous 22.6.1943 § 69) Selkäsaaren huvilan seura sai Kemi Oy:ltä vuokralle. Rakennus oli saaren pohjoispäässä, vastapäätä Pikkulettoa. Jonkin matkan päässä Kemin Purjehdusseuran mökistä saaren pohjoispäässä oli puolestaan Raittiusseura Toivon maja ja siitä vielä hieman kauempana tanssilava. (Kemin purjehdusseura 1905–1995, 9) Tanssilava oli kaupungin ja sen lähellä mainitaan olleen kaupungin paviljongin. Kemi Oy:n ryhdyttyä purkamaan mökkejään alueelta, löysi Purjehdusseura uuden tukikohdan, nyt saaren eteläpäästä, niin sanotulta Franzénin plassilta. Siellä seuralla oli käytössä kaksikerroksinen rakennus. (Kemin purjehdusseura 1905–1995, 9)

Maailmansotien välisen ajan modernisaatio ja demokratisoituminen heijastuivat myös huvilaelämään. Huvila-arkkitehtuuri pelkistyi ja ulkoisten puitteiden sijaan kesäelämässä korostuivat keskiluokkaiset perhearvot, urheilu, ulkoilu ja puutarhanhoito. Uudet vaatimattomammat kesäasunnot edustivat paitsi uutta arkkitehtuuria ja elämäntapaa, myös demokratisoituvan, keskiluokkaistuvan ja kaupungistuvan yhteiskunnan ihanteita.

Varhaisimmissa kesähuviloissa asuttiin koko lämmin kesäkausi, ja kaupunkikoti jätettiin siksi aikaa tyhjilleen. 1920–30-luvun vaihteesta alkaen yleistyi uudenlainen mökkikulttuuri, jolloin loma-asunnolla oltiin lyhyempiä aikoja kerrallaan, esimerkiksi iltaisin ja viikonloppuisin. Uusia kesäasuntoja kutsuttiinkin viikonloppu-, lauantai-, kesä- ja urheilumajoiksi.

Kemin kaupunki heräsi ajatukselle huvilatonteista ja ryhtyi elokuussa 1927 suunnittelemaan Selkäsaareen huvilatontteja. 1920-luvun lopulla kaupunki varasi saaren länsirannalle pienehköjä huvilatontteja, joita vuokrattiin halukkaille. Ensimmäiset 26 tonttia mitattiin toukokuussa 1928 ja vuokrattiin halukkaille vuokrahinnalla 50 penniä per neliömetri. Tontit olivat kooltaan 600–900 neliötä. Kauppias K.H. Rautiainen vuokrasi tontin N:o 1 toukokuussa 1928. Kauppias Olga Vuopala puolestaan vuokrasi tontin N:o 2.

Mökkielämän muutokset näkyivät myös rakennusten ulkoasussa. Kesäasumusten ei tarvinnut enää olla suuria, kalliita ja koristeellisia, vaan vaatimattomammalla ja halvemmallakin selvisi. Pienimmissä mökeissä ei tarvittu muurattua tulisijaa ja ne voitiin pystyttää betonipaalujen varaan. Aikakauden uudet rakennustavat ja -materiaalit toivat oman uuden lisänsä mökkien ulkoasuun. Rakennuslevyillä vuoratut lautarakenteiset pikkumökit toivat mieleen jo aikaisemmin Suomeen rantautuneet siirtolapuutarhamökit. Uusia kesämökkityyppejä kehitettiin myös arkkitehtuurikilpailujen avulla.

1920–30-luvun mallipiirustuksista löytyi sekä pulpettikattoisia moderneja pikkuhuviloita että perinteisiä satulakattoisia mökkejä. Rakennusten suhdetta maastoon ja ilmansuuntiin pidettiin tärkeänä. Pienimmissä huvilamalleissa oli usein vain yksi huone, jossa oli pieni oleskelutila, keittonurkkaus ja verhoilla eroteltu makuusoppi

Sotien jälkeen huviloiden rakentaminen lisääntyi voimakkaasti ja yhä useammin loma-asuntoa sanottiin huvilan sijaan mökiksi. Vuosien 1940-1960 välillä kesäasuntojen määrä nousi 21 000:sta 88 000:een. Uusia kesämökkejä alkoi kohota yhä useammalle rannalle, mikä aiheutti paikoin suuria maisemallisia muutoksia. Kesämökin sai pystyttää aivan rantaviivaan, sillä rakentaminen ei ollut samalla tavalla säädeltyä kuin nykyään. 1940–50-luvulla vallitsevaksi huvilatyypiksi vakiintuivat pienet saunamökit ja viikonloppumajat. Sotia seurannut materiaalipula ohjasi perinteiseen puurakentamiseen.

Kesäasumiseen liittyi myös romantisoiva suhde suomalaiseen agraariin menneisyyteen. Mökkisisustuksissa tulivat muotiin hirsi- ja paneelipinnat, seinänvieruspenkit, pirttikalusteet ja vanhat esineet. Kansanomaista rakennustapaa romantisoivat piirteet näkyivät esimerkiksi hirsirakenteisissa saunamökeissä ja luhtiaittaa muistuttavissa kesämökkityypeissä. Kesäkodin pihapiiriin saatettiin siirtää vanhoja hirsirakenteisia piharakennuksia.

1960–1970-lukujen aikana kesämökkien määrä lisääntyi rajusti ja vuonna 1980 Suomessa tilastoitiin olevan 250 000 mökkiä. Elintaso kohosi ja maa kaupungistui, henkilöautojen määrä alkoi kasvaa nopeasti 1960-luvun alussa ja samalla siirryttiin vaiheittain viisipäiväiseen työviikkoon. Vapaa-ajan asumiskulttuuri sopi hyvin kaupungistuvan Suomen luonto- ja maaseutusuhteen ylläpitoon.

1960–70-luvuilla mökkirakentaminen oli kirjavaa, ja talotehtaat ja hirsiveistämöt toivat markkinoille lukuisia mökki- ja saunamalleja. Romantisoivan hirsirakentamisen rinnalla yleistyivät matalat yksikerroksiset, ajan modernia asuntorakentamista heijastelleet huvilamallit.

Viime vuosikymmenten aikana kesämökkien määrä on kaksinkertaistunut ja vuonna 2000 kesäasuntojen määrä oli jo 450 000. 1980-luvun nousukauden myötä palasivat muotiin suuret, mukavuuksin varustetut hirsihuvilat. Uusista kesämökeistä valtaosa valitaan talotehtaiden hirsihuvila- ja saunamökkimallistoista. Kesämökkien tekninen varustetaso on kohonnut 1980-luvun lopulta lähtien, ja useimmat uudet vapaa-ajan asunnot varustetaan ympärivuotisesti asuttaviksi kakkoskodeiksi.